Hanna Hauru (1978 – 2021) kirjoitti vuonna 2008 julkaistun pienoisen romaanin nimeltä Utopia eli erään kylän tarina. Kirjalla on mittaa 109 sivua, joista useampi sivu on tyhjä johtuen ilmavasta asettelusta. Teoksella on silti sanottavaa mittaansa enämpi ja siitä huolimatta sain sen lukaistua muutamassa tunnissa tässä aamupäivällä. Nopealukuisuuteen vaikutti kerrontatapa, kylän tarina on pelkistetty viimeisten kyläläisten tarinaksi ja kyläläiset kertovat oman tarinansa kansanomaisen kompaktisti. Teosta voisikin luonnehtia monologien sarjaksi, mutta enpä kehtaa luonnehtia. Ja on siinä mukana myös unien poro sekä lopussa se vihoviimeinen kylään jääpä, joka on nähnyt kaiken tarpeellisen ja sen myötä yhtä sun toista muutakin.
Utopia paikantuu pohjoisen Suomen kylään, josta väki on poistunut palvelujen kadottua. Kylässä asuu enää viisi immeistä – nelihenkinen perhe ja heidän naapurinsa, yksinäinen keski-ikäinen nainen. Perheen lapset ovat jo aikuisia, nuorempi lapsista, Tyttö, on parikymppinen. Hän vaikuttaa kehityskelpoisimmalta ja tervehenkisimmältä, sillä hän kohtaa tuolloin tällöin unissaan poron, joka houkuttelee häntä lähtemään maalimalle mokomasta näivettyneestä kylästä. Perheen isä ja poika metsästävät ja lukevat vanhoja jalluja, kaikki harrastavat ryypiskelyä, kilju, kotiviini ja pontikka tarjoovat kyytiä isälle, pojalle, äidille ja tyttärelle sekä naapurin Birgitalle. Myös ruokakestejä järjestetään. Elämä vaikuttaa letkeältä ympärivuotiselta kesäasumiselta. Vuodenajat vaihtelevat ja vanhat maalaistalot elävät tavallaan, metsistä nousee marjoja ja sieniä, pottuhalmeesta perunii, järvestä kalaa ja saloilta metsänviljaa. Kahvi on vanhaa varastoa, mutta meneehän se kun laittaa eilen lypsettyä maitoa sekaan.
Sattumalta radiosta tuli lukemisen lomassa Roman Schatzin ohjelma, jossa kyseltiin, miksi miljoona suomalaista unelmoi maallemuutosta. Asia ei oikeastaan ohjelmassa selvinnyt, koska kaikki puhelivat isolta osin omista asioistaan. Toisaalta niinhän se onkin, että omien asioittemme suhteen olemme edes jonkinmoisia asiantuntijoita, ainakin itsemme aikalaisia ja vertaisia. Asuin minäkin joskus maalla, neljäntoista kilometrin päässä Siilinjärven keskustasta, peltojen ja erämaitten keskellä. Sen puoleen voin samastaa oman kokemukseni Haurun kirjaan. Valmistin siellä kotiviiniä ja aika hyvin se maistui. Nähtiin villiä luontoa, hiiret rapistelivat ullakolla, hirvet ja kauriit mennä humistivat pelloilla, joutsenet uivat läheisellä lammella, kerran nähtiin harmaahaikaroitakin. Vaikka maalla kolasin vielä isompaa pihaa kuin nyt puutarhalähiössä, ymmärrän silti jotenkin kutsuvana sen tunteen, kun talvella lumi työntyy kohti ikkunanpuitteita, mutta leivinuunin lämmössä kaikki ulkona näyttää vain kauniilta, talviselta sadulta. Tapahtuma-aika romaanissa on viimoisin vuosituhannen vaihde, vähän sitä ennen minä perheineni maalle muutin. Viisitoista vuotta sitten alkoi lasten opiskelu vaatia asumista maalikylissä, joten muutimme tähän nykyiseen kotikoloomme. Täytyy myöntää, että tiettyä kaipuuta maaseudulle tunnen.
Haurun romaanin utopiassa ei sähköä kylässä ole, kaikki toimii vanhaan malliin, edes postia ei tule eikä mene, televisiosta ja netistä puhumattakaan. Luulen, että sähköt pitää maallemuutosta unelmoitsijan mielestä kotona olla, kuka sitä nyt ilman astianpesukonetta pärjäisi.
Tekstinäytteeksi kävisi melkein mikä tahansa kohta tästä mainiosti kirjoitetusta romaanista, joten taidanpa valita summassa jonkin sattumanvaraisen katkelman. Voittajaksi valikoitui otos, jossa Birgitta kertoo kylän autioitumisesta:
Pirjon kapakka meni siinä vaiheessa konkurssiin, kun tänne eksyi bussilastillinen venäläisiä huoria ja jokainen kaljaa kitannut vanhapoika löysi mieleisensä Ljudmilan. Baariin jäi minun lisäkseni Mauri, ja penskat kävi joskus limukalla. Nyt sitä sitten elellään täällä viidestään.
