Kuunnelmien ikänaisia ja -miehiä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eugen Pukema: Rytkyn Hultan joulukahvi. Vuoden 1961 kuunnelman ohjasi Urpo Lauri. Rytkyn Hulta (Raakel Laakso) kuppari, puoskari ja kaiken maailman kiero lähtee jostain Peräpohjolasta, ehkä Kemin suunnalta, josta kirjailijakin oli kotoisin, hankkiakseen köyhälle perheelleen jotain jouluista. Kuten Kreeta Haapasalon joululaulussa tuumataan: ”Tuli tuikkaa pärehessä, ei oo siinä perehessä lampun loistoa.” Hultan vahvuus on luistava supliikki, jolla hän on tottunut hämäämään ja pelaamaan ja tarvittavassa määrin voittamaan. Toisella tapaa ilmaistuna Hulta kerjää. Hän matkustaa pummilla Ruotsin puolelle saadakseen sieltä ainekset perheensä joulua varten. Ruotsalaiset vaikuttavat kuitenkin kyllästyneiltä suomalaisiin, jotka tulevat käsi ojossa pyytämään jouluapua. Kohteliaita he tosin ovat. Iso osa kuunnelmasta on Hultan yksinpuhelua, kunnes hän sattuu kinkuntuoksuisen talon kohdalle ja tapaa siellä kaksi varakasta herraa tukevasti joulutuulella. Veijo Pasanen vetää mainion roolin veijaamalla veijaajaa. Joulun ihmeen kuunnelmaan tarjoaa Pertti Palon autonkuljettaja. Iloiset ruotsalaiset jouluviisut virittävät mukavasti joulutunnelmaan. Kesto 39 min.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Olen tämän kuunnelman lukenut ja silloin ajattelin, että olisi kiinnostavaa kuulla siitä tehty taltiointi. Kuunnelmassa kulkee vuorotellen kaksi tarinaa. Toivo Mäkelän esittämä eläkkeellä oleva öljynporausinsinööri muistelee elämäänsä – öljykenttiä Bakussa ja Meksikossa sekä kahta vaimoaan – venakkoa ja puolatarta. Hänellä on yksi poika, joka asuu Göteborgissa. Nykyään vanha mies kertoo asuvansa täysihoidolla. Usein on tarjolla fasaania, hän nimittää näet jauhelihaa fasaaniksi. Mies sanoo muistavansa kuukausien maksimi- ja minimilämpötilat vuodesta 1905, kahta vallankumouksen kuukautta lukuunottamatta. Nyt häntä kiinnostaa, näkeekö hän vielä kevään. Tosin lämpötiloja tärkeämpää tuntuu olevan aika, josta hänellä on oma teoriansa, se jää kertomatta. Toisessa tarinassa Heikki Kahila lukee kuvausta tohtori Livingstonen elon loppuvaiheista. En saanut paljoa irti näitten kahden tarinan rinnakkaisuudesta, Toivo Mäkelää sentään on aina ilo kuunnella eikä Heikki Kahilan kaunis ääni suinkaan pahaa tee. Kuunnelman ohjasi Bengt Ahlfors, taltiointi on vuodelta 1965.

Albin Ahonen: Haikea harha-askel. Maisteri Matti Kokko (Sasu Haapanen) on jäänyt kesäleskeksi kaupunkiin. Joitain päiviä eineksiä nautittuaan hän kokeilee astioitten pesua, mutta päättääkin suunnata ravintolaan, tuttuun paikkaan, jossa hänen oli tapana vuosikympät sitten vierailla usein. Ravintolassa on vielä muutama tuttu henkilökunnassa, mutta tuttuja asjakkaita on vaikeampi löytää – paitsi muistoista ja Leinon Elegiasta. Yhteydenottoyritykset vanhoihin veikkoihin tuottavat laihan saaliin, jos sitäkään. Maisterin ikäinen torvisoittomusiikki katkoo lempeästi ajatusten monologia. Areenan luonnehdinta ”melankolinen kesäkuunnelma vanhemisesta” soveltuu mainiosti näin loppukesään. Maisterin mietteet siitä miten nykyinen maailma on korvannut hänet ja kumppaninsa joillakin hänelle täysin tuntemattomilla ravintolavierailla, niin, ne löytävät minun sisimmästäni kaikupohjan, vaikken juuri ravintoloissa olekaan kovin paljoa aikaani viettänyt. Ajatus maailmasta näyttämönä, jossa esiintyjät vaihtuvat tuli mieleeni, kun joitain vuosia sitten Kuopion teatteri käytti kahta entistä opinahjoani väistötiloinaan. Esitysten aikana mieleeni tupsahteli muistoja, jotka liittyivät tosiaan menneeseen maailmaan. Ohjaus Heikki Kataja, tallenne vuodelta 1962, kesto 39 min.

