52

Mitään uutta sanottavaa minulla ei ole. Laitan tähän vain tämmöisen täyteviestin, että näyttäisi kuin olisin 52 tekstiä julkaissut vuonna 2022. Sitä paitsi nythän eletään viikkoa 52 niin että mikäpä jottei.

Sain joululahjaksi uuden lumikolan, jonka kävin vaimon kanssa hakemassa K-raudasta jonkin verran ennen joulua. Meni aikaa ennen kuin raaskin ottaa uuden kolan käyttöön. Eilen sentään kolasin sillä pari kertaa pihan siistiksi. Voi että se liukui kuin ilmatyynyillä! Äsken otin kuvan vanhasta ja uudesta kolasta. Vanha on jo työstä väsynyt, monien talvien raapimajäljet pohjassaan, melkein kuin meidän puulattiat, nyt kun meillä on noita kissoja. Otan kiitollisena vastaan kaiken helpotuksen, jonka lumitöihin saan. Kiitollisuudella suhtaudun myös tähän hienoiseen suvikeliin – tulkoon sitten vaikka iltapäivällä kolme senttiä märkää räntää. Painuvat kasat vähän lysympään kuten kolaajalla hartiat.

Ensi viikolle on luvassa pakkaskeliä. Tammikuun pakkaset saattavat joskus kestää viikkokausia. Vanhan kolaajan ohjeen mukaan ”toimeton tammikuu maaliskuussa maksetaan”. Millaista lienee maaliskuussa? ”Maalis maita näyttää”, sanotaan. Ja ”jos harakka hyppii hangella niin vielä on lunta maassa”. Ja ”kai se vielä kesäkin kerkiää kun tässä jo joulusta selevittiin”. Viimeinen taisi olla minun omaa toiveajatteluani. Ei sitä kaikesta ihan niin vain selviä. Minä vielä haaveilen kasler-paistista, jota smarketista saapi valmiiksi paistettuna. Siihen sinappia päälle niin ei kinkulle häppii. ”Sitä sinkkua kun vielä sais maestoo…” haaveilivat mummot ennen vanhaan.

”Kerää 52” oli ennenvanhainen korttipeli. Ehkä hieman turhauttava ja harmillinen, mutta omanlaistaan puujalkahuumoria sekin. Ensi yönä joudutaan varmaan kärsimään naapureitten puujaloista, kun on se rakettikeiujen yö. Miten mahtavat kissamme siitä selvitä? Pitää varmaan itse pysytellä selvänä ja auttaa kissoja parhaan mukaan.

Hyvää Uutta Vuotta!

Gotthold Ephraim Lessing: Viisas Natan

Saksalainen valistusfilosofi ja näytelmäkirjailija Gotthold Ephraim Lessing (1729 – 1781) kirjoitti vuonna 1779 julaistun viisinäytöksisen runonäytelmän nimeltä Nathan der Weise. Lukaisin nyt joulunseutuun Matti Rossin siitä tekemän, vuonna 1997 ilmestyneen suomennoksen Viisas Natan. Näytelmästä on olemassa jo pari aiempaa suomennusta, hdcanis lukaisi Juhani Siljon suomennoksen Nathan Viisas, joka julkaistiin vuonna 1919, sen voi lukea Gutenbergin kotisivuilta. Rossin suomennokseen on otettu mukaan myös Vesa Tapio Valon laatima evästys Lessingin Viisas Natan kuuluu maailmanteatteriin. Valo laati teoksen lopusta löytyvät selitykset, jotka aivan riittävästi täydentävät minunlaiseni hienosti sivistyneen henkilön näytelmätekstistä kohtaamia aukkopaikkoja. Lopusta löytyy myös luettelo Lessingin Suomessa esitetyistä näytelmistä ja häneltä julaistuista teoksista. Mukana on myös katkelmia Lessingin kirjeistä koskien oman elämänsä traagillista vaihetta, joka edelsi Viisaan Natanin syntyä sekä näytelmän kirjoittamisen etenemistä kuin myös sitä, että Lessingin mielestä hänen näytelmänsä oli yhtä lailla ellei enemmänkin tarkoitettu luettavaksi kuin teatterissa seurattavaksi. Lessing kirjoitti näytelmäänsä esipuheen, joka on lukemani teoksen alussa Valon suomentamana. Hän myöntää kirjoittaneensa näytelmänsä tarkoituksena korjata yhteiskunnallista epäkohtaa. Toisaalta voi ajatella näytelmän olevan puheenvuoro Lessingin käymässä kiistakirjoittelussa Hampurin kirkkoherra Goezen kanssa. Lessing tuumaa esipuheessaan, että jos väitetään että:

tendenssin kärkevyys taittaa kärjen näytelmän kauneudelta, silloin vaikenen, mutta en häpeästä.

Tapahtumat näytelmässä sijoittuvat kolmannen ristiretken aikaiseen Jerusalemiin. Näytelmän aiheena on monikulttuurisuus. Nimittäin sellaisena ylätason aiheena. Vanhojen hyvempien aikojen tapojen mukaisesti opetus on leivottu tarinaan, tässä tapauksessa jo aiemmin julkaistuun ja Lessingin näytelmäänsä varten jalostamaan tarinaan Boccaccion Decameronesta. Sormus-tarinaa hyödynnetään näytelmässä, kun sulttaani Saladin haluaa viisaaksi kehutun Natanin vastaavan kysymykseen, mikä kolmesta uskonnosta: juutalaisuus, kristinusko vai islam on parhaiten soveltunut viisaalle Natanille, etsijälle ja kauppiaalle, hänen elämässään. Natan yllättyy kysymyksestä, sillä hän on arvellut sulttaanin kinuavan häneltä rahaa, Natan on näet varakas mies ja on juuri palannut menestyksekkäältä kaupparetkeltään Babylonista tai jostain. Natanin vastaus siirtää arvion asiassa kaupunkilaisjärjen hotteille, hän ei sorru keskusteluun uskontojen tai niihin liittyvien tapojen eroista. Jos vastausta viekastellen kuvailen, on Natanin vastaus monikulttuurisuuteen monikulttuurisuus. Niin että ei kannata odottaa mitään ”hedelmistään puu tunnetaan” -vastausta. Tai miten sen nyt ottaa...

