Marja-Liisa Pynnönen: Siirtolaisuuden vanavedessä

Marja-Liisa Pynnösen laatima, vuonna 1991 julkaistu teos Siirtolaisuuden vanavedessä  on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956 – 1988. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia nro 542.

Kirjan mukaan suomalaisia on muuttanut Ruotsiin 1900-luvulla erityisen paljon viime sotien jälkeen. Suomalaisten muuttoaalto oli huimimmillaan vuosina 1969 – 1970. Kaikkiaan Ruotsiin muutti sotien jälkeen noin 400000 suomalaista, joista osa oli ruotsinkielisiä. Viidennes suomalaisista on myöhemmin palannut takaisin Suomeen. 

Tutkimuksen aiheena on suomalaisten siirtolaisten kirjallisuuden harrastus Ruotsissa. Erityisenä tutkimusalueena on siirtolaisten itsensä tuottama kirjallisuus ja sen välittämä kuva elämästä uudessa maassa. Oman mainintansa saavat myös Suomessa asuvien kirjailijoitten siirtolaisaihetta käsittelevät teokset. 

Vuonna 1975 perustettiin Ruotsin Suomalaisten Kirjoittajien Yhdistys (RSKY). Yhdistyksen sanomaa alkoi levittää lehti nimeltä Liekki, ruotsiksi Lågan. Samana vuonna sai alkunsa myös RSKY:n kustantamo Finn-Kirja edesauttamaan ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden julkaisemista. Vuonna 1976 julkaistiin ensimmäinen Finn-Kirjan kustantama teos, runoantologia 22 ruotsinsuomalaista runoilijaa. Runot ovatkin olleet suomalaissiirtolaisten tärkeä oman itsensä ilmaisemisen keino. Finn-Kirja kustansi runojen lisäksi mm. romaaneja, novelliantologioita, äidinkielen oppikirjoja ja lastenkirjoja. Rahoitus haalittiin kasaan suurelta osin valtionapuina, pääasiassa Ruotsista. Monet kirjoittajat siirtyivät sittemmin julkaisemaan tekstejään omakustanteina. 

Suomalaiset siirtolaiskirjailijat on esitelty kirjan lopussa omassa tietosanakirjamaisessa osastossaan. Täytyy sanoa, että näitten esittelyjen ja mukaan sijoitettujen näytteitten perusteella löysin eräitä kiinnostavia kirjoittajia, nyt kun vielä löytäisin heidän kirjojaan. Itselläni on mainituista ainoastaan Aappo I. Piipon runovihko Lauluja elämälle, joka sisältää Nils Ferlinin ja Dan Anderssonin runoja Piipon suomennoksina. Muita minua kiinostavia kirjoittajia ovat Hilkka Alm, jonka ruotsiksi kirjoittamat romaanit Värmlannin metsäsuomalaisista olivat muodostuneet Ruotsissa myyntimenestykseksi, joskaan ei valitettavasti Finn-Kirjalle. Ruotsiksi on kirjoittanut myös Antti Jalava, jonka romaanin Asfaltblomman suomensi itse Pentti Saarikoski nimellä Asfalttikukka. Lisäksi kiinnostavilta vaikuttivat ainakin Ritva Enström, Leena Kuisma, Kalervo Kujala, Marketta Salonen, Arja Uusitalo ja Hannu Ylitalo. Myös Esko Korpilinnan kuunnelmia olisi kiva kuunnella.

Monella kirjoittajalla kuuluu siirtolaiskuvauksessa olevan mollivoittoinen, pessimistinen sävy. Minulle syntyy tämän kirjan perusteella sellainen käsitys, että usean siirtolaiskirjoittajan tarkoituksena on ollut oman kirjansa myötä esittää sivistyneellä tavalla protestinsa niistä vaikeuksista, jotka siirtolaisia ovat Ruotsissa kohdanneet. Jotkut ovat suoraan sanoneet haluavansa vaikuttaa kirjoituksillaan. Pynnönen mainitseekin kirjoittajien yhdistävän joskus itseterapiansa sosiaaliseen protestiin. 

