Powered By Blogger

lauantai 27. helmikuuta 2021

Pieni varoituksen sana

Kuten jotkut saattoivat huomata, luin pari kuukautta sitten aika paljon kuunnelmia ja näytelmiä. Tällaista ei ole minulle ennen tapahtunut, mutta kukapa tietää milloin taas tapahtuu. Syy taannoiseen tapahtumiseen on ollut minulle itselleni selvä: minulla oli viidenkympin villityksen loppukirivaihe päällä. Vaikka käsi onkin nyt lujasti jarrulla, ei kaasun ajoittaista jumittumista voi luultavasti jatkossakaan kokonaan välttää ja käsikin saattaa herpaantua. Viidenkympin villityksen jälkeen minulla on nimittäin alussa kuudenkympin kullitus. Kultaa kaivetaan ja löydettäessä juhlitaan Rovaniemen markkinoilla, jos joku toinen tarjoaa. Sama se mitä tarjoaa. ”Kuhan on märkee!” sanoo suuri ajattelija ja jatkaa, mutta jätetään kertomatta mitä jatkaa. Vanhan sanonnan mukaan osoitteeni olkoon kolmas oja oikealta, älä kumminkaan astu naamalle, jos tavataan. Joku tunnustettu runoilija on lausunut jotakin tähän tilanteeseen sopivaa, onneksi olen sen jo unohtanut, sikäli kuin olen sitä koskaan kuullutkaan. Lisäksi tahdon muistuttaa, ettei liikennemerkkejä tulisi paiskoa ojaan, siellä voi möyriä jo muitakin. Ja kun katson taaksepäin, lapsuuteni päiviin ja öihin, muistan sieltä aina vain vähemmän ja nekin muistot tuntuvat aina vain kultaisemmilta. Puute, kurjuus, lutikat, homehtuneet pullapitkot ja kehnot viihdeohjelmat, kaikki ne tuntuvat kuin jonkun toisen elämään liittyviltä vähäpätöisiltä juonenkäänteiltä, sellaisilta, jotka osaa arvata ennalta kuin olisi itse ne elänyt. Sitä kyllä mietin, mihin kaikki lapsuuteni valokuvat ovat kadonneet, mutta en minä sitäkään kauan jaksa miettiä. Ja valokuvat nyt ovat kumminkin sellaista poseerausta. Sama kulahtanut lautaseinä ja samat vaatimattomasti puetut ihmiset sen edessä, kaikilla ei edes jalkineita. Niin, ehkeivät ne kuvat kuuluneet minun elämääni, ehkä toisten elämät ovat uineet liiveihini lupia kyselemäti? En tainnut olla töissä hylkeenpyyntialuksellakaan, josta minut uhattiin heittää hyiseen mereen, kun olin taas polttanut koko porukan kalapuikot. Mitään erityisempää viherpeukaloa minusta ei tullut. Sen sijaan muistelen viettäneeni kiertelevää elämää, josta oman osansa saivat ketkä taskuilleni kerkesivät. Ja niitähän riitti. Kun elämäntehtäväni oli täytetty, päätin antautua harrastuksilleni. Ne perivät minusta voiton ja minä tunsin kärsineeni sellaisen rökäletappion, että olen pyrkinyt tietoisesti unohtamaan kaiken tiedostamattoman kärsimykseni. Luoja ties mitä minusta olisi tullutkaan, ellei minusta olisi tullut sellaista miksi tulin! Ja miksi minä tulin, se säilyy minulle ikuisesti arvoituksena. Miksi? – jo antiikin aikainen Sinuhe sitä kyseli, mutta saikos vastauksen, hah? Parempi on ihmisen syödä vatsansa täyteen vaikka sitten itse valmistamaansa ruokaa kuin parkua syömättä ja tehdä kaikkien elämästä mälsää. Ei tullut minusta metsätyömiestä, ei totta tosiaan. Ja hyvä niin. Terveys ennen kaikkea. Tai ainakin jossain vaiheessa. Terveyttäkin arvostetaan toisinaan turhan kanssa. Mitä olisi runoilija ilman keuhkotautia! Mitä olisi kola ilman turhautunutta omakotiasujaa, joka talvella haaveilee kesästä ja kesällä talvesta? Ei ole ihmisen kolan hyvä olla yksin. Ja kyllä kovakin kolaus aina jotakin voittaa. En tosin tiedä mitä. Sekin on mainio asia, ettei ihminen tiedä kaikkea edes kuusikymppisenä. Miltä se nyt nuoresta tuntuisi aavistaa, miten vähäinen kehitys hänessä iän myötä tapahtuu? Korkeintaan maha kasvaa kuin emakolla. Parempi on elää siinä luulossa, että joskus se lottovoitto vielä kohdalle sattuu. Juu, ja kyllähän se sattuu, sattuu kolaamisen jälkeen joka paikkaan kuin olisivat pieksäneet. Ei siinä hetikään joka kerta kehtaa suihkussa käydä. Niine nimineen nukkuu ja ihmettelee, miten sitä taas heräsi keskellä yötä eikä uni tule vaikka kääntyisi miten monasti. Ilmankos sitä sanotaan, että levätään vasta haudassa. Dannykin sai 60 pistettä euroviisukarsinnoissa. Onkohan se joku enne? Että nyt kun täytän 60 alan kirjoitella euroviisuja? Tärkeintä sentään, etten ala laulaa. Vaikka laulanhan minä suihkussa ja kirkossa oikein veisaan. Mutta nyt on aanelonen aika täynnä. Menen syömään itse valmistamaani ruokaa. Paistetut varpuset eivät näet lennä suuhuni, mikä on oikeastaan aika hyvä juttu, sillä saan niistä ilmavaivoja.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Muutama kuunnelma rakkaudesta