Hannu Mäkelä: Mummon syntymäpäivät. Vuonna 1971 taltioidussa kuunnelmassa vietetään mummun 60-vuotissynttäreitä. Mummuna Elsa Turakainen, poika Pekka Autiovuori, hänen vaimonaan Ritva Oksanen, tytär Anna-Liisa (Inga-Liisa Laukka) ja vanhimman pojan vaimona Irma Martinkauppi. Lisäksi on mukana muutamia lapsenlapsia ja sokerina pohjalla Laina-täti (Henny Valjus), jonka ilomantsin murre kalskahtaa aika kannakselaiselta. Happamampaa tekstiä syntyy ajan poliitillisista virtauksista, siitä miten rikkaat maat rikastuvat ja köyhät maat kärsivät ylikansoituksesta ja luonnonvarojensa myynnistä halvalla. Toimittajapoika puolustaa Neuvostoliittoa ja Kiinaa. Muut vähän naureskelevat ja väittävät rikkaitten maitten rikastuvan omalla työllään. Anna-Liisa arvelee, että Jumala on kehitys itse. Kivasti pääsee 1970-luvun alun kyläilytunnelmiin tämän kuunnelman kautta. Ohjaaja Raiku Kemppi, kesto 53 min.

Kuunnelmien kirjailijoita tiloilla ja tiloissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Leo Kalervo: Sadepäivän rapsodia. Wikipedian mukaan nimi jatkuu vielä seuraavasti: eli kuunnelma siitä, miten eräs torstaipäivä kului vuonna 1962. Vuonna 1964 taltioidun kuunnelman ohjasi Saulo Haarla. Kirjailija (Martti Tschokkinen) on vuokrannut maalta talon viettääkseen siellä kesälomaa vaimonsa (Aila Arajuuri) ja viisivuotiaan poikansa (Kalle Ranta-aho) sekä vauvansa kanssa. Kirjailija vierailee talon vuokranneen maatilan omistajan Iitan (Terttu Soinvirta) ja hänen poikansa, nuoren isännän Jussin (Heikki Heino) tykönä, osallistuu heinäntekoon ja ladon ajosillan korjaukseen. Kirjailijan poika on yhtä sanavalmis kuin isänsä, pojan kyselykausi saa lisää vettä myllyynsä huimapäisestä puuhailusta maaseutuympäristössä. Muutenkin kirjailijan kesänvietto täyttyy monenmoisista askareista, kun kaivosta löytyy käärme ja kellarissa pitää lebensraumiaan viiksikorpraali, joka järsii perheen metwurstia, vedenhakureissulla laulurastas neuvoo ”paa-piippuun, paa-piippuun”. Heinäpellolla vänkärinä työskentelevä naapuri (Kauko Kokkonen) antaa lopulta inspiraation kirjailijan seuraavaan työhön. Rehevää vuoropuhelumattoa katkoo kertojan (Erkki Luomala) rauhallinen puhe ja Tapio Yrjän rustiikkinen haitarimusiikki. Tietenkin kuunnelma on tallennettu studiossa, mutta jotenkin siitä tulvahti sisäkorviini niin aito 1960-luvun tunnelma, että aloin jo tuntea maaseudun tuoksuja mummon ohraryynirieskasta ja rasvaisesta piimäkaakusta ja sitruunasuudasta aina laskiämpärin lemahdukseen. Tuntui että sen ajan kesät eivät olleet niinkään kuumia vaan lämpöisiä, lehdot soivat mehevän kosteina ja ulkohuussin ja senaikaisen biojäteastian liepeillä päivystivät sinimustat koppakuoriaiset ja niitä noukkivat keltavästäräkit. Kesto 87 min.

Pekka Karjalainen: Deadline. Vuoden 2020 kuunnelman kirjoitti ja ohjasi ja äänisuunnitteli Pekka Karjalainen. Dekkarikirjailija Kiira (Alina Tomnikov) lähtee kirjoittamaan dekkarinsa loppuratkaisua pohjoiseen, ystävänsä mökille, joka sijaitsee saaressa. Saaressa on vain yksi mökki eikä siellä Kiiran lisäksi pitäisi olla ketään. Kiira soittelee puheluja ja vastailee soittoihin. Ystävien lisäksi hänelle soittavat kustannustoimittaja ja lehtimies. Puhelinsoitot toimivat erinomaisesti kuunnelmassa, ei tarvitse arvailla kuka puhuu. Deadline lähestyy, lähestyykö joku muukin? Ainakin Kiira alkaa olla tiloissa. Kuunnelmaan on saatu ihan kivasti tihentyvä tunnelma ja teknisiä seikkojakin on mukana aggregaatin, läppärin ja kännykän verran. Meille osti tytär tuommoisen pienen kotiakun, se on tällä tietsikkapöydällä, Agfan laite. Sillä voi ihan hyvin ladata kännykän, ehkä sellaisia latureita ei vielä muutama vuosi sitten niin yleisessä käytössä ollut? Kestää muutaman kännykän latauksen. Nykyään on monilla mökeillä aurinkopaneeli. Hauskasti tässäkin kuunnelmassa joku tuntematon taho verottaa kirjailijan metwurstivarantoa. Kesto 46 min.

