John Haldon: Bysantin historia

Princetonin yliopiston historian ja Kreikan tutkimuksen professori John Haldon laati 2000-luvun alkuvuosikymmenellä teoksen nimeltä Byzantium: A History. Teoksen suomennos ilmestyi vuonna 2010, suomentajana Kaisa Sivenius, toimitustyön suomenkieliseen laitokseen teki Mika Hakkarainen. Kirjan alusta löytyvät Bysantin tutkimuksen seuran puheenjohtajan Matti Kotirannan alkusanat lukijalle sekä professori Haldonin esipuhe suomalaiseen laitokseen. Lopusta löytyvät kirjoittajan jälkisanat sekä sanasto, luettelo Bysantin keisareista, Bysantin historian tärkeimpien tapahtumien kronologia, luettelo pääasiassa englanninkielistä lisäluettavaa sisältävistä teoksista sekä hakemisto. Kirja sisältää myös karttoja sekä valokuvia bysanttilaisista kolikoista.

Bysantin historia -teos on tekijänsä mukaan suunnattu pääosin opiskelijoille sekä sellaisille lukijoille, jotka haluavat syventää Bysantin-tuntemustaan romantisoivia kertomuksia ja taideteosluetteloita pidemmälle. Tyyli onkin kansantajuista, putosin kärryiltä jymmäkammin oikeastaan vain hallintorakenteita kuvailtaessa. Organisaatiokaaviot olisivat saattaneet selkiyttää asiaa.

Haldon on viipaloinut kuvauksensa Bysantista aihealueittain kahdeksaan osaan, jotka paikoin täydentävät toisiaan. Kahdessa ensimmäisessä luvussa kuvataan Bysantin valtakunnan historiaa aluksi antiikin Rooman valtakunnan osana ja sitten keskiaikaisena keisarikuntana. Mielenkiintoista on miten Haldon käsittelee valtakunnan rajojen ja keisareitten vaihtumisen yhteydessä sujuvasti myös kristinuskon opillisia kiistoja, joihin keisaritkin ovat joutuneet ottamaan kantaa. Kristinusko onkin Itä-Roomassa kirjan mukaan sitoutunut aina vain tiukemmin osaksi valtiota. Niinpä Bysantista muodostui minulle kuva kristillisenä Rooman valtakuntana, joka säilytti mahtinsa vuosisatoja Länsi-Rooman tuhoutumisen jälkeen.

Luvut 3-8 kuvaavat Bysantin valtakunnan eri elämänalueita liikenneyhteyksistä elinkeinoihin, valtionhallinnosta ja armeijasta kaupunkien kehitykseen, Bysantin poliittista järjestystä, uskontoa ja lyhyesti myös taiteita. Näistä minua kiinnostavin ilmiö nousi esiin verojärjestelmän, kaupunkirakenteen ja ulkomaankaupan muutoksissa. Haldon kertoo, että ainakin 80 % väestöstä sai elantonsa maataloudesta ja laidunnuksesta. Niinpä verotuksessa olikin keskitytty maatalouden verotukseen. Maatalouskiinteistöt oli luetteloitu ja kyläkunnat järjestelty verotuksellisesti. Kun Bysantti menetti Egyptin ja Syyrian viljavat alueet arabeille 600-luvulla, valtion verotulot laskivat dramaattisesti. Sitä paitsi myös nykyisen Turkin alueen kaupungit Konstantinopolia myöten joutuivat arabilaivastojen hyökkäysten kohteeksi. Tämä muutti aikaisemmin laajat kaupunkialueet, polikset, tiiviisti asutuiksi linnakekaupungeiksi, kastroiksi, mikä supisti niitten taloudellista ja muutakin merkitystä. Valtio piti yhteyksiä maakuntiin ja keräsi verotulonsa maanviljelijöiltä. Vuosisatojen vieriessä italialaiset kauppakaupungit ulottivat kaupankäyntiään Bysanttiin. Pikku hiljaa ne alkoivat käydä kauppaa myös pienten linnakekaupunkien kanssa välttäen valtion suoran valvonnan, joka kohdistui lähinnä pääkaupunkiin. Näin Bysantin valtiolta jäivät ulkomaankaupan verotulot keräämättä, mikä näivetti valtiontaloutta ja huolimatta ajoittaisista nousukausistaan Bysantti menetti merkitystään ja maa-alueitaan, kunnes lopulta vuonna 1453 osmanit valtasivat Konstantinopolin. Tosin siihenkään Bysantin taru ei oikeastaan kokonaan loppunut, sillä ortodoksinen kirkko vaalii omalta osaltaan edelleen kristillisiä perinteitä, joitten juuret ovat vankasti Bysantissa.