Tärkeinä siirtolaiskirjojen ajatuksina nousevat tässä kirjassa esiin se, että siirtolainen seisoo toinen jalka vanhassa, toinen uudessa maassa. Moni siirtolaisena Ruotsiin muuttanut saattaa myös alkuun ajatella, että on syytä sopeutua, muttei sulautua. Nuoremmille sukupolville sulautuminen kotimaahansa käynee luonnollisemmin, joskin juuristaan on ihmisen syytä olla tietoinen.

Eräs tutkimuksen aiheista on ollut lukemisharrastuksen selvittely. Joukkoa ruotsinsuomalaisia on vuonna 1982 pyydetty nimeämään kuukauden aikana lukemansa kirjat. Vuonna 1987 ruotsinsuomalaisia kirjoittajia on pyydetty nimeämään puolen vuoden aikana lukemansa kirjat. Kyselyjen perusteella ruotsinsuomalaisten lukutottumukset eivät erityisemmin hätkäytä. He ovat lukijoina luullakseni verrattavissa Suomessa asuviin lajitovereihinsa. Tosin Ruotsissa asuvat lukevat tietenkin jonkin verran enemmän ruotsalaisia teoksia. Ja nuoremmat ikäluokat lukevat myös muilla kielillä. Tutkimuksessa muuten käytetään tiettyinä vuosina (esim. 1923 – 1925) syntyneistä nimitystä sukupolvi, minusta ikäluokka saattaisi sopia paremmin? Erityisenä huomiona Pynnönen tekee sen, että ruotsinsuomalaiset eivät näy lukeneen suomalaisia modernisteja vaan perinteisempää, realistista tai raportoivaa kuvausta. Sama suuntaus vallitsee myös ruotsinsuomalaisten kirjoittajien omissa teksteissä, joskin eräitä irtiottojakin löytyy.

On jännä havaita, miten systemaattisesti tutkimalla voi löytää yleisiä suuntauksia ihmisryhmistä. Kirjaan sisältyy neljän kirjailijan haastatteluun perustuva kuvaus kustakin kirjoittajasta. Luetusta päätellen olisi vaikea nähdä heidän välillään juuri muuta yhteistä kuin suomalaisuus, siirtolaisuus ja kirjoittaminen. Tutkimuksen avulla kukin heistä voidaan kuitenkin sijoittaa tiettyihin ryhmiin. Yksinkertaisimpia jaotteluja ovat tietenkin sukupuoli ja ikä. Kirjan loppupuolella Pynnönen kuitenkin viisaasti toteaa, että 2000-luvulla ihmisten ryhmittely tähän tapaan käy huomattavasti vaikeammaksi, sillä ryhmien sisällä olevien ihmisten näkemykset saattavat erota toisistaan niin kovin monin tavoin. 

Tässä kirjassa on kaikkiaan nelisensataa sivua, joista luin erityisesti 227 sivua, joilla itse kirjallinen selostus tutkimuksesta on. Lisäksi kirjasta löytyy luettelo ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, heidän lukemisistaan kyselyn mukaan, viitteitä ja lähdekirjallisuuden luettelo. Kirjan lukemiseen käytin aikaa tämän viikon.

Huuhtanen – Pynnönen – Alare: Ennen vanhaan

Ennen vanhaan on lapsille ja varhaisnuorille suunnattu kirja suomalaisten historiasta. Tekstin ovat laatineet Taina Huuhtanen ja Marja-Liisa Pynnönen, kuvitus on Veli-Pekka Alaren työtä. Teos ilmestyi vuonna 1980.

