Powered By Blogger

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Lukaisin irlantilaisen Seamus Heaneyn (s. 1939) runoista koostetun käännöskokoelman Ukkosvaloa. Ukkosvaloa sisältää runoja vuosina 1966 – 1996 julkaistuista kokoelmista ja se ilmestyi vuonna 1997 Jyrki Vainosen suomentamana. Seamus Heaneylle myönnettiin vuonna 1995 Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Ensivaikutelmana runoista ei nouse esiin mitään erityisen hilpeää irlantilaista lurittelua. Tunnelmaa tuntuu sävyttävän samantapainen keskivaikea masennus kuin Joycen Dublinilaisia-kokoelman novelleja. Ensimmäisen lukukerran myötä ajattelin, että jos omistaisin tämän kirjan, voisin ilahtua sen kauniista kansista. Kansikuvana on kelta-mustaa sammakonkutua. Kostean kudun heijastuksista on erottavinaan kuvaajan, ainakin ympäröivän metsikön latvukset näkyvät.

Runot etenevät aikajärjestyksessä, kokoelmittain. Vaikka liike on verkkaista, jähmeää, Heaney myös kertoo ymmärrettävällä tavalla. Runoissa tapahtuu asioita. Ensivaikutelma on etteivät asiat ole niin erityisen innostavia, mutta kokoelman kattaman laajan aikajakson myötä merkitykset nousevat esiin. Ensimmäisen runon aiheena on sammakonkutu. Nuori luonnontarkkailija ottaa kutua purkkiin ja jättää sen hautumaan lämpimään, katsellakseen kun nuijapäät ilmestyvät. Lopulta kurnuttavat sammakot saavat poikasen pelästymään.

Seuraavasta kokoelmasta löytyy myös mielenkiintoinen, etten sanoisi varhaiskypsä runo nimeltä Gallaruksen kappelissa. Tämän runon myötä pilkistää selkeästi esiin runoilijan suhde Korkeampaan voimaan. Runossa Jumala nauraa lempeästi ihmisille, jotka etsivät häntä kivimuurien suojissa – niin ainakin minä sen luen. Runon loppu sopii hyvin näytteeksi Heaneyn runojen harvoista ilonpilkahduksista:

Siellä valettuina kuin sankarit hautakumpuun,
he etsivät itseään Valtiaansa silmästä
oman hengityksensä mustan painon alla.
Kuinka hän hymyilikään heille kun he tulivat ulos,
meri suitsutusastiana, liekkinään ruoho.

Hengellisyys ei yleensä ole lukemissani Heaneyn runoissa etualalla, sen voi nähdä heijastuksena kuin puunlatvukset sammakonkudussa. Muista uskomuksista voi lukea kirjan lopussa olevasta selitysosiosta. Siellä mainitaan orapihlajan olleen irlantilaisille pyhä pensas, joka entisaikaan piti jättää vaikka keskelle peltoa, jos se sinne sattui kasvamaan. Orapihlaja kuulemma oli keijujen asuinpaikka ja mikäli se hävitettäisiin, seuraisi keijujen kosto. Uskomusten lisäksi runojen maisemaa ja aineistoa on historia, niin Irlannin historia kuin runoilijan oman suvun historia.

Kokoelman viimeisessä runossa luetaan toista runoa, joka kertoo lähteestä. Viimeisen säkeen lausuu sokea naapurin täti. Hän näkee lähteen pohjalla taivaan.

Luin runoja näin ensialkuun viikon verran työmatkoilla linja-autossa ja vähän loppupuolelta kotona lauantaiaamuna.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

James Joyce -neliaplari


Eevan suosituksesta etsin kirjastosta irlantilaisen James Joycen esikoisrunokokoelman, joka on suomennettu nimellä Kamarimusiikkia. Yksi juttu johti toiseen ja tulinkin sitten lukeneeksi pari muutakin Joycen kirjoittamaa tai ainakin hänen kirjoittamiinsa teksteihin perustuvaa kirjaa. Luin seuraavat kirjat, jotka kaikki julkaistiin suomeksi vuonna 2012 :

Kamarimusiikkia, alkuteos Chamber Music julkaistu vuonna 1907
Pyhä, rivo rakkaus Kirjeitä Noralle (kirjeet vuosilta 1904 – 1912)
Dublinilaisia, alkuteos Dubliners julkaistu vuonna 1914
Runoja pennin kappale, alkuteos Pomes Penyeach julkaistu vuonna 1927