Kirjassa on 230 sivua (+lukemistot ja hakemistot) ja lueskelin sitä muutaman viikon.

Theseuksen taru romaanimuodossa

Englantilainen Mary Renault (1905 – 1983) sai julkaistua romaaninsa The King Must Die vuonna 1958. Mario Talaskiven tekemä suomennos ilmestyi vuonna 1961 nimellä Kuninkaan on kuoltava. Romaani perustuu antiikin Kreikan mytologiaan ja historiaan. Päähahmo, kirjan minäkertoja, on ainakin joillekin taruista tuttu Theseus. Kirjan lopussa on kirjailijan itsensä kirjoittama Tekijän sana sekä kuvaus Theseuksen tarusta.

Theseus on Troizenin kaupunkivaltion kuninkaallista sukua, hänen äitinsä on paitsi kuningatar, myös maan äidin, Dian, ylipapitar. Isättömänä kasvanut Theseus uskoo olevansa Poseidonin poika, hänellä on kyky ennakkoon tuntea maanjäristyksen tulo. Vasta vartuttuaan Theseus saa kuulla, kuka hänen todellinen isänsä on. Hänen seikkailunsa käynnistyvät, kun poika lähtee tapaamaan isäänsä toiseen kaupunkivaltioon. Seikkailut ovat tarunomaisia ja juonikuvio sopisi varmaankin nykypäivän fantasiakirjallisuuteen. Kirjailijan pyrkimyksenä on kuitenkin ollut kuvailla tapahtumia jonkinasteisella todentunnulla. Kaikissa taruissa lienee myös totta takana. Näin asiaa pohdiskelevat Theseus ja Deloksen pappi:

Papin lopetettua kertomuksensa minä kysyin häneltä: ”Hän ei itse puhunut siitä. Mahtaako se olla totta?”

”Totuutta on niin monenlaista”, vastasi Deloksen pappi. ”Totta se omalla tavallaan on.”

Noin puolet romaanin tapahtumista sijoittuu Kreetan saarelle, Knossoksen palatsin härkätanssijoitten pariin. Kirjassa Kreeta on saavuttanut hegemonia-aseman itäisellä Välimerellä faraoitten Egyptiä lukuunottamatta. Pienet kaupunkivaltiot maksavat Kreetalle veroa nauttiakseen Kreetan merivoimien suojeluksesta. Jalometallien ja elintarvikkeitten lisäksi veroon kuuluvat nuoret pojat ja tytöt, jotka lähetetään Kreetalle härkätanssijoiksi. He ovat ihmisuhri Kreetan jumalalle.

Uhraaminen, myös itsensä uhraaminen, on eräs teema romaanissa. Toinen on Theseuksen tehtävä suurena uudistajana, ”maan tärisyttäjänä” yhteiskunnissa, jotka ovat aikansa eläneet. Theseus itse esitetään syvästi jumaliin uskovana nuorena miehenä, joka on halukas auttamaan itse itseään. Hän on kuningas, joukkonsa arvostama johtaja, joka ajattelee joukkonsa parasta. Sen sijaan Knossoksen palatsin ylhäisö kuvataan ylellisyyteen väsähtäneenä juhlakansana, jonka usko jumaliin ja kaikkeen muuhun paitsi uusiin huvituksiin on täysin kadonnut. Theseus sanoo Kreetan ylhäisön elävän toista lapsuuttaan.

Härkätanssi esitetään romaanissa paitsi pyhänä tanssina myös jonkin verran espanjalaista härkätaistelua muistuttavana tapahtumana. Katsojia on tuhansia ja vedonlyönti kuolleitten ja haavoittuneitten tanssijoitten määrästä on yleistä kansanhupia. Koska härkätanssijoita tuodaan Kreetalle kaikkialta, on heidän joukossaan monenmoista väkeä. Erään Sauromantian neitosen kohdalla kuvaus uhosi niin kotoisaa savolaisuutta, että liitän sen tähän loppuun:

Tullessaan hän vaikutti kovin oudolta topatussa takissaan ja kauriinnahkahousuissaan ja haisi hapantuneelta vuohenmaidolta. Hänen kotimaansa on koillistuulen takana, Kaukasian tuolla puolen, ja siellä riisuudutaan vain kerran vuodessa.