 Pelléas ja Mélisande. Belgialaisen Maurice Maeterlinckin satunäytelmä vuodelta 1893 kertoo tarinan prinsessasta, joka on eksynyt metsään pakoreissullaan. Hänet löytää villisikajahdissa oleva prinssi Golaud, jo harmaantunut setä, joka ottaa nuoren hätääntyneen neitosen puolisokseen. Sitten saapuu Golaud'n nuorempi vellos Pelléas ja kolmio syntyy oitis. Esityksessä kuullaan Sibeliuksen näytelmää varten säveltämää musiikkia. Näytelmän suomenti Anja Samooja ja kuunnelmaksi sovitti Urpo Lauri. Stig Törnroosin ohjaama kuunnelma on vuodelta 1955. Pelléasta näyttelee ylenpalttisen sielukkaasti Kauko Väyrynen ja Mélisandena helähtelee Leena Häkkinen. Golaud on Kauko Käyhkö. Mélisande on nakannut kruununsa lähteeseen ja tiputtaa vielä vahingossa Golaud'n antaman sormuksenkin loputtoman syvään Sokeiden lähteeseen. Siitä se ei Golaud tykkää, hän kun on samaan aikaan ratsastanut päin puuta. Vähän kerrassaan Mélisanden ja Pelléaan viaton keskinäinen tunne vahvistuu ja alkaa tuskastuttaa Golaud'ta, jonka maltti pettää pahasti. Kuunnelman draamallinen tähtäin kohdistuu Mélisanden ja Pelléaan kohtaamiseen kuutamossa lähteen äärellä. Pakko sanoa, että ei nyt oikein sytyttänyt minua tämä kaunopuheinen puhtaan lemmen tarina. Tykkään enemmän saksalaisen Eduard Möriken romanttisesta kertomuksesta syvässä onkaloisessa lähteessä asustavasta vedenneidosta nimeltä Lau. Kesto 87 min.