Irlannin kirjallisuuden suuri nimi James Joyce (1882 – 1941) kirjoitti nuorna miesnä ollessaan rakkausrunoja, jotka julkaistiin vuonna 1907 kirjana nimeltä Chamber Music. Kirjan runot on omistettu Joycen elämäntoverille, Noralle, jonka kanssa kirjailija asui pitkät ajat ulkomailla, mm. Triestessä. Yritin aluksi lukea Kamarimusiikkia linja-autossa, mutta en oikein päässyt tunnelmaan. Lisäksi en välttämättä aina tykännyt käännösten mitallisesta asusta ja loppusoinnuttelun sujuvuudesta. Kun runokirjassa korostettiin, että olisi ihan kätsy lukea myös ne Joycen kirjeet samaan syssyyn, päätin noukkia senkin kirjan kirjastosta. Sekä Joycen kirjeet että esikoisrunokokoelma julkaistiin suomeksi Ville-Juhani Sutisen kääntäminä.

Vieraillessaan kotimaisemissaan Irlannissa Joyce kirjoitti Noralle Triesteen joukon kirjeitä, joista monet ovat säilyneet ja vissiin julkaistu alkukielisinä joskus 1970-luvulla. Ne julkaistiin suomeksi nimellä Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeet sisältävät jonkin verran suorasukaisen tuhmia juttuja. Ne on kirjoitettu henkilökohtaisiksi viesteiksi puolisolle ja ovat kai siksikin kiinnostavia. 

Toissasunnuntaiaamuna lukaisin Noralle kirjoitetut kirjeet viidessä tunnissa. Mitä niistä nyt sanoisi? Välillä tuli nuori Werther mieleen kirjoittajan haihatteluista ja tunnekuohuista. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mitäs rivoa näissä kirjeissä nyt on, kunnes se suorasukaisempi sessuaalinen eruzione alkoi. Nykyään löytäisi yksinäinen matkaaja netin kautta tällaista sisältöä elämänsä tyhjyyteen, on skaipit ja videosivustot, niin että tuskinpa jäisi kirjeitä kellariin muistoksi iskän Irlannin reissusta. Tulipahan luettua.

Kamarimusiikin tasoittelin sitten iltapäivällä. Oli siinä jokunen hyväkin runo, mutta luulenpa, että jotain runollisia sävyjä on käännöksessä päässyt katoamaan. Miten lienee? Ihan kivana koin kokoelman loppuun sijoitetun selitysluettelon, jossa kertoiltiin runojen sisältöön ja taustoihin liittyvää yhtä sun toista asiaa.

Nämä luettuani päätin sivistää itseäni vielä vähän lisää ja luin suomennettuna novellikokoelman Dubliners, joka julkaistiin vuonna 1914. Se ilmestyi uutena käännöksenä Heikki Salojärven suomentamana vuonna 2012. Suomennos on miellyttävää luettavaa.
 
Kirjan saatesanoissa Jyrki Vainonen kertoo, että Joyce ei vuosikausiin löytänyt kustantamoa, joka olisi suostunut novellit julkaisemaan. Kustantajien mielestä niissä mm. esitettiin irlantilaisista niin pessimistinen näkemys. Ehkä on perää siinäkin. Eivät novellit mistään onnelasta kerro. Silti ihan samaan tapaan kotimaansa ihmisten asenteista ovat kertoneet isompienkin maitten kirjailijat – ja saaneet äänensä kuuluville. Novellissa Surullinen tapaus päähenkilö, herra Duffy, ajattelee tuttavastaan seuraavasti:

Ilmeisesti nainen oli ollut kykenemätön elämään, vailla elämäntahtoa, pahojen tapojen aulis uhri, yksi niistä ihmisraunioista joiden päälle sivistys on rakennettu.

Duffyn käsitys järjestäytyneen työväenaatteen mahdollisuuksista kiteytyy näin:

Hänelle oli tullut tunne että he olivat kovapintaisia realisteja ja suhtautuivat torjuen kaikkeen loppuun ajateltuun, sellaista kun saattoi harjoittaa vain joutilaisuuden oloissa, joten se jäi työläisten ulottumattomiin. Yhteiskunnallista vallankumousta tuskin nähdään Dublinissa muutamaan sataan vuoteen, hän sanoi rouva Sinicolle.