Kirja kattaa ajan mannerjään jälkeiseltä kivikaudelta kirjoitusajankohtaan. Kaikkia vuosia tai edes vuosisatoja ei tarkastella erikseen vaan teksti etenee eri aikakausille ja maan eri kolkkiin sijoittuvien fiktiivisten kertomusten myötä. Kertomusten näkökulmana ovat kunkin aikakauden kotitaloudet, ihmisten puuhat ja elämä yhdessä. Usein tapahtumia tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Ennenvanhaiset suomalaiset kuvataan kylissä elävänä maalaisväkenä, jonka toimia säätelevät luonnonolojen muokkaamat perinteet. Kuvauksen vahvuus lepää maalaisväestön perinteisen elämänmuodon pienten yksityiskohtien saattamisessa osaksi kertomuksia. Myös kunkin kertomuksen eri puolilla Suomea sijaitsevat tapahtumapaikat luovat käsityksen maatalousperustaisesta yhtenäiskulttuurista. Kirjassa ei korosteta murre- tai heimoeroavaisuuksia, jotka laajassa katsannossa lienevätkin varsin vähäisiä. Yhteyttä Ruotsin valtakuntaan korostetaan, mutta ruotsinkielisen väestön asemaa ei käsitellä, minkä koen puutteena.

Raskaat ja kammottavat asiat kuten katovuodet ja kulkutaudit tai viime sotien kauhut kyllä tuodaan esiin, mutta ne kuvataan sellaisella otteella, joka sallii lapsilukijan tuntea, että vaikeuksista lopulta selvittiin eikä elämä niihin aikoihinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Isolta osin elämä on koostunut päivätöistä, puhdetöistä ja kyläkuntien yhteisistä töistä, tämä on se totuus, joka sotia ja hallitsijanvaihdoksia kuvaavissa historiankirjoissa usein jää taustalle. Tässä kirjassa lapset osallistuvat perheen töihin hoitamalla pienempiään ja auttamalla käsitöissä. Monelta osin kirjassa kuvataan eräänlaista sopusoinnun ja yhteistyön maalaisidylliä, eikä mielestäni niinkään valheellisesti, sillä ei ihmisten elämä jatkuvaa kyräilyä ja torailua ole voinut olla. Maalaisidylli ei kuitenkaan tarkoita pelkkää sukankutomista ja tuvassa tarinointia vaan kirjassa käydään susijahdissa, karhunkaadossa, postia kyytimässä, markkinoilla, muutetaan kaupunkiin ja lähdetään Amerikoihin. Väriä ja vauhtia kertomuksista löytyy, mutta niillä ei mässäillä.

Kirjan välittämän kuvan mukaan ihmisten valintoja vaikuttavat ohjaavan ensi sijassa järjen käyttö ja kokemus eivätkä uskomukset. Erilaisten uskomusten kuvaus – kristinusko mukaan lukien – kattaa kirjasta kovin pienen osuuden. Kirkkovenettä tervattaessa ei veisata virttä, jumalanpalveluksen kuvauksessa suurin osa käsittelee papin ilmoituksia tulevista yhteisistä töistä ja velvoitteista, pommisuojassa kukaan ei rukoile. Ilmeisesti kirjan tekijät ovat halunneet painottaa kirjan perinteisesti historiaksi miellettyä osuutta ja jättää kirkko- ja uskomushistorian jonkun toisen kirjan aiheeksi?

Kuvitus on kaunis. Kuvat ovat selkeitä, helpostiymmärrettäviä ja ne sisältävät paikoin hienoja yksityiskohtia. Osa kuvista on mustavalkeita, osa värillisiä. Kuvien kautta kertomusten näkymät avautuvat lukijalle aivan toisella tavalla kuin pelkästä tekstistä. Alaren ihmishahmot ovat lempeän pyöreäpiirteisiä, ehkä joskus turhankin hyvinsyöneitä tehdäkseen jatkuvasti ruumiillista työtä?

Kirjassa on sanastoineen ja lukemistoineen 80 sivua. Vietin sitä lueskellen viitisen päivää.