Päähahmoina näytelmässä ovat Natanin lisäksi Jerusalemia hallitseva sulttaani Saladin ja nuori ristiritari (temppeliherra) Kurt. Tärkeissä sivutehtävissä toimivat Natanin ottotytär Reha, hänen seuralaisensa Daja, Saladinin sisar Sita sekä munkkiveli, joka osaa pelata moukanosansa taitavasti. Jerusalemin kristittyjen patriarkka esitetään julmiin tuomioihin kykenevänä juonijana, hänen osansa on lyhyehkö mutta merkittävä. Lisäksi on mukana muutamia muita hahmoja, jotka ovat melkein osa lavasteita, vievät tarinaa etiäppäin.

Mahdollisesti tämän näytelmän näin tv:stä joskus 1970-luvun lopulla ainakin osittain. Se oli muistaakseni itäsaksalainen esitys. Oli kiva kun löysin näytelmän nyt Siilinjärven kirjastosta, jossa se on jo siirretty varastoon. Näyte tekstistä:

Reha: Olet niin koruton ja suora. Oma itsesi.
Et teeskentele…

Sita: Niinkö luulet?

Reha: Isä sanoo, että sellainen ihminen
on harvoin kirjaviisas.

Kirjassa on 220 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Varhennettu joulu

Joulujen joulupöytä.

Koska eräs perheenjäsenemme ei ole luonamme jouluna vaan viettää joulua toisaalla, juhlimme joulujen joulua jo viime viikonloppuna, niin että ensi viikonlopun poissaolija pystyi olemaan seurassamme joulutunnelmissa. Tämä osoittautui minusta oikein kivaksi ratkaisuksi. Kaikki joulustressi oli vähäisempää, kun hankintoja sai tehdä rauhassa. Tosin minun joululahjaostokseni jäivät siihen, että ostin kaikille konvehtirasian. Itse sain uuden kolan ja olkaimet.

Viinakaupassa asioin jo viime viikon tiistaina. Siellä ei ollut lisäkseni kuin yksi tai kaksi asiakasta ja pari myyjää. Marsala-viiniä ei Siilinjärveltä löytynyt, otin sitten kympillä punaista portviiniä, marsala olisi ollut samanhintaista, mutta makeampaa, ehkä portviini olikin sopivampi valinta, naisväki tuntui tykkäävän. Portviinin lisäksi ostin Paholaisen ranstakka-punaviiniä Chilestä, grüner Veltliner-rypäleistä valkoviiniä Itävallasta, liettualaista votkaa ja irlantilaista viskiä. Olueksi olin ajatellut Auran keskiolutta, mutta sitä ei ollut S-marketissa keisitavarana. Otin sitten Sandels-keisin. Viinoihin + olueeseen meni rahaa noin sata euroa. Punaviini on lopuillaan ja portviini on juotu, oluista on jäljellä jämäpurkit, mutta valkoviiniä on puolet jäljellä, viinoja on kumpaakin yli puoli putelia, joten riittänee oikeaksi jouluksi ja vähän ylikin. Ehkä jonkun punaviinin joulunpyhiksi vielä hankin ja pienen olutpakkauksen.

Muutenkin vietimme joulua ihan tavanomaisesti. Vaimo oli leiponut hedelmäkaakun ja paistanut pipareita ja valmistipa hän vielä palsternakkalaatikkoakin, kun sellaisen ohje oli jossain niksipirkassa tai vastaavassa. Palsternakkalaatikon maku oli mieto, kun otin lanttulaatikkoa samalla, lantun maku peitti oikeastaan kaiken alleen. Kinkuksi hankin paketin siivutettua kinkkua, maksoi 7-8 euroa. Ei tainneet muut syödä kuin minä, sitä on vieläkin jäljellä. Karjalanpaistin sijasta valmistin tosi pitkällä haudutuksella possupaistia. Paketissa lukee, että maatiaispossua, onkohan kaupunkipossua sitten jossain myynnissä? Munkkipossuja ainakin on. Vai onko ne possumunkkeja? Rosollia söin jälkiruokana, ihan perinteistä ja hyvää. Poika valmisti myös jotain uudenlaista rosollia tai punasipulia, jätin ne nyt väliin. Varsinaisena jälkiruokana oli ihan tavallinen pakastekakku, vadelmaa. Sitä syötiin, kun katseltiin Bodigaard-elokuvaa. Minä en jaksanut katsella loppuun asti vaan sammahdin nojatuoliin. Kakkupalani söin kyllä.

Muuten katselin tv:stä urheilua, sitä tulikin kivan monipuolisesti, oli ampumahiihtoa, yhdistettyä ja jalkapalloa. Jalkapallokisojen pronssiottelua katselin saunanlämmityksen ja jouluaterian ohessa noin 20 minuuttia – sattumalta näin kaikki maalit livenä. Tytär esitti meille kivaa elokuvaa, jossa oli aidonnäköisiä animaatiohahmoja upotettu aitoihin ympäristöihin. Kertoi jazzmuusikosta. Harmi etten pysynyt hereillä sen aikana. Tytär kävi myös vaimon kanssa anopin luona tervehdyskäynnillä, minä sain jäädä kotiin.

Yhden kerran kolasin pihan viikonloppuna. En vielä ole ottanut uutta kolaa käyttöön, säästän pula-ajan varalle. Kuopiossa oli bensan hinta jo laskenut melkein siedettäväksi, olikohan se jotain 1,833 € tai siihen suuntaan. Kuopiosta kotiin ajellessa alkoi pyryttää ja vähän jo nukuttaakin. Vaimo halusi kävellä loppumatkan Kasurilan Shelliltä. Tarjosin hänelle tähän tilaisuuden. Kotona katselin sitten jalkapallon loppuottelua sen mikä sitä oli jäljellä. Ottelua on hehkutettu melkoisin ylisanoin. Minusta oli aika varovaista peliä, komeat hyökkäykset jäivät vähiin. Kuudesta maalista kolme tehtiin rankkareista ja olivatko ne rankkarituomiotkaan ihan kohdillaan? Lopulta koko mestaruus ratkaistiin rankkareilla. Argentiinalla oli isokokoinen ja nopeareaktioinen maalivahti, hän se lopulta voitti sen mestaruuden – en pidä tällaista hyvänä mainoksena jalkapallolle. Pian alkaa olla sama ampua pelkkiä rankkareita, ei tule niin paljon loukkaantumisiakaan.

