Porilainen runoilijana, toimittajana ja
kansanedustajana toiminut Juho Mäkelä (1913 – 1991) sai
alkuvuodesta 1967 tilaisuuden tutustua Neuvostoliittoon. Vierailun
pohjalta Mäkelä kirjoitti paljon tietoa sisältävän
matkakertomuksen nimeltä Näin naapurimaata. Vuonna 1967
ilmestyneen kirjan alaotsikkona on Moskovasta Dušanbeen,
Minskistä Uraliin.
Mäkelä
aloittaa kirjansa junamatkalla kohti Viipuria. Karjalan kannaksen
jälkeen on vuorossa Leningrad, jossa Mäkelä kuulee vallankumouksen
veteraanien kertomuksia. Hän tapaa ihmisiä, jotka ovat
työskennelleet Leninin kanssa, eräs kertoja on suomalaisen
vallankumousjohtajan Eino Rahjan leski Lydia Parviainen, jonka
vanhempien kodissa Kannaksella Lenin piileskeli syyskesällä 1917.
Toisin kuin John Steinbeckin matkakuvauksessa, ei tässä kirjassa
Stalinia juuri mainita.
Neuvostoliiton
syntyyn liittyvien tarinoitten jälkeen Mäkelä kertoo toisen
maailmansodan veteraaneilta kuulemistaan todistuksista. Valko-Venäjän
partisaanit kertovat, että vaikka Saksa olikin hyökännyt
Neuvostoliittoon heidän tasavaltansa kautta, pitivät partisaanit
jopa puolta tasavallan alueesta hallussaan sodan aikana.
Mäkelä
kuvailee näkymiä Moskovasta, sen alueitten uudistuksia, komeita,
uusia rakennuksia, kehäteitä ja kiivasta liikennettä. Hän
vierailee Uljanovskissa ja käy siellä mm. tutustumassa kouluun,
jota Lenin kävi. Erityisen pitkän kuvauksen on saanut vierailu
Valko-Venäjällä, joka on tehnyt Mäkelään vaikutuksen. Hän
kuvailee maata kovin Suomen kaltaiseksi maisemiltaan. Valko-Venäjällä
Mäkelä tutustuu Minskin traktoritehtaaseen sekä suuria
dumpperityyppisiä kuorma-autoja valmistavaan autotehtaaseen, jonka
tuotteita oli jo tuolloin käytetty Assuanin patoa rakennettaessa.
Hän kohtaa myös valkovenäläisiä kirjailijoita ja keskustelee
heidän kanssaan mm. sosialistisesta realismista, jonka vakuutetaan
olevan laaja taidesuuntaus, joka pyrkii aina heijastamaan
yhteiskuntaa taiteessa. Mäkelä on huomannut suuren lukuinnostuksen
Neuvostoliitossa:
Vieraan
ihmeteltyä sitä silmiinpistävän ahkeraa lukuhalua, joka
Neuvostoliittoa matkustaessa tulee esille kaikkialla, linja-autoissa,
junissa, asemahalleissa, lentokoneissa ja jopa maanalaisen
liukuportailla suurissa miljoonakaupungeissa, hänelle selitetään
sen osaksi johtuvan verraten myöhään saadusta lukutaidosta mutta
myös siitä, ettei täällä lukija koskaan pety odotuksissaan.
Kirjailijat antavat hänelle sen mitä hän heiltä odottaakin.
Mäkelä
piipahtaa junalla Ukrainan Harkovassa, jossa sielläkin on
traktoritehdas ja kaupunkia ollaan uudistamassa keskustaa myöten.
Satumaisin
ja eksoottisin matkakohde on Tadžikistanin
neuvostotasavalta, jolla ovat rajanaapureina Afganistan ja Kiina.
Tasavallan pääkaupunki Dušanbe
on kasvanut vauhdilla, sillä neuvostovallan alussa siellä oli
asukkaita vain rapiat kaksisataa, vuonna 1967 jo 350 000.
Tadžikistanissa Mäkelä ihmettelee paitsi talojen kauniisti
koristeltuja laipioita, myös ihmisten itämaista vaatetusta ja
toteaa, että huntuja ei juuri näy. Neuvostovaltion suurimpia
saavutuksia onkin ollut sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen.
Tadžikistan on saanut myös osakseen valtavan kehityksen
vesivoimalaitosten myötä. Mäkelä vierailee kolhoosin
kulttuuritalolla, jossa sielläkin on koristeellisesti maalatut
laipiot. Leninabadissa hän saa käväistä mattotehtaalla ja
silkkitehtaalla, jotka molemmat ovat omaksuneet uudenaikaisen
asiakaslähtöisen asenteen tuotantonsa suunnittelussa.
Ural-vuoristossa
sijaitsevassa Sverdlovskin kaupungissa Mäkelä tutustuu erinäisiin
kone- ja terästehtaisiin henkilökunnan ravintoloitten ruokalistoja
ja tehtaan työntekijöitten sosiaalisia tiloja myöten.
Kirjan
loppuun on kerätty yhtä sun toista tietoa Neuvostoliitosta, jossa
tuotantoluvut kasvavat kohisten. Paitsi maataloudessa, jossa maidon
rasvaprosentti on ollut alhainen, mutta parantunee väkilannoitteiden
ja lisääntyneen karjanlannan käytön myötä. Sen verran jäi
mieleen, että Neuvostoliitossakin työntekijöitä verotetaan, tosin
ei ihan pienituloisimpia. Järjestelmä on progressiivinen.
Omakotitaloista peritään ”kiinteistöveroa” ja kolhoosien
palstoja viljelevät joutuvat myös maksamaan pienen veron
palstoistaan.
Neuvostoliiton
valtionhallintoa esitellään kirjan lopuksi. Kaksikamarinen
parlamentti eli korkein neuvosto on mielestäni äkkiseltään
ajatellen ihan fiksusti koottu. Siinä on liittoneuvosto, johon
valitaan edustajat tasavallan väkilukuun suhteutettuna, kun taas
toiseen kamariin, kansallisuuksien neuvostoon, valitaan jokaisesta
liittotasavallasta 25 edustajaa. Lisäksi autonomiset tasavallat
saavat 11 edustajaa, autonomiset alueet 5 ja kansalliset piirikunnat
yhden.
Sehän
minulta unohtui sanomatta, että tulkkina ja oppaana ainakin
Valko-Venäjällä ja kaiketi myös Tadžikistanissa toimi Mäkelällä
mies nimeltä Rudolf
Sykiäinen.
John Steinbeckin tapaan myös Mäkelä ainakin kerran kirjassaan
vähän tuskastuu oppaaseensa. Pääasiassa Mäkelän teos on
kuitenkin kovin asiallinen – tai sitten länsisuomalaisen huumorin
hienoudet eivät minulle täysin auenneet.
Kirjassa
on 311 sivua ja luin sen nyt sitten lopulta noin viikossa.