Henry James: Runoilijan paperit. Vuoden 1961 kuunnelma perustuu Henry Jamesin novelliin The Aspern Papers. Novellin suomenti Kristiina Kivivuori ja muokkasi kuunnelmaksi Onni Halla. Ohjaus Urpo Lauri. Englanninkielinen wikipedia-artikkeli tiesi kertoa minulle, että kyseessä on Jamesin novella (pienoisromaani), joka perustuu runoilija Percy Bysshe Shelleyn kirjeisiin, jotka hän oli lähettänyt Mary Shelleyn (Frankenstein-romaanin kirjoittaja) sisarpuolelle, joka säilytti ne kuolemaansa asti.

Pentti Siimes esittää kuunnelmassa amerikkalaista kirjallisuudentutkijaa, joka on kumppaninsa kanssa etsinyt ummet & lammet runoilija Jeffrey Aspernin jälkeen jääneitä papruja, mutta ei ole sanojensa mukaan löytänyt  Euroopasta kuin kaikujen kaikuja. Kun hän sitten saa kuulla, että Aspernin nuoruuden rakastettu onkin vielä elossa, matkustaa tutkija Venetsiaan häntää tapaamaan. Alkaa varovainen tunnusteleva eteneminen, sillä köyhtynyt vanha neiti Bordereau (Saara Ranin) tietää, että tutkija himoitsee papruja, jotka hänellä on hallussaan ja hän on valmis lypsämään kaiken irti tuon menneitten kaivelijan taskuista. Tutkija asettaa toivonsa mumman keski-ikäiseen sisarentyttäreen Tinaan (Irma Seikkula), joka uskollisesti hoitaa vanhaa tätiään. Kuunnelmassa on vähän hahmoja, mutta paljon lätinää, joka on tiettyyn rajaan asti jännittävää ja siitä etiäppäin unettavaa. Kesto 72 min.

Kuunnelmien poliitillisia tai muuten vain menestyneitä kirjailijoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Panu Rajala: Se kaipaus meitä riepottaa. Kuunnelma voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1988. Ohjaus Ari Kallio. Arvo Poika Tuomista esittää Veikko Honkanen ja Frans Emil Sillanpäätä esittää Tapani Perttu. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuun vaihteessa 1939. Hämeenkyrön miehet ovat puolisoineen Tukholmassa, Sillanpää noutamassa Nobelin kirjallisuuspalkintoa, Tuominen johtaa Suomen Kommunistista Puoluetta Tukholmasta käsin. Talvisota on syttynyt, Arvo Oskarovitshia oli Moskovassa suunniteltu Terijoen hallituksen johtoon. Jo tapanina vuonna 1920 Tuominen oli piipahtanut Saavutuksessa, Sillanpään kodossa, pyytämässä tältä kirjallista avustusta työväen lehdelle, Hurskas kurjuus kun oli tehnyt vaikutuksen myös Tuomiseen. Sillanpää sanoi pysyvänsä politiikan ulkopuolella. Tukholmassa Tuominen säntää tapaamaan Hämeenkyrön miestä hänen hotelliinsa. Sillanpää on hyväntuulinen, tilaa huoneeseensa konjakkia, pukee frakin ylleen. Ja miehet keskustelevat Suomen tulevaisuudesta, alkaneesta sodasta ja tavoitteistaan. Lopuksi Sillanpään marssilaulu. Kesto 46 min.

Bertolt Brecht ja epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea. Kyseessä on kriitikon ja näytelmäkirjailijan Eric Bentleyn kommentoima dokumentaatio näytelmäkirjailijan ja runoilijan Bertolt Brechtin kuulustelusta Washingtonissa 30.10.1947. Suomennos ja sovitus Turo Unho. Ohjaus Veli-Matti Saikkonen. Taltiointi vuodelta 1967.

Saksan kansalainen Brecht oleskeli Yhdysvalloissa vuosina 1941 – 1947 Saksan natsihallintoa paossa. Brechtiä esittää Bengt Ahlfors, päätutkija Robert Striplingiä taasen Kalle Holmberg. Mukana on myös tutkintakomitean puh.joht. (Kauko Helovirta) ja pari jäsentä ja Brechtin asianajajia ja tulkki Baumgardt (Martti Romppanen). Eric Bentleyn kommentit, joihin sisältyy myös Brechtin kirjoittama selonteko, lukee Heikki Kahila. Näytelmäkirjailija Bengt Ahlfors suoriutuu mainiosti Brechtin osasta. Hän kuulostelee englanninkielellä esittäviä kysymyksiä pitämällä pienen tauon ennen kuin vastaa: ”Ja.” Ahlfors lausuu saksaa uskottavasti, Kahila lukee englanninkieliset nimet kuin vettä vaan. Holmberg pääsyyllistäjän osassa painaa päälle ja toistuvasti hän päätyy utelemaan Brechtin kommunistiyhteyksistä. [Erikoista tässä tunnelmassa on, että se tuo mieleeni SS-upseeri Adolf Eichmannin käytöksen hänen ollessaan syytettynä oikeudenkäynnissä Israelissa. Hänenkään syyllisyyttään eivät kuulustelijat mielestäni kovin täsmällisesti pystyneet osoittamaan, vaikka se olikin ilmeinen ja hän toisti vain noudattaneensa käskyjä.] Yleisö naureskelee Brechtin vastauksille, kun hän vastaa selviin kyllä-vai-ei-kysymyksiin tahtomalla lukea itse kirjoittamansa selonteon. Selonteossaan, jota hänen ei sallita lukea, Brecht kirjoittaa mm. ydinsotien vaaroista lausuen: 

”Me voimme olla viimeinen sukupolvi.” 