Meidän joulujen jouluamme kesti viime perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Nyt on mukava ottaa joulunpyhät vastaan ilman suorituspaineita.

PS. Kun toisaalla oli kirjoitettu lahjoista, muistin saaneeni viikko pari sitten lahjaksi myös sata euroa maksaneet talvikengät pojaltani, jolle ne olivat liian pienet.  Olen niitä jo käyttänyt ja sain minäkin niistä rakot kantapäihin eka kolauskerroilla, mutta eilen tuntuivat ihan sopivilta.

August Strindberg: Neiti Julie

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1888 julaistun näytelmän Fröken Julie, Ett naturalistiskt sorgespel. Luin Helena Anhavan vuonna 1988 laatiman suomennoksen nimeltä Neiti Julie, naturalistinen murhenäytelmä.

Kirjan alkuun on sijoitettu Strindbergin esipuhe, jossa hän kertoo ajatuksiaan teatterista taidemuotona. Teatterin mahdollisuudet paranisivat mikäli näytelmiä kehitettäisiin suunnilleen siihen suuntaan kuin hän näytelmässään esittää eli siten että luonteeltaan muuttumattomina pysyvien hahmojen asemesta näytelmän hahmoista tuotaisiin esiin erilaisia puolia, lavastusta kehitettäisiin todemmantuntuiseksi, valaistukseen kiinnitettäisiin huomiota ja näyttelijöitten omalle ilmaisulle annettaisiin enämpi sijaa mm. monologien, baletin ja pantomiimin kautta. Strindberg myös puhelee naisen ja miehen eroista, minkä voi lukea hänen oman hahmonsa vähemmän parhaana puolena.

Kirjan loppuun on Helena Anhava koonnut selityksiä eri termeille joita Stringberg on käyttänyt sekä esipuheessaan että itse näytelmässä. Näytelmässä neiti Julie vertaa palvelija Jeania Joosefiin ja Helena Anhava nätisti selittää neidin viittaavan vanhan testamentin kertomukseen Joosefista ja Potifarin vaimosta, mikä tosiaan sopiikin näytelmään asetelmaan. Vaikkakin viittaus korostaa näytelmän asetelmallisuutta ei se Strindbergillä lukitse henkilöhahmoja sen mukaisesti hyvä – paha -akselille vaan kuten hyvää näytelmään kuuluu nämä puolet vaihtuvat ja sekoittuvat siinä määrin, että naamat pysyvät kaikilla kolmella hahmolla likaisina vaikka kuinka pesisi tai partaa ajaisi. Anhava on laatinut myös kuvauksen näytelmän julaisun vaiheista, Strindbergin ei ollut helppoa saada tekstiään painetuksi ja hän joutui antamaan kustantajalle oikeuden muokata näytelmäänsä. Lukemani teksti on kuulemma suomennettu Strindbergin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti.

Itse näytelmä on kertomus kreivin tyttärestä, neiti Juliesta, joka juhannusyönä hullaantuu isänsä palvelijaan Jeaniin. Palvelijalla on väitetysti vispilänkauppaa näytelmän kolmannen hahmon, Kristin-nimisen keittäjän kanssa. Kyseessä ei varsinaisesti ole kolmiodraama vaan näytelmä keskittyy vallasväen ja palvelijoitten ynnä muun rahvaan välisten yhteiskunnallisten erojen vatvontaan. Kyllä tällaisia eroja on nykyäänkin, mutta jokseenkin autio, tyhjä on tämän näytelmän sanottava tänä päivänä. Sikäli kuin pohditaan naisen ja miehen eroa, ei näytelmän anti kohoa paljon millekään tasolle. Oikeastaan kuvaavaa on jo se, että minulta vei viikonlopun aikaa lukea jälkisanat ja selitykset ja esipuhe, mutta itse näytelmän lukaisin tänä aamuna muutamassa tunnissa.

Ehkä huomattavinta näytelmässä on se, että hahmot kertovat itsestään asioita, jotka eivät välttämättä aina ole totta tai eivät läheskään koko totuus. Siinä mielessä voin kuvitella Strindbergiä ärsyttäneen näytelmät, joissa hahmot ovat kuin kiveenhakattuja eivätkä muuksi muutu. Toisaalta sellaisella henkilökuvauksellakin voi saada aikaan mielenkiintoisia tapahtumia, kun hahmot siirretään itselleen vieraaseen asemaan, kuten esimerkiksi Ludvid Holbergin näytelmässä Valtioviisas kannunvalaja, jossa kaupungin päättäjiä arvostellut kannunvalaja joutuu itse päättäjäksi tai tunnetummin amerikkalaisessa elokuvassa Bruce – taivaanlahja, jossa tv-toimittaja saa hoitaakseen Jumalan tehtävät.

Luo Jumalan istuimen matkataan tässäkin näytelmässä, joskin kovin toisenlaisia latuja. Laitan tähän loppuun katkelman Strindbergin esipuheesta. Siinä on hänen tekstilleen tyypillistä kriittisyyttä ja säälimätöntä alkuvoimaa:

… ja suureen ääneen vaaditaan elämäniloa ja teatterinjohtajat tilaavat farsseja aivan kuin elämänilo olisi hupsuudessa ja ihmisten kuvaamisessa niin kuin kaikki olisivat tanssitautisia tai vähämielisiä. Minä koen elämänilon elämän rajuissa, julmissa taisteluissa, ja nautin kun saan tietää, saan oppia.

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen viikonlopun ja tämän aamun aikana.

Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia

Heli Laaksonen (s. 1972) kirjoitti vuonna 2008 kantaesitetyn, lukemassani julkaisussa ”kaksinäytöksiseksi hapankomediaksi” luonnehditun farssin nimeltä Lukkosulaa ja lumpeenkukkia.