Mem ja Zin. Vanhemmanpuoleiseen, jo 1600-luvulla eka kertaa muistiin merkittyyn taruun perustuva kurdien kansalliseepos. Kuunnelmaksi sovitti Robert Alftan ja suomenti Väinö Kirstinä. Kuunnelman ohjasi Hannu Heikinheimo ja se ensiesitettiin vuonna 1975. Memiä esittää Heikki Heino ja Ziniä Eriikka Magnusson. Pehr-Henrik Nordgrenin säveltämä musiikki on outoa ja yliampuvaa. Paratiisilliset kyyhkyset asettavat ruhtinas Seydinin tyttären Zinin vuoteeseen Memin vierelle ja se minkä täytyy tapahtua, tapahtuu ihan luonnostaan, no, ainakin sormuksia siinä vaihdetaan, vaikka ensin vähän minareettien lukumääriä luetellaan. Kun Mem nukahtaa, vievätkin kyyhkyset Zinin takaisin isänsä taloon. Alkaa se, mitä jossain toisessa tarinassa nimitetään lasikengän sovitukseksi. Hauskaa tarinassa on, että Mem testaa etsintäretkelle lähtiessään myös hevosia ja ottaa käyttöönsä hevosen, joka on vahva vesihevonen, joka puhuu ja saa vielä siivetkin selkäänsä. Se on hyvä, sillä Memillä on muitakin tavoittelijoita. Lievästi outoa on se, miten Memin vaalea olemus kiehtoo niin vahvasti hänen kohtaamiaan ihmisiä. Qeretajdin on kumminkin ehtinyt jo hankkia kiinnityksen Ziniin. Qeretajdinin veljet Erfan ja Cekan odottavat tilaisuutta päästä kostamaan maineensa häpäisevälle Memille, mutta huolivatkin hänet isoveljekseen, kun kerran Zin on mieheen mieltynyt. Sankareita koko velisarja. Niinpä ruhtinas ottaa Memin kahvinkeittäjäkseen, essu vain eteen. Zin kutsuu Memin salaiseen puutarhaansa, kun muu palatsin väki lähtee metsästämään. Häijy Bekir pääsee salakatselemaan rakastavaisia salaisessa puutarhassa ja houkuttelee gasellinmetsästäjät sinne väijyksiin. Tässäkin tarinassa on siis tällainen fool's paradise -kohtaus, rakastavaisten onnen korkein kohta ennen tuhoa. Qeretajdin ryhtyy kyllä puolustamaan veljeään Memiä, mutta suurin uhrauksin ja uhkauksin, jotka erottavat koko hänen perheensä kaupungin muusta aatelista. Tarinaan sisältyy vielä tulipalo, sotaretki, shakkiottelu ja vankityrmä. Juu, ja lisäksi hautaus ja siihen sisältyvä legenda – ne ovat tärkeitä. Tykkäsin tästä kuunnelmasta, joka vähän hillitymmällä musiikilla toimisi erinomaisesti. Kesto 74 min.

Naisten Decamerone. Perustuu Julia Voznesenskajan (1940 – 2015) samannimiseen romaaniin vuodelta 1987. Kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Teija Hyvärinen, ensiesitys oli vuonna 1996. Kymmenen naista viettää kymmenen päivää leningradilaisella synnytysklinikalla ihotautikaranteenissa ja kertoo keskenään kymmenen tarinaa. Synnytään Lvovissa, joudutaan keskitysleirille, vietellään kiovalainen, kuullaan vanha vitsi, jonka lopussa otetaan sukset jalasta, ripittäydytään kiirastorstaina, käydään kylvyssä leirin jälkeen, ollaan niin kuin mies ja nainen, lumotaan toverin mies, ollaan sängyssä koko päivä, ollaan sängyssä koko viikko, petetään Serjoženkaa kolmen jannun kanssa, kaikkia naisista on yritetty raiskata, yhden pelastavat paksut damaskit, seurataan rahalähetystä ympäri neuvostomaata, huorataan, joudutaan väkisinmaatuksi, kostetaan, muistellaan gruusialaista kesäpoikaa ja mitäpähän vielä. Neuvostoiskelmiä soitellaan välimusiikkina pitkin matkaa, isommalta osin perinteisiä sävelmiä. Kesto 62 min.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Kuunnelman alkulähteiltä suohon