Minusta Brecht ei kuulustelussa mainitun elokuvan Kuhle Wampe perusteella vaikuta pelkästään yhteiskunnalliselta vaan vahvasti vasemmistolaiselta kirjailijalta. Brechtin sanoittama ja Hanns Eislerin säveltämä Solidaritätslied samoin kuin runo Oppimisen ylistys mainitaan tutkinnassa esimerkkeinä Brechtin taipumuksesta kommunistisiin ihanteisiin. Hän kuitenkin kohta kohdalta kieltää näin olleen. Ei tarvitse usuttaa kansaa barrikadeille, riittää kun kehottaa tarttumaan kirjaan, se on hyvä ase.

Myöhemmin Brecht siirtyi tekemään teatteria itäiseen Saksaan, Hanns Eisler sävelsi DDR:n kansallislaulun. Hieno kuunnelma, jonka rehellisyys voi silpaista sieluun tai sitten ei. Toimii kuin Brechtin näytelmä, jossa musta ja valkoinen vaihtavat asemia, mikäli sen niille sallii. Kesto 55 min.

Ray Bradbury: Dudley Stonen suurenmoinen kuolema. Taltiointi vuodelta 1961, Bradburyn novellin The Wonderful Death of Dudley Stone (julkaistu vuoden 1955 novellikokelmassa The October Country) mukaan kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Marja Rankkala. Tässä kuunnelmassa sepitteellinen menestyskirjailija Dudley Stone on joko kuollut tai muuten vain tullut järkiinsä ja lakannut kirjoittamasta kirjoja. Hänen kirjojensa ihailijat tapaavat kahvilassa ja puhuvat tästä suuruudesta. Käy ilmi, että he tietävät Stonen olevan yhä elossa, tietävät jopa hänen olinpaikkansakin. Yksi miehistä lähetetään toisten puolesta tapaamaan kirjailijaa. Stone todella löytyykin ja hän kertoo merkillisen tarinansa. Stonea esittää Holger Salin, hänen vaimoaan Terttu Soinvirta ja ihailijaa Tauno Kajander. Tärkeässä osassa on myös vähemmän suosittu kirjailija John Oatis Kendall (Heikki Heino). Tämä on sellainen tarinainen verrattuna edelliseen, joskaan ei vailla sanomaa. Kesto 48 min.

Paholaiskuunnelmia

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Nikolai Gogol: Maahisten valtiatar. Meinasi minulta kokonaan lipsahtaa kuuntelematta tämä Gogolin ukrainalaistarina. Huomasin vasta eilen, että kuunnelma poistuu Areenasta sinä iltana ja kuuntelin sen sitten pikapäin. Vuonna 1835 ilmestyneen novellin suomenti Juhani Konkka ja sen muokkasi ja ohjasi kuunnelmaksi Jukka Voutilainen vuonna 1989.
Nuori filosofi (Eero Saarinen) kulkee kahden muun oppineen toverinsa kanssa jalkapatikassa kohti Kiovaa ja huomaa eksyneensä syrjäiselle seudulle. Ilta tekee tuloaan ja nälkäkin olisi, lopulta majapaikaksi löytyy mökki, jota asustaa vihaisen oloinen naisimmeinen (Tiia Louste). Nainen osoittaa kunkin vieraan yöpymään minkä minnekin, filosofin makuusijaksi tulee karjasuoja. Yöllä nainen tulee filosofin luo vierailulle ja alkaa villi ratsastus. Aamulla kolme kasakkaa tulee herättelemään filosofia, he komentavat kohteliaasti filosofin mukaansa lukemaan paholaisenkarkoitusloitsuja kasakkapäällikön tyttärelle, joka on löytynyt sinelmille piestynä. Perustuu kansantaruihin. Kesto vähän päälle 30 min.

Isaac Asimov: Umpinainen pronssikammio. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Asimovin novellin Gimmicks Three vuodelta 1956 pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Shapur-niminen paholaishahmo (Martti Tschokkinen) tarjoaa nuorelle Isidore Wellbylle (Yrjö Tähtelä) kymmenen vuoden kontrahtia, jona aikana Wellby saa elääkseen mukavan elämän. Sopimuksen loputtua Wellby päätyy Shapurin tekemään tiiviisti suljettuun pronssikammioon ja ellei hän puolessa tunnissa pääse sieltä poies, joutuu hän helvettiin. Tämä pieni, kestoltaan vain 14 min. kuunnelma osoittaa, ettei hyvää tarinaa tarvitse pilata tarjoamalla taiteennauttijalle pitkiä jaaritteluita, joista osa korostaa vain itseään ja osa kuvailee luontoa, jota voi itse kukin katsella ilman taidettakin. Tässä esitetään tarina tiiviissä muodossa kuin teräskuula tahi ainakin pronssikammio. Esa Helasvuon musiikki sisältää tuttuja efektejä Stanislaw Lemin tekstiin perustuvasta kuunnelmasta Salainen planeetta.