Heli Laaksonen on tullut tunnetuksi murrerunoistaan, jotka ovat minulle avautuneet kuultuna kovin hitaasti, niin että muut ovat jo nauraneet niitten vitseille, kun minä vielä koetan ymmärtää että mitä se sano. En ole saanut runoja luettua, kun ei ole tullut kirjastosta lainattua. Nyt kumminkin lainasin tämän näytelmäteoksen. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sain verrattain hyvin selvää murteellisesta tekstistä. Nauroin aika tavalla Sepe Suden toisen näytöksen kolmannessa kohtauksessa jakamille lohduttaville viisauksille. Myös jotkut muut kohdat kirvoittivat minusta huoneilmoille hörähdyksiä, joita kissat vähän säikähtelivät, toinen käväisi hiekkalaatikollakin.

Näytelmässä käsitellään useampia asioja. Aiheina ovat veljesten keskinäiset erot, kuolleet vanhemmat, pienet kauppaliikkeet, myyntiartikkeleitten aakkosjärjestys ja muut mahdolliset järjestykset, lööppijulkisuus, tv:stä tutut henkilöt, vanhemmalla iällä naiminen ja velkaantuminen. Farsseihin soveltuu mainiosti jumala_koneesta -lopetus ja tässäkin sitä käytetään vapauttamaan katsojan mieli todellisuuden kahlehista. Valo tulee idästä, niinhän sitä ennen sanottiin, näin kaamosaikaan kysytään, että mikäs valo sieltä nyt tulee.

Eipä sovi moittia tätä näytelmää, siinä on hervotonta huumoria ja toisaalta herkkää tunteisiin käypien asiojen käsittelyä mukavana muhennoksena. Sanailua ja sanahelinää pitää ehkä enimmin kasassa veljesten keskinäinen eroavaisuus – tai sitten se on juuri se seikka, joka minua tässä enimmin kiinnosti, minulla kun noita veljiä on ollut ja on vieläkin. Vanhin veljeni pyysi kesällä 1973 minua ottamaan itsestään kuvan järvestä noukkimia lumpeenkukkia koristeenaan. Samastuin selvästi Simoon, joka on suorapuheinen sääntöjen noudattaja, kun taas taiteellisempi Petter sotkee omat ja muitten asiat, kaupan järjestyksestä puhumattakaan. Petter myöntää olevansa maanis-depressiivine ja hiukaverra kakssuuntasmielialahäiriöine. Simoa hän kuvailee tällaisin sanankääntein:

Ko sää ole latteus-tylsyssiivine. Laimeus-haaleussiivine. Arkipäiväs-tavanomasuussiivine.

Näyttelijöitä esityksessä tarvitaan neljä, lisäksi kuuluu äidin ääni ja nähdään, ehkä kuullaankin lööppejä, joita heijastetaan katsojain luettavaksi.

Kirjassa on 107 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna.

Kirsikka Saari & Jenni Toivoniemi: Masennuskomedia

Puutyöpajalla väsäämäni lokerikko.

Kirsikka Saari (s. 1973) ja Jenni Toivoniemi (s. 1978) kirjoittivat ohjaajana toimineen Mari Rantasilan aiheeseen perustuvan näytelmän nimeltä Masennuskomedia. Näytelmän ensiesitys tapahtuihe vuonna 2017. Luin näytelmän kirjana.

Tämä näytelmä kolahti minuun aivan erityisesti, sillä se sijoittuu isoimmalta osin mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Ennen kuin minut siirrettiin eläkkeelle olin itse vastaavanlaisessa työpajassa kuntouttavassa työtoiminnassa. Niinpä koin näytelmän ympäristön tutuksi vaikkakaan en kotoisaksi. Olin myös erittäin hyvilläni valitusta tyylilajista. Realistinen tai traagillinen lähestyminen aiheeseen olisi saattanut tukkia mielenkiintoni, sen sijaan hurja komedia teki terää. Harkitsen parhaillaan vakavasti tilaisinko tämän näytelmän itselleni, laatu ainakin olisi kohdallaan.

Kuten edellinen lukemani näytelmä, myös tämä on mielestäni mestariteos. Enkä usko että se johtuu omista kokemuksistani tai siitä että olisin tottunut lukemaan naisten kirjoittamia näytelmiä vaan siitä, että Masennuskomedia koostuu todentuntuisista aineksista kuten tyypillisistä myynti- ja markkinointi-ilmaisuista ja muusta vastaavasta metapuheesta, joka yhdistyy todellisuuteen kuten nyt propagandalla on tapana ja siten se itsessään on jo niin naurettavaa, että se kuulostaa hillittömän hauskalta. Mestarillisuus syntyy, kun näistäkin puheenparsista löydetään viisautta, joka loistelee vaskoolin pohjalla kuin katinkulta ainakin. ”Arvo ei ole sama asia kuin hinta.”

Toinen hieno seikka näytelmässä on sen henkilökaarti, joka osoittaa paneutumista aiheeseen. Tekijät kertovat kirjan lopussa käyneensä tutustumassa yhteen työkeskukseen ja siellä toimineisiin ihmisiin. He tuntevat myös yleiset paheksuvat arviot siitä, miten työnantajat joskus saattavat käyttää työharjoittelijoita ja kuntoutujia ilmaisena työvoimana. Hienosti aiheeseen on liitetty ajattelu siitä, miten ongelmat voidaan kääntää mahdollisuuksiksi. Mistä taas palaamme orankimaisesti viittoen metapuheen voimaan.