Kuuntelin Audio Ylestä kolme kuunnelmaa, joissa toimittajat ratkovat rikoksia. Varhaisin kuunnelmista sisältää pahoiteltua tallenteen patinaa, sillä se esitettiin jo puolisen vuosisataa ennen jälkimmäistä.

Varastettu helminauha. Kuunnelma-arkiston helminauhan vanhin tapaus on Erkki Kivijärven (1882 – 1942) kirjoittama rikostarina Varastettu helminauha. Kyseessä on vanhin kokonaan säilynyt Yleisradion kuunnelma. Markus Rautio (tunnettu myös Markus-setänä) ohjasi kuunnelman, jonka ensiesitys putkahti radiokoneista vuonna 1938. Paikoin äänenlaatu on kärsinyt niin pahoin, että pitää ihan silmiä siristää kuullakseen. Varsinaisen vaivalloista on saada tolkkua miesäänistä, jotka muistuttavat toisiaan turhan paljon eikä sanottavassakaan vahvaa erimielisyyttä ole. Neljä lehtimiestä jäävät siten melkeinpä kuoron tasolle. Jonkinlaisesta pääkaupungin kohulehdestä lienee kyse, sillä päätoimittaja ja toimitussihteeri ottavat hallituksen kaatumisesta sulan hattuunsa. Rikosjuoneen se ei sentään liity. Rikoksen ratkaisijana häärii napakka naisreportteri, jota esittää Emma Väänänen. Onneksi kuunnelmassa on kumminkin kolme naisroolia ja Emma Väänäsen äänen takuulla tunnistaa. Hän on kuunnelman helmi myös tarinan tasolla. Juoni on tosin sen verran simppeli, että enpä kehtaa siitä paljoa kertoa. Kesto 27 min. Suosittelen kuunnelman historiasta kiinnostuneille. Alussa herkistyttää kauniin vanhasävyinen Gong.

Lyöty tylpällä esineellä. Kuunnelman alussa ei kuulu gong, vaikka sitäkin yleensä tylpällä esineellä lyödään. Kirjoittaja on Matti Nieminen, ohjaaja Rauni Ranta, ensiesitys tapahtui vuonna 1989. Kyseessä on rikostarina, mutta sitä voi kaikin mokomin pitää myös kuunnelmana, jossa täydellinen ratkaisu ongelmaan tuntuu alunpitäen mahdottomalta. Lähtökohtaisesti asioita tarkastellaan autopurkaamon hoitajan perheen näkökulmasta, sitten näkökulma muuttuu, kun asioihin puuttuu kohulehden toimittaja. Toimittaja tavoittelee hyvää juttua, hänen esimiehensä myyvää juttua ja toimittajakollega juttua, jolla saa rahaa, autopurkaamon pitäjä tahtoisi pitää purkaamonsa, velkoja saada rahansa ja poliisi saada rikokset ratkaistua ja syylliset kiinni. Kaikki hahmot on kuvattu nopein vetäisyin, joilla heidän elämäntilanteensa selviävät kuulijalle kirkkaasti. Äänet ja puhetavat on valittu siten, että hahmot on helppo erottaa toisistaan, esimerkkeinä komisariota esittävä Esa Saario, uutispäällikkönä hääräävä Eeva Litmanen tai korjaamon perustajaa esittävä Matti Tuominen. Toimittajaa, jonka moraali joutuu kuunnelmassa koetukselle, esittää Jukka Rantanen. Kuunnelma loppuu juuri oikeaan kohtaan. Kesto 61 min.