Robert Sheckley: Paholaiset. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Alkuperäisteos The Demons, vuodelta 1953. Tämänkin novellin sovitti kuunnelmaksi Ari Koskinen. Kertojan osuus on huomattava, kertojana satuääninen Kyllikki Forssell. Vakuutusasiamies Arthur Gammetiä esittää Erkki Luomala. Gammet joutuu kadulla kulkiessaan jonkin olennon sieppaamaksi. Olento kertoo nimekseen Neelsebub, häntä esittää Kauko Kokkonen. Neelsebub uhkaa vangita Gammetin pulloon ellei hän toimita sieppaajalleen jonkinmoista kultamäärää. Gammet lupaa yrittää, joten Neelsebub antaan hänen palata kotiinsa. Gammet ilmoittaa työpaikalleen sairastuneensa flunssaan ja tarvitsevansa muutaman päivän vapaata. Sitten hän siivoaa kotinsa ja paneutuu makuulle. Neelsebub sieppaa Gammetin uudelleen, jolloin Gammet pyytää häneltä lisää tietoja. Sheckleyn (1928 – 2005) kerrotaan olleen humoristinen tieteiskirjailija ja siltä vaikuttaa tämän tarinan perusteella. Tarvii pitää nimi mielessä. Kesto 13½ min.

Robert Sheckley: Kuninkaan toivomukset. Novellista The King’s Wishes, vuodelta 1953, kuunnelmaksi muokkasi Ari Koskinen. Tämäkin kuunnelma taltioitiin vuonna 1971. Ohjaus Sirkku Hiltunen. Kesto 20 min.
Hauskan arkipäiväisesti jutteleva Ferra (Paavo Piironen), jostain kaukaisesta menneisyydestä, käy nyysimässä sähkölaitteita nuoren parin kodista. Epätoivoinen pariskunta Janice ja Bob (Riittaliisa Helminen ja Rauno Ketonen) joutuu vain katseella seuraamaan miten heidän tuulettimensa viedään muinaiseen valtakuntaan. Lopulta heidän on keksittävä keino, jolla tämä ryöstely lopetetaan.

Erkki Koivusalo (1925 – 1988): Paholaisvalssi. Taltionti on vuodelta 1953. Ohjaus Eero Leväluoma. Tärkeässä sivuosassa on Paholaisvalssi, jonka sävelti Einar Englund. Vuonna 1952 Englund oli säveltänyt huumaavan musiikin elokuvaan Valkoinen peura. Tässä hengeltään Hitchcockin elokuvia Rebecca tai Spellbound muistuttavassa jännityskuunnelmassa nuori vaimo Christine (Rauha Rentola) alkaa pariskunnan kesäasunnolla ihmetellä lääkärimiehensä Pehrin (Kaarlo Halttunen) muita ihmisiä karttavaa elämää. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, jonka sitten kesäasunnon seuraavat haltijat, kirjailija ja hänen vaimonsa, joita esittävät Leo Riuttu ja Ritva Ahonen, löytävät ullakolta. He alkavat epäillä kieroa peliä pelatun aikaisempain asujain toimesta. Kahdeksalla henkilöhahmolla ja aikajanan hajoittelulla on saatu ihan toimiva keitos aikaiseksi. Kesto 67 min.

Ei yhtään huperompi potpurri kertynyt näistä pahulaiskuunnelmista. Alun totisemmista tunnelmista edettiin huumorin kautta valssin pyörteisiin.

Kuunnelmien unia ja tarinoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eeva-Liisa Manner: Varjoon jäänyt unien lähde. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman ohjasi Pekka Lounela. Areenan ominaisuus, jossa voidaan tarjota kuuntelijalle edes yksi kuva kuunnelmasta nousee tässä mainiosti oikeuksiinsa antaessaan kasvot näyttelijäluettelon nimille.

Kuusi henkilöä järjestää yhden pariskunnan luona ”sitsit” eli illanistujaiset viinin, juuston ja muun naposteltavan äärellä. Sitsien aiheeksi nousee rakkaus – onko sitä ja jos on niin mitä se on. Liikkeelle lähdetään kyynisillä heitoilla ja naureskelulla, sitten eräs osallistuja, jota esittää Kyllikki Forssell, kertoo muistonsa kunnon rakastajasta. Espanjassa hän on saanut viettää hetkensä rakuunan seurassa. Muisto on rempseähkö eikä sille oikein tahdo löytyä jatkajaa, kunnes itseensä sulkeutunut Leena (Eeva-Kaarina Volanen) kertoo oman, perin runollisen muistonsa vuosikymmenten takaa, Viipurista, Monrepos’n puistosta. Juttu laajenee Leenan selittäessä käsitystään maailmasta ja ihmisen mahdollisuuksista, hän kertoo toisenkin muiston, joka aukenee kuin kuori, joka on sulkenut todellisuuden sisäänsä ja nyt päästää sen säteilemään omiin sfääreihinsä, joissa aika on maisema jne. Runoilijat pitävät jatsista ja kuunnelman taustalla soivat Espanjalaiset portaat tai jokin vastaava MJQ:lle maistuva tulkinta. Luin tämän kuunnelman pari vuotta sitten ja arvelin, että ehkä tajuaisin siitä jotain kuunneltuna, mutta hieman liian runolliseksi juttu luiskahtaa. Ilmankos muistinkin siitä vain tuon Monrepos-kohtauksen. Kesto 70 min.