Eeva, 50 v. kärsii burnutista. Hän on tehnyt kovaa työtä terästeollisuuden johtotehtävissä. Hänen ansionsa ovat kiistattomat. Kesken esittelytilaisuuden hänellä alkavat suomen kielen sanat unhottua, kuten nykyisessä englantikeskeisessä toimintaympäristössämme tuppaa sattumaan. Eeva romahtaa ja joutuu sairauslomalle. Jonkin aikaa toivuttuaan hän saa passituksen työkeskukseen mielenterveyskuntoutujana. Melko nopeasti Eeva pääsee entiseen työmoodiinsa ja alkaa järjestellä keskuksen toimintaa uuteen malliin. Hänen tehokkuusajattelunsa uhkaa pian sairastuttaa koko pienen yhteisön. Huvittavimpia kohtia näytelmässä on kun Eeva esittelee työskentelytovereilleen übermann-unirytmin:

Elikkä neljä tuntii töitä, 20 minuutin nokoset ja taas neljä tuntii töitä ja niin edelleen. Tätä voi jatkaa loputtomiin!

Siinä tahdissa ei tietenkään kestä edes Eeva itse. Silti hauskuus ja karmeus kohtaavat tässä pikku yksityiskohdassa: levon tarve on todellinen, toisin kuin monet kuvittelevat. Näin kaamoksen keskellä varsinkin kannattaisi levätä, onneksi on kohta joulu.

Laitan tähän kuvitukseksi kuvan lokerikosta, jonka väsäsin siellä työpajalla. Siihen tuli aikamoinen mittavirhe, jota työtoiminnanohjaaja hyväntahtoisesti kuvasi aivopieruksi. Mutta hän ei ollutkaan nimeltään Merja, niin kuin tämän näytelmän työkeskuksen johtaja.

Kirjassa on 142 sivua miellyttävän isoa tekstiä. Lukaisin sen nyt aamusella.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi (s. 1971) kirjoitti vuonna 2009 ensiesitetyn näytelmän Susi sisällä. Luin sen ja yllätyin erittäin iloisesti. Näkisin näin, että kyseessä on mestariteos. Susi sisällä on taitavasti rakennettu näytelmä jysäyttävine hetkineen. Sen päähenkilöitä voisi luonnehtia eläintermejä soveltaen alfaurokseksi ja alfanaaraaksi. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä, he ovat kuin keskushahmojen säteilyä ympäristöön, mutta eivät sen enempää, mihin näytelmän alkupuolella jo useampaan otteeseen viitataan.

Luin näytelmän kirjasta, jonka kansikuvassa tuijottavasilmäinen mies katsoo suoraan kohti lukijaa, hänen valkoinen kauluspaitansa on ylhäältä auki, rintakarvat paljastuvat, vasen puoli paidasta on riekaleina, sen lävitse vaikuttaisi pilkottavan tuuheampi karvoitus, kuin turkki. Kädessään mies pitelee willendorffin veenusta tai jotain vastaavaa, veenuksia pojottaa tasaisin välein vielä lisää miehen takana. Kun tarinan tuntee, kuvan oivaltavuus nousee esiin.

Minä en tuntenut tarinaa, odotin kai jotain hempeää väärinkäsityskommellusta. Ensimmäisen näytöksen lopussa paljastuu, että sellaisesta ei ole kysymys, olisi ollut tosi kiva olla kuuntelemassa yleisön väliaikakeskusteluja. Toiseen näytökseen kierrokset ovat jo siinä määrin latautuneet, että odotettavissa on räväkkää menoa. Ja näinhän siinä käy, että kaikki näytelmän hahmot joutuvat rypemään oman soppansa ennen kuin lopussa saavutetaan jonkinlainen linnarauha. Sanailu on oikein luontevaa, kirjakieltä kuullaan lähinnä kustannustoimittajan luona vieraillessa. Tässäkin näytelmässä naishenkilö työskentelee suomentajana. Eräs hauskimpia kohtauksia on kun hänen suomenteestaan löytyy tunnetilassa kirjoitettua materiaalia, joka luonnehditaan raa’aksi, aidoksi feminismiksi, American Psycho meets Laura Ingalls.

Näytelmä kuvaa sitä, kuinka pariskunnan alfanaaras tajuaa olevansa naimisissa todellisen alfauroksen kanssa ja mitä se merkitseekään noin seksuaalis-sosiaaliselta kannalta. Oikein kekseliäs on tapa, jolla miehen pikku hypähdys paljastuu, mutta vielä monta kertaa huimempi on kohtaus ennen väliaikaa. Sivuosien hahmot vaikuttavat auringonsäteiltä, jotka kumartavat päähenkilöitten suuntaan. Näytelmän uroshenkilö on tavallaan miehinen versio Minna Canthin Agneksesta, joka valloitti pikkupaikkakunnan miehet häpsäkällä olemuksellaan. Lymin näytelmän mies löytää naisen pehmeän kohdan ja menee siitä sisään. Näytelmän nainen, ennen kuin hänet poistetaan ravintolasta, ehtii kertoa näkemyksenään:

Mä olen kääntäjä, mä olen sivistynyt ja ihanan kaunis ja kuule täälläkin moni varmana kiitollisena panis mua jos vaan antasin!

Jatkossa käy ilmi, että tämä luultavasti pitää paikkansa. Näytelmän aviopari on ykkösluokan joulukinkkua, tyyliin maistuis varmaan sullekin. Saisko olla siipipala, minä lintu, sinä kala?

Elämässä voi paljon saada anteeksi ja paljon myös antaa anteeksi. Miten antamisen ja saamisen käypi, sen näytelmä jättää viisaasti avoimeksi.

Kirjassa on 110 sivua. Lukaisin sen tässä aamun tunteina.

Raila Leppäkoski: Sakset, kivi, paperi

Raila Leppäkoski (s. 1950) kirjoitti vuonna 2007 ensiesitetyn näytelmän Sakset, kivi, paperi. Luin sen.

Näytelmä jakautuu kolmeen näytökseen, joilla kullakin on oma henkensä ja roolinsa ja joitten mukaan näytelmä on nimetty. Kunkin näytöksen nimeä on selkeytetty laajentamalla persoonapronominilla ja tunteella, niin että ensimmäinen näytös on nimeltään SAKSET = Sinä = Viha, toinen näytös KIVI = Minä = Itsesääli ja kolmas Me = Paperi = Rakkaus. (Peli, joka tunnetaan nimellä kivi-paperi-sakset toimii siten, että kaksi pelaajaa tekee yhtäaikaisesti kädellään kuvion, joka kuvastaa joko kiveä, paperia tai saksia. Sakset häviävät kivelle, koska kivi tylsyttää sakset, kivi häviää paperille, koska kiven voi kääriä paperiin ja paperi häviää saksille, koska sakset voivat leikata paperin.) Mainitaanko näytelmässä kaikki nämä kolme asiaa: sakset, kivi ja paperi, ei sinänsä ole merkityksellistä, kuten ei ole mainitsemani seurapelikään. Saksa ja paperi ainakin nousevat vahvasti esiin.