Suomies. Jyrki Kiiskisen samannimisen romaanin pohjalta Radioteatterille dramatisoi ja ohjasi Heikki Huttu-Hiltunen vuonna 1995. Sokeutunut valtion virkamies selvittelee epäselvää kuolemantapausta entisen virkaveljensä avulla. Luetaan kuulustelupöytäkirjoja ja kuunnellaan todistajanlausunnon tallennetta. Omituinen pohjoisten laaksojen kulkija oli saanut potkut makkaratehtaalta ja menettänyt elämänsä hallinnan, sikäli kuin hänellä sellaista oli ollut. Mies oli menettänyt muistinsa ja elänyt vaistonvaraista elämää, josta kaupunkien kasvateilla ei ole tietoakaan. Mies oli puhunut ihmisen eläinluonnosta ja muista mystisistä jutuista. Tunturihaukka oli hänen toteemieläimensä. Liftarinainen oli lähtenyt hänen följyynsä koillisen Lapin erämaahan ja kertoi kuulusteltuna reissusta seuraavaa:

Minä ymmärrän kaupunkeja. Osaan lukea niitä, koska olen kulkenut niissä koko ikäni. Ymmärsin, että erämaakin oli järjestelmä, jolla oli oma kielensä. En ymmärtänyt sen kieltä.”

Valtion turvallisuudesta vastaava erikoisjoukko lähtee jahtaamaan miestä, koska häntä epäillään terroristisesta teosta.

Tämä kuunnelma oli aika vaativa minulle. Jouduin kuuntelemaan sen pari kertaa enkä sittenkään päässyt kaikesta selville. Se tosin oli nopeasti selvää, että kyseessä on uuden aikakauden kuunnelma, sellainen, jossa ei ole välttämättä tarkoituskaan ymmärtää kaikkea. Riittää kun tunnelma on mystillinen ja kiehtova. Kesto 41 min.

Kaksi kuunnelmaa päättäväisistä naisista kaupungissa

Audio Ylen parissa kotimaisessa kuunnelmassa kuvataan reippaita naisia kaupungissa.

Onnellinen Heliina. Maria Jotunin samanniminen novelli kokoelmasta Tyttö ruusutarhassa ja muita novelleja (1927) sisältyvän novellin kirjoitti kuunnelmaksi Aino Räty-Hämäläinen. Sen ohjasi vuonna 1966 Terttu Vilhola. Heliinaa esittää Aila Arajuuri, hänen siskoaan Hynttä-Karliinaa Elina Salo ja Heliinan puolisoksi päätyvää Joosuaa Ilari Paatso. Lisäksi saavat puhua Heliinan vanhemmat, anoppi ja entinen työnantaja. Novelli perustuu kirjeisiin, joissa kaupunkiin muuttanut köyhä maalaistyttö Heliina kertoo elämänsä etenemisestä siskolleen Hynttä-Karliinalle sekä kirjeisiin joita hän sisareltaan saapi. Luin tämän novellin vasta viime keväänä ja kuvittelin Heliinan kovin erilaiseksi kuin hän kuunnelmassa on. Kuunnelman Heliina puhuu aika hitaasti, kuin kirjoittaisi puhellessaan. Kirjeitten sävyn perusteella Heliina vaikuttaa minusta varsin topakalta ja tilanteisiin melko reippaasti reagoivalta hahmolta. Tämä novelli on siitä hauskimmasta päästä Jotunin novellituotantoa. Kuunnelma on suunniteltu siten, että lopussa Heliinan anoppi jää eloon ja mieskin on hyvissä voimissa. Se on tavallaan nätti lopetus, mutta kovin erisävyinen kuin novellissa. Hurjat naurunremakat minusta pääsivät purkautumaan, kun Heliinan isän pikku tuiskeessa muisteli menneitä niukkoja aikoja: Ihan sitä on vaellettu kuin sokkosilla pimeimmässä näretyrreikössä. Kesto 28 min.