Ja Shehrezad lainasi lentävän maton. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mukaan Yleisradiolle kirjoittanut ja ohjannut Marja Rankkala. Tarinat suomenti J. A. Hollo. Taltiointi on vuodelta 1971. Tarinankertoja Shehrezadea esittää Elina Salo, sulttaani Shahriar on Topi Reinikka. Ohjeistukseksi on Areenaan lisätty: Shehrezadin tarinat sisältävät julmuuksia ja pitkiä lemmenöitä, eivätkä sovi lasten korville. Hätävarjelun liioittelua, sanoisin. Samoin kuin edellisen kuunnelman rasististen ilmaisujen kuunteluohjeet.

Rankkala on leiponut yhden pisemmän tarinan kehyskertomukseen, jossa sulttaanin ja Shehrezaden lisäksi on Liisa, joka alussa kutsuu Shehrezadea – ja kuten saduissa ainakin hän pölähtää paikalle lentävällä matolla. Lopussa Liisa ja Shehrezad pohtivat naisissa mikä tarinoitten merkitys ja hyöty mahtaisivat olla. Pääosan kuunnelmassa saa tarina, jossa seitsemän visiiriä, joita kaikkia esittää Matti Ranin ja toisaalta kuninkaan lempivaimo, jota esittää Mai-Brit Heljo, koettavat vakuuttaa kuningasta siitä, onko kuninkaan surmattava poikansa, jonka lempivaimo väittää koettaneen vietellä hänet, vaikka lempivaimo onkin käyttäytynyt Potifarin vaimon tavoin. Kumpikin osapuoli kertoo kuninkaalle tarinoita, jotka pyrkivät osoittamaan miten kavalia toisaalta miehet ja toisaalta naiset voivat olla. Kuutta kavalaa naista esittää Ritva Oksanen ja kuutta narrattavaa miestä Rauno Ketonen. Muitakin osia on ihan riittämiin. Lisäksi kuunnelmassa esitetään itämaisen oloista musiikkia, josta vastaa Esa Helasvuo. Musiikkiin liitetyt tarinaa eteenpäin johdattelevat lauluosuudet eivät juuri vakuuta, ne olisin toteuttanut lauluntapaisena lausuntana, olisi paremmin saanut selvää sanoista. Mutta ihan satumais-itämaista ääniteatteria. Kesto 83 min.

Pirkko Jaakola: Prättäkitti, noita Nousiaisista. Marja Rankkala ohjasi kansantarinoihin perustuvan kuunnelman 1600- tai 1800-luvulla Loimaan-seudulla eläneestä voimakkaasta ja kovaäänisestä noidasta. Monenlaisia osia esittänyt Terttu Soinvirta on pääosassa Prättäkitti, hänen puolisonaan, Tepon isäntänä Ossi Ahlapuro, Prättäkitin poikana Seela Sella, hänen ystävänsä, Pytyn Kaapro on Ismo Saario. Kuunnelmassa on paljon musiikkia, jonka on tehnyt Pekka Laitinen. Musiikki sisältää laulettuja osuuksia ja toisin kuin edellisessä kuunnelmassa, laulut ovat siinä määrin helppoja, että näyttelijät selviytyvät niistä mainiosti, Terttu Soinvirta kerrassaan erinomaisen räväkästi.

”Ilman ääret tärähtää ja taivaan kannet paukkaa,
Prättäkitti, velhon tytär, saarelleen taas laukkaa.”

Kerrottava ei ole erityisen yllättävää, kun tietää varautua Pirkko Jaakolan kuunnelmiin. Prättäkitti vaikuttaa edustavan vanhojen uskomusten taitajaa, laulussaan hän toistaa olevansa velhon tytär. Sen sijaan hänen poikansa tuntuu kääntyvän muitten tavoin kunnon kristityksi, ei vähiten Pytyn Kaapron vaikutuksesta, vaikka tämä aikansa sutena juokseekin.

Kuunnelma on taltioitu vuonna 1981. Kesto 115 min.

Ylelle sen verran muikkaria, että ajassa 1 h 20 min 15 sek. kuunnelman loppupuoli alkaa uudestaan. Lieneekö Prättäkitti noitunut kuunnelmalle sudenhännän? Tai ketunlenkin?