Olin ajatellut kirjoittaa, että näytelmä on rakenteeltaan niin selkeä, että siitä on helppo kirjoittaa. Kuitenkin aluksi sorruin kuvailemaan epäselvällä tavallani näytelmän nimeen kuuluvia asioja. Tämmöistä se on. Toiset osaavat kirjoittaa näytelmiä ja toiset eivät osaa kirjoittaa niistä näytelmistä. Keksinpähän uuden tavan spoilata.

Oikeastaan näytelmäkin lähtee liikkeelle spoilaamisesta. Isoäiti, hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä sekä tyttären mies ja sen miehen veli ovat henkilöautolla matkustaneet isoäidin kesämökille. Heti alussa kaikki menee pieleen ihan Murphyn lailla. Ruokakassin sijasta mukaan on poimittu roskapussi, tärkeät paperit on unohdettu matkasta, mökillä on sekaista nuorten talvella viettämien kemujen jäljiltä ja miehen veli on valmiiksi juovuksissa. Lisäksi matkalla on ajettu kuoppaan ja auton pakoputki saattaa olla hajalla. Mutta kun vähän aikaa kaivellaan yhä uusia ja syvempiä suuttumuksen ja pöyristelyn aiheita nousee esiin, kuten kesämökkikomediassa tapana on.

Toisessa näytöksessä vietetään yötä, jonka pitäisi olla hiljainen. Isoäiti kumminkin kuorsaa, kunhan saa unen päästä kiinni muisteltuaan ensin kurjaa elämäänsä. Miehen juopunut veli kuuntelee aluksi mummoa ja sen jälkeen kaikkia muita vuorollansa ja saa palkaksi vähäisen sherryryypyn. Yön kuorsaava katarsis puhdistaa kaikki kuonasta – niin paitsi sen kuuntelijan, jota ei kukaan kuuntele.

Kolmannessa näytöksessä yön jälkeen on koittanut uusi päivä, joka tunnetusti kaiken muuttaa voi. Tai ehkei se muuta mitään, se vain akklimatisoi mökilläkävijät järvenrannan rauhaan. Niin paitsi sen kuuntelijan, joka nyt kärsii eilisten juomisien lisäksi niistä öisistä kuulemisistaan. Teatteriammattilaisen näytelmään löytyy tsehovilainen ase, jota on käytettävä, kun se kerran näytelmässä mainitaan. Nyt minä spoilasin jo toisen kerran. Kannattaa varmaan lopettaa tämä kirjoitus tähän.

Kirjassa on 71 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna. Meillä kun on noita aikaisia ylösnousuja. Kein Bier.

Pirkko Kurikka: Tytär, poika ja miniä

Pirkko Kurikka (s. 1949) kirjoitti vuonna 2007 kantaesityksen Espoon kaupunginteatterissa saaneen näytelmän Tytär, poika ja miniä. Alaotsikkona näytelmässä on Kahdeksan kohtausta surusta. Näytelmässä on juuri vietetty äidin muistotilaisuus, sen jälkipuintiin helsinkiläisessä hotellihuoneessa osallistuvat nimenmukaisesti äidin tytär, poika ja miniä. Lukemassani kirjallisessa julkaisussa näytelmää luonnehditaan sanoilla: haikea komedia. Onko kyseessä haikeus vai haikeuden vaikeus – senhän suomalainen arvaa.

Arvaamisesta näytelmässä on monessa kohdin kyse. Äiti on ollut lastensa elämän vahva henkilö, vaikka hänet heti alussa, tyttären monologissa, leimataan hermoherkäksi hämähäkin pelkääjäksi. Äidin vahvuus on ollut ehkä juuri hämmähäkkimäistä, hän on puristanut lapset verkkoonsa ja muokannut heistä mieleisiään, tähän tapaan monet ihmiset pyrkivät kouluttamaan tuttaviaankin. Lapset ovat kasvaneet kuin steiner-koulussa ikään, ei televisiota, mutta kirjoja sen sijaan ja heitä on kannustettu oman luovan mielikuvituksen käyttöön jo pienestä pitäen. Näytelmässä aikuiset lapset luovat kuvitteellisia kertomuksia asioista, joita ei ole tapahtunut tai tapahtumista, joista heillä on vain yleiseen tiedonvälitykseen liittyvää tietoa. Äiti on ollut sanankäyttäjä ammatiltaan, suomentaja, joten täsmällinen, mutta vivahteikas kielenkäyttö on iskotettu lapsiinkin. Äidin keskeneräiseksi jäänyt työ oli hänen kuolleen miehensä aloittama kuvaus stoalaisesta Rodoksen Posidoniuksesta, antiikin viisaasta miehestä. Tytär aikoo saattaa sen kustantajalle.

Yleisemmällä tasolla näytelmässä korostuu se, että lapset pitävät itseään älykkäinä ja sivistyneinä. Hybristä löytyy, miniä on ihmeissään vaikka saa omat pikku touchénsa pistosanojen vaihdossa hänkin. Miniällä on myös tukenaan tyttärensä, Amerikoissa tv-kanavalla työharjoittelussa oleva Jarinja. Kurikka antaa Jarinjan varastaa loppuhuipennuksen – pojantytär luo linkin isoäitiinsä mystillis-emotionaalisesta kokemuksestaan kertovalla tekstiviestillään, niin että hän tulee hyväksytyksi jatkumoksi perheen yhteisen luovan mielikuvituksen sivistäminä varttuneille isälleen ja tädilleen.