Novellien ankea perusvire ei nykykirjallisuuden seurassa juuri poikkea massasta. Ja jos Joycen novelleja vertaa varhaisempiin – vaikkapa Dostojevskin tai Gogolin novelleihin – eivät hänen novellinsa luo sen negatiivisempaa kuvaa kotitanhuvista kuin 1800-luvun klassikot. Tietysti voi ajatella, että Joycen novellit muodostavat kuvan Dublinista, mutta eikö niissä sittenkin vielä enemmän kuvata ihmisiä – ihan kotipaikasta riippumatta.

Minulle parhaiten sopi luettavaksi novelli nimeltä Eveline. Se on lyhyt kuvaus nuoren naisen vaikeasta valinnasta perheen ja rakastajan välillä. Perheen äiti on kuollut, vanhimpana tyttärenä Eveline joutuu huolehtimaan kasvattajan tehtävistä ja kotitöistä oman työnsä ohessa. Nuori merimies Frank pyytää Evelineä mukaansa Buenos Airesiin, jossa heitä odottaa uusi elämä. Eveline suostuu, mutta vielä ennen laivaan nousua hänen sisimpänsä haastaa hänet kamppailuun, jossa ratkeaa nuoren naisen koko loppuelämä. Loppuratkaisu on riipaiseva ja ainakin minusta lukijana tuntuu siltä, että Evelinen päätös on se ainoa oikea.

Toinen hyvä novelli kirjassa on nimeltään Pieni pilvi. Muuten novellit ovat minusta aika keskinkertaisia ja tulisin toimeen ilman niitäkin. Antavathan ne tietysti jonkinlaisen kuvan aikakautensa Dublinista, mutta esimerkiksi urheilun saralta ei ole läsnä juuri mitään.

Runokokoelman Runoja pennin kappale runot sisältävät sellaista vertauskuvallisuutta, joka ei minulle aukene vaikka joka runoa varten on kokoelman lopussa selitysosio. Olen valitettavasti kovin penseä sellaista kerrontaa kohtaan, joka kätkee sanottavansa minulle hämäriksi jäävien viittausten taakse. Runot suomentanut Ville-Juhani Sutinen tosin kuvailee Joycen pennin runoja helposti ymmärrettäviksi ja jopa kansanomaisiksi. Tämä selittäneekin sen, miksi heikosta koulutustasostani huolimatta en pidä itseäni erityisen kansanomaisena.

Pennin runot saavat minut kuitenkin myös tyytyväiseksi. Uskon vaikeaselkoisuuden leimaavan myös Joycen muita kirjoja, varsinkin Odysseusta ja Finnegans Wakea. Siksi minun on syytä olla tyytyväinen, kun tulin lukeneeksi nämä vähän lyhyemmät teokset. Nyt on helppo todeta, että olen jo ylittänyt sen rajan, jonka jälkeen Joycella ei ole minulle enää juurikaan annettavaa. Voin helpottuneena jättää Joycen muun tuotannon toisten luettavaksi. Itse asiassa, mikäli tällä lukemisella pitäisi itselleni Joycea suositella, ehdottaisin luettavakseni ainoastaan Dublinilaisia.

Pari viikkoa tässä meni. Nyt Patrikin nimipäivänä on hyvä lopettaa.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Mark Twain: Eevan päiväkirja


Amerikkalaiskirjailija Mark Twain (1835 – 1910) kirjoitti vuonna 1906 julkaistun pienen, kauniin teoksen nimeltä Eve's Diary. Sen suomensi vuonna 2008 Ville Hytönen. Kirjassa on kerrassaan upea kuvitus, jonka on tehnyt Lester Ralph.

Eevan päiväkirja sisältää vain viitisenkymmentä kirjoitettua sivua. Kuvitettuja sivuja on pari enemmän. Sainkin kirjasen lukaistua muutamassa tunnissa.