Tämän luettuani päätin, että ehkä jo ensi viikolla vien villapaitani pyykkikoriin.

Kirjassa on 443 sivua ja kymmenisen päivää sen lukemiseen elämää kulahti.

Maaninkavaara Kuopion teatterissa

Kuopion kaupunginteatteri vetelee kevään viimeisiä esityksiään edelleen evakossa Kuopion Yhteiskoululla ja Puistokoululla. Käsittääkseni syksyllä on vuorossa juhlava paluu arkeen varsinaiselle teatteritalolle Valkeisen lammen läheisyyteen. Nyt älysin sentään käydä katsomassa Yhteiskoulun suurella näyttämöllä Miika Nousiaisen romaaniin perustuvan esityksen Maaninkavaara. Kyseessä on urheiluvalmennuksen maailmaan sijoittuva tarina, jota voi luonnehtia draamakomediaksi. Näytelmän nimi viittaa suoraan suurjuoksija Kaarlo Maaninkaan, jonka hopeamitalijuoksu Moskovan olympiakisojen 10000 metrillä vuonna 1980 viritti minutkin sellaiseen hurmokseen, etten ihan kaikkia yksityiskohtia voi tässä paljastaa. Yleisurheilu ja varsinkin menestys pitkänmatkan ratajuoksussa oli tietysti minunlaiselleni 1970-luvun lapselle ja penkkiurheilijalle suurinta mitä on – aina Losin kisoihin asti. Vaikkei näytelmässä kuvatakaan huippu-urheilumme suurimpia nimiä, voi penkkirivien välistä tunnistaa suomalaisen urheiluhengen kouristelun kovenevan kilpailun puristuksessa.

Kuopion teatterin Maaninkavaara on toteutettu isolle näyttämölle sopivasti useamman näyttelijän voimin. Miespääosaa, Huttusen perheen isää, esitti tv:stä tuttu Jukka Pitkänen ja naispääosassa hänen tyttärenään hehkui Outi Kärpänen, jonka suoritus omenavarkauskohtauksessa ylsi liki chapliniaanisiin mittoihin. Pidin kovasti myös Sari Harjun suorituksesta. Hänen lavasäteilynsä on ihailtavaa. Kun muutkin näyttelijät vetivät osansa mainiosti, oli tulos siltä osin ihan mukiinmenevä.

Maaninkavaara on tarinana aika pitkälti sitä, mitä nykypäivän illuusioista riisutulta urheilukertomukselta odottaakin. Tätä vaikutelmaa täydensi näytelmän avausmusiikki, joka ei ihan päässyt yllättämään. Näytelmässä on erityisen vahvasti erotettavissa alku, keskikohta ja loppu. Alku ja loppu ovat kenties aika epäkomediallisia, mutta keskikohta sisältää pientä piruilua oikein mukavasti. Niinpä katsoimmekin, vaimoni ja minä, viettäneemme peräti miellyttävän iltapäivän teatterin katsomossa. Ja nautimmehan me myös kahvit ja omenanyytit väliajalla.

Kun olen kaipaillut urheiluaiheisia tarinoita luettavakseni, voinen tässä omassa blogissani esittää toiveen taivaisiin siitä, että joku kuopiolainen, mieluiten miessukukuntaan kuuluva kirjoittaja usutettaisiin laatimaan näytelmäkäsikirjoitus kuopiolaisen jalkapallon 1960- ja 1970-lukujen menestyksistä ja romahduksista. Näkisin oikein mielelläni KuPS:n, Elon ja Koparit teatterin lavalla katsojien räikeän näsäviisaasti kannustaessa. Näinä päivinä Kuopiosta löytyy vielä kosolti miehiä, jotka ovat itse kentällä ja kentän laidalla olleet kuopiolaisen jalkapalloilun menestystarinoita rakentelemassa. Heiltä voisi kysyä jutun aiheita ja sitten ei muuta kuin virittelemään Vänäriä isolle näyttämölle.