Kuunnelmia Virosta

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Aadu Hint (1910 – 1989): Saarenmaan viimeinen rantarosvo. Alkuteos on novelli Viimane vandiraiuja vuodelta 1970. Tarinan suomenti ja kuunnelmaksi sovitti Leo Apo, joka itsekin kirjoitti meriaiheisia kuunnelmia. Ohjaaja on Kauko Laurikainen, taltioitu vuonna 1970.

Uhtukylän miehet ovat kautta aikain käyttäneet hyväkseen aluksia, jotka ovat rantautuneet Uhtusaaren matalikoille. Heino Okkirattas, kalastuskolhoosin esimies (Lauri Komulainen) haluaa päästä pätemään kyläläisten silmissä. Kun latvialainen troolari päätyy Masinistin matalikolle tilaisuus röyhkeään kaappaukseen tarjoutuu. Troolarin nuorta kapteenia esittää Vesa-Matti Loiri. Heinon appi (Erkki Luomala) paheksuu kyläläisten asennetta, joka suosii hätäänjoutuneitten laivojen rosmousta. Hän haluaisi myös säilyttää saaren elämän entisenlaisena, ei sähköjä, jotka ovat kumminkin riippuvaisia mantereelta tulevasta linjasta, joka saattaa rapsahtaa poikki.

Merellinen tunnelma välittyy kohtalaisen hyvin, tarinan moraalista voi olla monenmoista mieltä. Kesto 47 min.

Hella Wuolijoki (1886 – 1954): Talon lapset. Alkuteos on Wuolijoen esikoisnäytelmä Talulapsed vuodelta 1911 (wikipedian ja finnan mukaan 1912, kenties julkaisuvuosi?). Yle Areenan tietojen mukaan ensiesitys Estonia-teatterissa vuonna 1913 ja Suomen ensi-ilta Kansan Teatterissa Helsingissä vuonna 1914 olivat samanmoinen menestys – näytelmä kiellettiin heti. Syynä lienevät olleet näytelmän ilmeinen poliitillinen suuntaus, näytelmän hahmoista Marianne toimii sosialismiin viittavan arvomaailman mukaisesti kansan asioitten puolesta. Tämän vuoksi hän lopulta hylkää miehen, jota hän sydämestään rakastaa, sillä mies on enämpi konservatiivista vai sanonko peräti kansallisromanttista sortimenttia. Näytelmään sisältyy myös raha-asioita koskeva juonellinen osuus, joka toi vahvasti mieleeni Arvid Järnefeltin näytelmän Sointula, vuodelta 1924. Politiikan sekoittaman rakkauskertomuksen lisäksi tärkeänä teemana on maalaistalon velkaantuminen ja meno vasaran alle.

Wuolijoen näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Kuunnelma taltioitiin vuonna 1967. Pääosissa Tea Ista, Kalle Holmberg ja Risto Aaltonen. Näytelmässä lienee kuunnelman perusteella arvioiden kolme näytöstä. Hahmoja on useampia, mutta persoonalliset äänet erottuvat toisistaan hyvin. Olipa tosi kiinnostavaa kuulla tämä näytelmä vaikka sitten kuunnelmana. Kesto 82 min.

Hella Wuolijoki: Minä olen Koidula! Alkuteos Wuolijoen näytelmä Koidula, vuodelta 1932. Tämänkin näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Taltiointi on vuodelta 1955.

Lydia Koidulaa (1843 – 1886) esittää Hilkka Helinä, hänen miestään Holger Salin. Ymmärtäväisenä setämiehenä ja lääkärinä toimii tärkeässä sivuosassa Kauko Käyhkö.

Kuunnelma alkaa tuntemattoman lähettämällä tai lähettämättä jättämällä fanikirjeellä suurelle Koidulalle, Eestin kansalliskirjailijalle. Alun palvovan, ujon lähestymisen esittää Eeva-Kaarina Volanen. Loppupuolella esiin tulee toinen tuntematon ääni, Matti Ranin siinä esittää Viron kansan personifioitunutta toivetta suuren runoilijanäänen, Emajoen satakielen tulosta takaisin kotimaahan tekemään työtä kansansa hyväksi. Kuunnelmaa seuratessa voi ruveta arvailemaan miten paljon tässä Suomen sillastakin kertovassa tarinassa on kyse Hella Wuolijoen omasta kaipuusta kotimaahan Suomenlahden etelärannalle. Suomen sillalla tarkoitetaan tässä yhteyttä kahden pienen kansan, suomalaisten ja virolaisten välillä.

Lydia Koidula menee naimisiin tohtori Michelsonin kanssa. Perhe asettuu asumaan Kronstadtin sotilastukikohtaan, josta Koidula kaipaa takaisin Tarttoon, Emajoen rannalle. Kun mies koettaa hoitaa vaimonsa kirjoittamisen halua kuin sairautta, repii hänen kirjoituksensa ja kehottaa vaimoaan viihtymään niitten sijaan lastensa ja miehensä parissa, tulee mieleen miten monet wannabe-taiteilijat ja heidän perheensä kärsivät samoista ongelmista. Näitten ylipaino-ongelmien lisäksi, kiäh-kiäh! Kesto 90 min.