Kirjan Eeva on ensimmäinen nainen maapallolla. Päiväkirjansa alussa hän toteaa ”saapuneensa” ilmeisesti eilen, sillä toissapäiväisestä hän ei muista mitään. Eeva arvelee olevansa osa kokeilua, mutta ei koko kokeilu, vaan puolet siitä, todennäköisesti kuitenkin se tärkeämpi puolisko. Eevan itsetunto on kohdallaan koko kirjan ajan. Tilapäiset itsetunnon horjumiset menevät nopeasti ohitse. Eeva elää paratiisissa, mutta tuntee kaipaavansa ystävää, sitä toista puoliskoa. Hän löytääkin olennon, jota ensin arvelee matelijaksi, mutta toteaa sitten kyseessä olevan mieshenkilön. Jonkinlaiseen juttuunkin siinä päästään, vaikka mies on vähäpuheinen ja ehkä hieman tyhmänlivakka. Naisena Eeva ei kuitenkaan anna sen häiritä vaan opettaa miehelleen kaikkea taivaan ja maan väliltä. Milloin mies ei jaksa kuunnella, Eeva perehtyy asioitten olemukseen itse. Hän hoksaa ihan itse, että vesi juoksee ylävirtaan vain pimeässä, mikä selittää sen, ettei lammesta, josta vesi päivällä laskee, koskaan lopu vesi. Niinpä hän voikin maapallon ensimmäisenä tiedenaisena todeta:

Paras tutkia asiat tarkkaan kokemalla ja kokeilemalla – vain siten voidaan tietää. Jos taas luottaa arvailuihin tai olettamuksiin, ei voi ikinä oppia uutta.

Juutalais-kristillisestä näyttämöstä huolimatta kirjan sävyssä ei ole saarnaamisen merkkejä. Se on kaunis kuvaus rakkaudesta miehen ja naisen välillä. Jos kyseessä on jonkinlainen kirjailijan vaimon lempeä muotokuva, laajenee teos siltikin universaaliseksi. Ja jos mies näkee vaimossaan ja itsessään koko maapallon eevat ja aatamit, voiko näkemys rakkaudesta enää siitä laventua?

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italian kirjallisuuden suuri nimi Italo Calvino (1923 - 1985) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun romaanin Se una notte d'inverno un viaggiatore. Luin kirjan Jorma Kaparin suomentamana, painos on vuodelta 1983.

Calvinon romaani on kirjailijan kirjoittama kirja, joka kertoo kirjojen kirjoittamisesta ja varsinkin lukemisesta. Romaanin muotoa kutsuisin kekseliääksi, vaikkei teos kaikilta osin jaksanut mielenkiintoani yllä pitää. Rankka tiivistys olisi tehnyt kirjalle hyvää. Nykyisen 275-sivuisen tarinan olisi voinut kertoa sata sivua lyhyempänäkin.

Itse romaanin kertomusta tärkeämmäksi osoittautuukin siihen sisältyvä filosofointi lukemisen ja kaiken kaikkiaan kaunokirjallisuuden merkityksestä. Kirjailija ei unohda kirjoittavansa kaunokirjallista tekstiä, siten hänen filosofointinsakin muistuttaa paikoin metafilosofiaa. (Kuten kirjaan sepitetyt kirjakatkelmat muistuttavat minusta paikoin karrikoitua filosofoivaa kertomakirjallisuutta ja jopa kioskikirjallisuutta.) Toisaalta kukin lukee kirjaa tavallaan ja tekstistä voi löytää paljon mielenkiintoista seulontaa vaikkapa sen osalta, onko kaunokirjallisuus nähtävä pelkkänä ajanvietteenä vai kannattaako siltä odottaa jotain muutakin. Onko kirjojen sivuille kenties kätkettynä jokin syvempi salaisuus, jonka voi löytää kunhan vain jaksaa lukea kyllin paljon? Arvatkaa kolmesti saadaanko tähän kysymykseen lopullinen vastaus? Mielipiteitä kyllä esitetään suuntaan jos seitsemänteenkin. Pienenä tekstinäytteenä seuraava kriittinen puheenvuoro:

Se mitä te haluatte, on passiivinen, pakoileva ja regressiivinen lukutapa”, Lotaria vastasi. ”Minun sisareni lukee niin. Ja kun näen hänen ahmivan Silas Flanneryn romaaneja yhden toisensa jälkeen asettamatta itselleen mitään kysymyksiä, päätin ottaa ne esitelmäni aiheeksi. Ja siitä syystä olen lukenut teoksenne, herra Flannery jos haluatte tietää: osoittaakseni sisarelleni kuinka kirjailijaa luetaan. Olkoon vaikka Silas Flannery.”

Luin tämän kirjan osana lukionlukudiplomihaastetta. En tiedä jaksanko näitä tämän pitemmälle. Calvinoa saatan joskus kokeilla lisääkin, sillä tässä kirjassa on aika kivasti erotiikkaa, mikä tuntui oikeastaan ihan piristävältä. Linja-autossa luin ja tänään kotona loput. Oliskohan mennyt viikko tämän kanssa.