Avioliittoloma. Seere Salmisen nimimerkillä Serp kirjoittama näytelmä vuodelta 1960 Kyllikki Forssellin vuonna 1963 ohjaamana kuunnelmana. Ansa Ikonen näyttelee Sinikkaa, joka saa Saksasta kirjeen ja lähtee oikopäätä mökkilomalta kaupunkiin jättäen aviomiehensä Riston (Unto Salminen) selviytymään lomastaan lasten kanssa. Kaupunkikodissaan Sinikka tapaa vieraan miehen, joka on päässyt asuntoon alivuokralaisen avaimilla. Mies on kirjailija, häntä esittää Helge Herala. Näitten kahden välille syntyy jonkinlainen tilapäissuhde, jonka laatu jäi minulle epäselväksi, sillä nukahdin kesken kaiken. Oikein hyvät päiväunet nukuin, saatoin äännelläkin siinä unissani. Pientä sivuääntä ei kumminkaan tule merkitä forte fortissimoksi. Joka tapauksessa asuntoon saapuu myös kirjailija-Panun vaimo Onerva, jota esittää Eila Pehkonen ja Risto. Syntyy kiistelyä, jota saavat seurata Sinikan nuorempi sisar Keri (Maija-Liisa Peuhu) sekä Sinikan vanhemmat. Sattuva ja satuttava sanailu ei oikein minua sytyttänyt. Kaikki vaikutti sen verran pehmeähköltä, ettei sitä osannut ottaa vakavissaan. Jotain pientä vipinää eripari-parien välillä lienee tapahtunut, sillä Sinikka toteaa kuunnelman loppupuolella: ”Eihän musiikissakaan pieni tauko merkitse sitä, ettei melodia jatkuisi.” Niinpä minäkin pystyin torkkujen lisäksi pitämään välillä myös einestauon, keitin potaatit ja paistelin järvikalapihvejä, jotka pojan kanssa nautin. Päivätorkkujen meneminen kuuntelun sivussa on eräs kiva puoli kuunnelmissa, jota ei kirjoja lukemalla ole helppo saavuttaa. Tosin onhan nykyään olemassa äänikirjoja, joitten suhteen asia on kohdaltamme kunnossa. Kesto 95 min.

Yli rajojen että räsähtää

Kuuntelin pari kuunnelmaa Yle Areenan Audiosta. Niistä muutama sananen.

Mustien tähtien alla. Kuunnelma pohjaantuu eteläafrikkalaisen Alan Patonin (1903 – 1988) vuoden 1953 romaaniin Too Late the Phalarope, jonka Jouko Linturi suomenti vuonna 1954 nimellä Liian myöhään vesipääsky. Kuunnelmaksi Patonin tarinan kirjoitti Onni Halla ja Radioteatterille sen ohjasi vuonna 1959 Urpo Lauri. Audio Areenassa kuunnelma on varustettu kuvalla, jossa etualalla on nuori musta nainen ja taempana poliisimies kuin etsiskelemässä jotain. Kuunnelman hahmot ja heidän esittäjänsä on nimetty, nimiluettelon alla lukee: Ohjelma sisältää vanhahtavia ilmaisuja, joita ei nykyaikana käytettäisi. Tällä tarkoitetaan kai mm. sanaa neekeri, jota käytetään kuunnelman alussa, kun eräs näyttelijöistä lukee samaisen luettelon kuunnelman hahmoista ja esim. Stephanien kuvaillaan olevan neekerityttö. Audio Areenalla samassa luettelossa lukee vain tyttö. Kuuntelin kuunnelman uudelleen laskeakseni niitä vanhahtavia ilmaisuja. Sain laskettua neljä neekeriä, yhden alkuasukkaan ja pari rotua. Sitten nukahdin.