Kotimaani oli Suomi

Hilja Mörsäri ja Marja-Liisa Pynnönen toimittivat vuonna 1986 julkaistun valikoiman Kotimaani oli Suomi. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja sisältää Ruotsinsuomalaisten runoja. Alusta löytyy kirjan toimittajien laatima esipuhe Lukijalle. Siinä kerrotaan, että valikoiman aineisto on kerätty kirjoista, lehdistä ja muutama runo on saatu suoraan käsikirjoituksena.

Ruotsinsuomalaisilla tarkoitetaan Ruotsiin siirtolaisina muuttaneita Suomen kansalaisia, joista monet sittemmin hankkivat Ruotsin kansalaisuuden. Ruotsissa siirtolaiset työskentelivät usein teollisuuden palveluksessa, minkä myös näistä runoista voi päätellä. Suomalaiset olivat suurin siirtolaisryhmä. Haukkumasana finnjävel mainitaan varsinkin nuorina ja lapsina Ruotsiin muuttaneitten teksteissä.

Tärkeitä teemoja runoissa ovat hämmennys omasta kansallisuudesta, kaipuu kotiseuduille Suomeen ja tunne omasta vieraudesta Ruotsissa. Kun valikoima sisältää runoja, joissa ruotsinsuomalaisuus välittyy selkeästi, tunnelma kirjassa on jokseenkin mollivoittoinen. Haluan uskoa, etteivät kaikki ruotsinsuomalaisten runot käsittele ruotsinsuomalaisuutta lohduttoman kotimaan kaipuun näkökulmasta. Kirjan lopusta löytyvässä Upplands Väsbyn nuoren kirjoituksessa kiteytetään kansallinen identiteetti seuraavasti:

SUOMI ON MINUN KOTIMAANI,

MUTTA RUOTSI ON MINUN KOTINI.

Nuorten teksteissä halu jäädä asumaan Ruotsiin tuntuu oikeastaan huojentavalta. Ruotsalaisten koetaan usein pitävän itseään suomalaisia parempina, em. runon kirjoittanut nuori tosin toteaa suomalaisten olevan tässä suhteessa ihan samanlaisia.

Aikuisten tekstejä kuvaa usein kulttuurishokki, josta toipuminen käy hitaasti, kun pitää niitä töitäkin tehdä. Kotimaan kaipuun lisäksi sopeutumattomuus, yksinäisyys, alkoholinkäyttö, mielenterveysongelmat ja talousvaikeudet nousevat esiin. Kaivosmiehen elämää kuvaavassa Ari Heikkilän runossa on niin hieno alku, että haluan sen ensimmäisen säkeistön tähän liittää kaikkien ihasteltavaksi:

maan alla

metallisuonisen vuoren sylissä

missä miehet avartavat tunturin kohtua

              räjähtein ja porin

missä kaikki, mikä liikkuu, on muualta tuotu

              paitsi tietenkin alati valuva vesi

sinne olen nyt tullut

              tai tänne

otan malmilohkareen käteeni

ajattelen iäisyyttä, joka on yhtä pitkä

              kuin autoni osamaksuaika

Monille siirtolaisille ruotsin kieli osoittautuu esteeksi elämässä. Ruotsiksi proosatekstin kirjoittanut Antti Jalava muistelee, ettei koulussa opettajien ja oppikirjojen ruotsi ollut helppoa monille ruotsalaisille työläiskotien koulutovereillekaan.

Tyylillisesti runot ovat vaihtelevia, löytyy riimiteltyä ja modernimpaa ilmaisua. Marketta Salonen on saanut valikoimaan neljä tankaa ja neljä haikua. Tankarunoista viimeinen voisi yhtä hyvin kuvata paluumuuttajaa kuin Ruotsiin sopeutujaakin ja sopinee siksi tähän loppuun:

Pihlajan kukat

vei sydänkesän halla.

Se ei erotu,

kuura harteillaan, muista

joiden marjat lintu söi.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen aamupäivällä mutta voisin lueskella pitempäänkin.