Haikea komedia avautuu minulle kyllä komediana, mutta haikeus jää hakuseen. Pikemminkin huomio kiinnittyy sisarusten näppärään sanailuun, sarkastisiin pistoihin, jotka osuvat varmaankin ajoittain, mutta joitten merkitys tuntuu olevan lähinnä pistelyn osaamisen julkituonti. Ehkä haikeus on kirjoitettu vuorosanojen väliin? Jos äiti olisi osallisena keskustelussa, hallitsisiko hän tilannetta taustalta vai keikaroisiko keskushenkilönä? Ovatko sisarukset nyt uudessa tilanteessa, sukunsa vanhimpina? Siitä he eivät pukahda juurikaan, orpoudesta vain mainitaan ja sitten todetaan, että eihän sitä tässä iässä. Poika tuntuu löytäneen kunnioituksen anoppiaan kohtaan, anopin uusi mies on vain opistoinsinööri, mutta on tehnyt poikaan vaikutuksen kovalla elämällään.

Tämmöstä. Kirjassa on 53 sivua. Lukaisin sen tässä aamulla.

Eeva Joenpelto: Liian suuria asioita

Yle Areena: ”Kirjailija Eeva Joenpellon kultabrokaditunika ja sifonkihousut olivat yksi vuoden 1968 Linnan juhlien huomiota herättäneistä asukokonaisuuksista.” Kuitenkin jo vuonna 1967 Eeva Joenpelto (1921 – 2004) oli osallistunut näytelmäkilpailuun näytelmällä Liian suuria asioita. Luin näytelmän kirjana, joka julkaistiin vuonna 1968. Henkilöhahmot ovat kuulemma samoja kuin Joenpellon romaanissa Ritari metsien pimennosta, mutta he seikkailevat jotenkin eri tavalla. Teemat näytelmän taustalla ovat suuria, henkilösuhteissa tosiaan vähän liian suuria.

Aiheena on veljesten välinen otattelu. Samalla kuvataan Suomen tietä Venäjän yhteydestä Neuvostoliiton kylkipalaksi (vuosina 1920 – 1944). Veljekset muuttavat keskinäisiä asemiaan monta kertaa, kuten hyvässä näytelmässä asiaan kuuluu. He ovat kuitenkin aika staattisia hahmoja sikäli, että nuorempi veljes, Akseli, on opportunisti, valtaa tavoitteleva puolenvaihtelija, kun taas vanhempi veli, Kustaa, on luja periaatteen mies, joka on periaatteesta valmis tekemään pahaa vaikka rakkailleen, jos laki sitä vaatii. Ja tottahan se nyt vaatii, mikäs näytelmä tämä muutoin olisi. Itse asiassa molemmat veljekset kunnostautuvat tässä kyseenalaisessa rakkaittensa raivaamisessa, joskin erilaisin perustein.

Vaan kuten tuossa taisin jo sanoakin, nämä hemmot ovat hahmoina melko staattisia, oman persoonallisuutensa pakotteisiin sitaistuja. Molemmilla veljeksillä on vaimo ja lapsia. Akselin vaimo on krooninen papin tytär ja menevän miehensä rinnalla hän ei kestä läheskään loppuunsa asti. Heidän lapsiaankin vain sivumennen mainitaan. Sen sijaan Kustaalla on erittäin mielenkiintoinen puoliso. Kustaa on työskennellyt virkamiehenä tsaarin Suomen asiain konttuurissa Pietarissa ja omaa uraansa edistääkseen nainut varakkaan venäläisen kaunottaren, Irinan. Minusta Irina on näytelmän kiinnostavin hahmo.

Näytelmä käynnistyy vuodesta 1920, jolloin Kustaa ja Irina asuvat Kustaan lapsuudenkodissa maaseudulla Suomessa. Irina on joutunut jättämään kotimaansa ja rakkaansa, joista monet ovat kuolleet Venäjän vallankumouksessa. Irina puhuu niin huonosti suomea, että hänen anoppinsa halveksuu häntä siitä sekä Irinan toivottamasta epäkäytännöllisyydestä. Irina kertoo itse, ettei Pietarissa tuntenut kelloa, koska saattoi aina tarvitessaan kysäistä sisäköltä paljonko kello mahtoi olla. Kun Kustaa sitten saa lopulta viran ulkoministeriöstä sujuvan venäjäntaitonsa vuoksi, pariskunta pääsee muuttamaan Helsinkiin ja Irina saa omien sanojensa mukaan taas kävellä ”Morskaja ulitsalla”. Kantapään kautta Irina oppii suomalaiseksi kotirouvaksi, joka hoitaa perheensä ja pesee itse lattiansa. Hän taitaa myös Maria Jotunin mainitseman ”kotikehvellyksen”, eli nipistää talousvaroista omaan käyttöönsä pieniä summia tai myy perintöhopeaisia. Irina ruokkii salaa kahta venäläistä emigranttia, jotka hän tunsi jo Pietarissa. Aikaa myöten Irina myös antaa neuvoja Akselin traagillisen kiltille vaimolle, Helville, kannustaen häntä lukuharrasteeseen:

Minä iltasella luen vanhoja ranskalaisia romaaneja, niitä minä luin jo naisopistossa. Nuorena – sitä kuvitteli elämää semmoiseksi kuin se niissä romaaneissa on. Nyt ei kuvittele, nauraa, nauttii. Toiset rakastelevat, näkevät vaivaa, sekoittavat elämänsä –. Kustaa lukee lehtiään, ravistelee päätään, murisee –, minä sänkykohtauksia vanhoista romaaneista.

Näytelmä ulottuu viime sotien jälkeiseen aikaan Valvontakomissioineen. Myös Kustaan ja Irinan lapset Boris ja Katja ovat tapahtumissa mukana. Heidän osaltaan Joenpelto menee minun makuuni liian pitkälle, vaikka voisihan ne lopun negatiiviset huipennukset dramatisoida poiskin, minä ainakin tekisin niin. Pikemminkin korostaisin maltillisesti sitä tunteisiin käypää seikkaa, että asuttuaan vuosia Venäjällä myös Kustaa on kasvanut niin kiinni venäläisyyteen, että ihan ilahdutti lukea Borjan ja Katjushan nimet isänkin suusta hellittelymuodossa näytelmän loppukohtauksissa. Tällä varmaan Joenpelto hienovaraisesti kuvaa Suomen sotien jälkeistä poliitillista siirtymää.