Muistan mitenkä lapsena 1960-luvun puolivälin paikkeilla kuuntelin tämän kuunnelman uusintaesitystä kotona Kuopiossa. Istuin matolla ja kuulin kuinka Matti Ranin jylhästi julisti: ”Tässä kivisessä maassa on kivisen maan laki.” Ihan sanasta sanaan noin se ei kuunnelmassa mene, mutta ajatushan se on tärkein. Tarinan ajatus on se, että valkoisen hallitsevan luokan ja alistettujen mustien väliset eroottiset suhteet olivat tuolloin Etelä-Afrikan apartheid-politiikan mukaisesti kiellettyjä. Matti Ranin esittää lujaa ja sympaattista poliisiluutnanttia ja Emma Väänänen kertojana hänen tätiään, joka sivusta seuranneena muistelee tapahtuneita ja katuu sitä, ettei tehnyt mitään vaikka näki mitä oli luvassa. Luutnantti van Vlaanderen solmii muutaman pikasuhteen nuoren ja viekoittelevan Stephanien (Elvi Saarnio) kanssa. Suhteen paljastuminen tarkoittaa hänen uransa loppua ja perhesuhteittensa kariutumista. Kuunnelmasta on muokattu pienimuotoinen, luultavasti romaanissa olisi paljon sellaista paikallisväritystä, jolla ei itse tarinan kanssa olisi juuri mitään tekemistä. Kesto 90 min.

Oudot virrat. Onni Hallan vuonna 1949 julkaistun, tositapahtumia luotaavan samannimisen romaanin pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti ja vuonna 1956 Radioteatterille ohjasi Urpo Lauri. Tämä kuunnelma ei ilmeisesti Audio Ylen mielestä sisällä vanhentuneita ilmaisuja, ainakaan niistä ei erikseen varoiteta. Niinpä Elvi Saarnion roolina on Muuan akka ja Tarmo Mannin roolina Juoppohullu. Kuunnelmassa mainitaan, että päähenkilö on hullun ja huoripukin poika.

Onni Hallan romaanin pohjalta oli jo pari vuotta kuunnelmaa aiemmin (1954) valmistunut Aarne Tarkaksen ohjaama elokuva Olemme kaikki syyllisiä. Tarkaksen elokuva lähtee liikkeelle siitä mihin tämä kuunnelma loppuu eli elokuvassa tapahtumat esitetään takautuvasti. Kuunnelmassakin siirtyillään ajassa, mutta lopputulema on molemmissa yhtä traaginen – nuori opiskelijamies surmaa tyttöystävänsä eikä oikein taida käsittää itsekään miksi sen teki. Kuunnelma korostaa miehen vaikeaa lapsuutta ja nuoruutta, vanhempien ennenaikaista kuolemaa ja jonkinlaista outoa kuolemanhoukutusta, joka asustaa niin äidissä kuin sittemmin pojassakin. Myös ympäristön alemmassysivä asenne tuodaan vahvasti esille, samoin kuin elämän tarjoamat houkutukset. Väittäisin, että tämä kuunnelma on rakennettu turhan runsaista aineksista. Vertailun kohteena olevassa kuunnelmassa jäykkämoraalinen isähahmo kuvataan yhdessä kohtauksessa eikä hänen asennemaailmansa jää vähääkään epäselväksi. Tässä taas johdatellaan katsojaa huomaamaan miten huomaamattomilta tuntuvat seikat saattavat johtaa murheellisiin seuraamuksiin – se vain osoitetaan minun makuuni turhan lavean kaavan kautta. Kyllä kuulijalla on korvat kuulla. Kuulija tykkää kun niitä käytetään. Kesto 90 min.

Lohikäärme, jääkarhu ja baakelsit

Kuuntelin kolme sellaista kuunnelmaa, jotka luin kuunnelmavalikoimista viime kuussa. Nämä kolme olivat sellaisia herkkuja, että valitsin ne näin alkuun. Lisääkin kuuntelen.

Gundar ja lohikäärme. Heimo Suden kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 1960 Radioteatterille Ritva Laatto. Matti Ranin esittää voimakasta, innokasta ja kokematonta ritari Gundaria, joka saapuu kuninkaanlinnaan tarkoituksenaan tuottaa maalleen kunniaa pyydystämällä lohikäärme. Kyse on haarniskoidun ritarin elämäntehtävästä, jolle koko hoviväki nauraa rätkättää. Hänet päästetään lohikäärmejahtiin ja kierreltyään maata aikansa hän päätyy kauniin rouva Gundrilan (Kirsti Ortola) linnaan. Siellä hänestä tulee jo melko kokenut mies. Lisäksi linnan filosofi (Leo Riuttu) kertoo hänelle lohikäärmeestä. Suosittelen tätä kuunnelmaa Suomen hävittäjähankintoja miettiville päättäjille. Kuunnelmassa on kiva tunnelma läpi matkan. Tykkäsin trubaduurimusiikista. Olin silti aika yllättynyt huomatessani, että kuunnelmasta oli pätkitty pois lopusta jonkinmoinen jakso, noin sivun verran kaikkiaan. Kesto 58 min.

Audun ja jääkarhu. Audio Ylen sivuilla kerrotaan tämän Paavo Haavikon kuunnelman vuodelta 1967 perustuvan islantilaiseen lyhytsaagaan 1200-luvulta. Kuunnelman ohjasi Jyrki Mäntylä. Rauno Ketonen esittää vilpittömän ihastuttavasti onnekasta Audunia, joka lähtee tapaamaan Norjan kuningasta ja Tanskan kuningasta. Kuninkaat ovat vihoissa keskenään, mikä hyödyttää Audunia, joka tuo kummankin kuninkaan nähtäväksi jääkarhun Grönlannista. Ture Junttu Tanskan kuninkaana tekee aivan mahtavan suorituksen, Jussi Jurkka on myös hyvä, vaikka ei yllä parhaimpaansa. Onnekas Audun olisi vieläkin onnekkaampi, jos tämä kuunnelma sisältäisi myös Haavikon kirjoittaman yli viisi sivua pitkän lopetusjakson, joka on leikattu pois. Minusta se olisi oikein Helga Audunin päälle, jos näin voi sanoa. Joissain kohti kuului jostain toisesta studiosta radioselostusta, ei ilmeisesti äänieristys ollut ihan huippuluokkaa vuonna 1967. Mutta niinhän teatterissakin kuuluu toisinaan musiikki toiselta näyttämöltä tai yleisön naurunremakka toisesta katsomosta. Kesto 74 min.

Hakaniemen leipomossa 1906. Vuonna 1976 esitettiin tämä Ilpo Tuomarilan kirjoittama ja Jaakko Kytömaan ohjaama lyhytkuunnelma. Pidin siitä kovasti lukiessani ja halusin kokea millainen se on kuunneltuna. Paikoitellen hieman takkuisesti sujuu puhe senaattori Mecheliniä esittävältä Kari Franckilta. Olisin itse valinnut puhetyyliksi selkeästi karrikoivan tikku-ukkomaisen pipatuksen, sillä kyseessä on huumoripala. Konditoriaan kansan mekkalaa paenneen senaattorin kanssa puhelimitse neuvoa pitävät Svinhufvud, Paasikivi ja Ståhlberg puhuvat reippaammin ja heidän sanoissaan on enemmän poliittista voimaa kuin Mechelinillä, joka empii ja harkitsee eikä hallitse tilannetta, mikä tuntuu kyllä oikeastaan ihan ymmärrettävältä. Konditorian myyjää esittää Eeva Litmanen ja hänen loppurepliikkinsä on kirsikka baakkelssin päällä. Kesto 18 min.