Kirjassa on 85 sivua, lukaisin sen eilen.

Matkanovelleja

Matkanovelleja paljastaa nykynovellin hyrskyvän sanonkominkä vuodelta 2013. Päätoimittajat Aki Salmela ja Katja Kettu heilauttivat suopunkiaan ja kokosivat samaan aituukseen kahdenkymmenenkahden matkanovellin elon. Kirjoittajia on yhtä monta. Tekstit on osastoitu junatermein, jonka koen parhaani mukaan säilyttää tässä selonteossa. Keskimäärin joka toisessa novellissa on mukana kuolema.

KUULUTUKSIA 

Päätoimittajat: ”...tiivis muoto antaa kuvan tekijän ominaislaadusta.” ketjukolaaja: ”...eikä ole tarpeen lukea mitään finlandia-romaania.”

RAVINTOLAPAIKKA

Juha Hurme: Tivoli. Linnasta Lappiin hän venkulan vie.
Johanna Sinisalo: Rusketusraidat. Aseman aulaan jää junakkaan tie.
Rosa Liksom: Metsästysretki. Mehtämiesten menoissa laavuilla sauhuaa.
Petri Tamminen: Osuuteni Balkanin rauhanneuvotteluihin. Iloa ja pelkoa Balkanin juhlilla vieraillessa.

LEMMIKKIPAIKKA

Aina Bergroth: Lomamaa. Lämmintä on lemmintä kun vaihtaa vauhdissa kättä!
Joel Haahtela: Häämatka. Tiet vievät Roomaan, jos eivät kesken päksähdä.
Taina Latvala: Hän ei pelännyt ketään. Isä kulta saa täyslaidallisen.
Riku Korhonen: Lapsuuden viimeinen kesä. Lempi leimahtaa Leppäkylässä.

MATKATAVARA

Mooses Mentula: Kärryä hankkimassa. Isopyöräinen kärry mukaan ja matkaan.
Jari Järvelä: AZ661748 86. Maailma meitä kuljettaa tai sitten ei.
Tuuve Aro: Lähtijätyyppiä. Yöllinen tajunta matkalla mukana.

TYÖSKENTELYHYTTI

Leena Krohn: Viimeinen esiintyminen. Kirjailija ei kerjäile korjailijoiltaan kehuja.
Antti Hyry: Oksien väleistä sieltä täältä. Mieleen käypä Kuivaniemen reissu.
Monika Fagerholm: China girl, 1984. Pomppiduu ja M:n kirjat.
Joni Skiftesvik: Näytön paikka. Voitetut kirvoittavat stooriaan.

WC

Mikko Rimminen: Toimii kuin junan vessa. Minun maha toimi heti Pertun jälkeen.

PERHEHYTTI

Markku Pääskynen: Kyläpöllönen Otus scops. Uusperheenä Kreikkaan.
Maritta Lintunen: Vuosikymmenten matka. Mökkireissu menneisyyteen.
Joni Pyysalo: Aurinkokivi. Lohikäärmekeula ja punavalkopurje.

PC-PAIKKA AVO-OSASTOSSA

Jaakko Yli-Juonikas: He lentävät kohti armoa. Manchun saaren rullaluistelijat.

TUPAKKATILA

Katja Kettu: Kaluboi. Reilroudarit reutuaavalla nervit pinnassa.
Jari Tervo: Ajos. Muistoja Pohjolasta.

 

Marskin salonkivaunun kupeella Mikkelissä.

Syntyy se matkanovelli minultakin:

ketjukolaaja: Bospåret

– Palaako? kysyy mieshenkilö naiselta tupakoitsijoitten kopissa.
– Novelli palaa! nainen vastaa intona.

Kuulen keskustelun jostain syrjemmältä. Olen juuri astumassa lastenvaunusta makuuvaunuun, sen kapealle käytävälle, jossa venäläinen upseeri koppalakki päässään nojaa kaiteeseen ja katselee ikkunasta pimeyteen. Komea jässikkä. Jos olisin nainen voisimme viettää yön yhdessä novelleja poltellen. Nyt soluni ovat nukuksissa kuin terroristijärjestöllä. Löydän silti kupeeni ryhdikkäänä kuin Mannerheim. Astun sisään vaiti kuin Airo. Koetan aina saada alapedin. Koetan saada halvan sherrypullon korkin auki. Eihän se ole mitään aikuisten juomaa, mutta emme voi kaikki olla vatasia. Tunnen miten Kakariston risteys lähestyy eikä sitä yöllä valvo kukaan. Kiskaisen pullon ouninpohjaan ja vajoan pedilleni kuin ruuhi mäkeen. Kietoudun turkkiini ja sen ponkottaviin nappeihin unen painaessa päätäni öiseen mutaansa. Jossain huutaa valkea haikara ja hajoavat aistini väittävät sen kuuluvan Moldovan suunnalta. Erillään pysyvä selviää.

Viittaukset

Bospåret: ruotsalainen maantietokilpailu På spåret (raiteilla/jäljillä) ja muuan Turkin hallinnoima salmi
Novelli palaa! Nuoren voiman liiton novelliennostatustempaus
nukkuvat solut: tv-sarja Sleeper cell
kupee: joissain kielissä junaosasto
Mannerheimin kupeet: Mannerheim tuki ryhtiään pitämällä kättä kupeellaan
vaiti kuin Airo: kenraali A. F. Airoa kutsuttiin ”vaikenevaksi kenraaliksi”
sherry: naisten aikoinaan suosimaa väkevää viiniä
vatanen: ralliautoilija Ari Vatanen joi voiton kunniaksi lasin maitoa
Kakariston risteys, Ouninpohja ja Ruuhimäki: Jyväskylän rallin etappeja
valkea haikara: neuvostokonjakki Belyj Aist
Moldovan suunta: Ukrainasta länteen.
”Erillään pysyvä selviää.”: Avainlause ilman lukkopesää.