Kuunnelmia Vennäänmaan kirjailijoitten näytelmistä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenasta löytyviä kuunnelmia.

Anton Tsehov: Kosinta. Alkuteos on yhden näytöksen komedia Предложение vuodelta 1888, ensiesitys 1889 (saksankielisesta wikipediasta luntattu ja venäjänkielisestä vielä tarkastettu).

Vuonna 1948 taltioidun kuunnelman suomenti Reino Silvanto ja ohjasi Markus Rautio. Kolmen neljännesvuosisadan ikä on lisännyt kuunnelman magneettinauhaan sirinää ja sipratusta, jonka läpi kolmen näyttelijän esitys kuultelee kuulijan korville.

Sydämentykytyksestä kärsivä 35-vuotias tilanomistaja Lomov (Arvo Lehesmaa) tulee lopultakin kosimaan naapurinsa Tshubukovin (Vilho Siivola) 25-vuotiasta tytärtä Natalijaa (Eija Hiltunen). Hän pyytää tyttären kättä ensin isältä, joka suostuu innostuneena, kutsuu paikalle tyttärensä, mutta jättää asian esittämisen kosijan tehtäväksi. Valitettavasti kosija sotkeutuu ujouttaan puhumaan liian kautta rantain. Orastava yhteisymmärrys rakoilee pahasti kosijan mainitessa tilojen välissä sijaitsevan härkähaan, jonka kumpikin osapuoli väittää omistavansa. Tämän riidan jälkeen riidellään metsästyskoirien paremmuudesta, kunnes kosija lyyhistyy tykytykseensä.

Vaikka taltiointi on todellakin seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa, on näyttelijöitten repliikkien erottaminen toisistaan helppoa – paitsi silloin kun kaikki huutavat yhteen ääneen. Komedian arviointi ryppyotsaisesti on naurettavaa, joten kerron mielipiteeni. Ihmisen kuuluu puolustaa sitä, minkä oikeaksi kokee, muutoin joutuu myöntymään ihan loputtomiin. Toisen kannattaisi silti antaa esittää asiansa rauhassa ja laukoa vastaväitteensä kunnes pääasia on selvillä. Kuunnelman kesto 26 min.

Nikolai Gogol: Huijarit. Alkuteos on komedia Игроки vuodelta 1842, ensiesitys 1843 (samat lähteet kuin edellä).

Vuonna 1968 taltioidun kuunnelman suomenti Kai Kauhanen, radiolle sovitti Terttu Talonen ja ohjasi Kurt Nuotio. Pääroolit vetävät Viljo Ahvonen (Iharev) ja Sulo Tuorila (Uteshitelni). Kaikkiaan kuunnelmassa on yhdeksän eri roolia, kaikki miesääniä. Äänien erottaminen ei aina ollut itsestään selvää, välillä piti pähkäillä kuka puhuu, odottaa näyttelijän äänen omimpien piirteitten erottumista. Itse tarina on sinänsä varsin kaavamainen kertomus korttihuijareista. Huijarin huijaaminen on tuttua monista elokuvista ja aivan ilmeisesti kyseessä on ihmisolentoin metsästäjänvaistoihin sisältyvä ikiaikainen ominaisuus. Ei tämä silti huperompi viihdekertomus ole ja kelpaa varoituksen sanaksi siinä missä tv:n tietoiskut: ”Varokaa merkattuja pakkoja!” Voisi myös kysyä käsitelläänkö tarinassa aihetta joukkuepeli vastaan yksilötaito, mutta enpäs kehtaa. Kesto 50 min.

Gogolin patsas Pietarissa, Mihail Belov (1997).

 

Nikolai Gogol: Huvinäytelmän jälkeen. Alkuteos on komedia Театральный разъезд после представления новой комедии vuodelta 1836 – 1842. (lähde Venäläinen Internet-kirjasto.) Ensiesitystietoa en löytännä.

Vuonna 1967 taltioidun kuunnelman suomenti ja sovitti Annikki Laaksi ja ohjasi Saulo Haarla. Mukana radioteatterin vakkareitten lisäksi juurivalmistuneen Teatterikoulun näyttelijäkurssin väkeä.

Rooleja on paljon, mikä kuvastaa esityksestä poistuvan katsojakaartin määrää. Tämän voi ottaa kuuntelijana haasteellisena, sillä en millään kyennyt pysymään troikalla siitä, kuka milloinkin puhuu. Hieman sain apuja netissä olevasta näyttelijäluettelosta. Ainakin Kauko Kokkonen esittää valtioneuvosta, joka kokee näytelmän arvottomana pilkantekona valtion virkamiehistöä kohtaan ja Heikki Kinnunen esittää herraa, joka kokee juuri tämänkaltaisen epäkohtien juuriin tarttuvan näytelmäkirjallisuuden tarpeellisena isänmaalle. Pekka Autiovuori esittää näytelmäkirjailijaa, joka janoaa tietoa siitä, miten yleisö ottaa hänen näytelmänsä vastaan ja kuuntelee salaa teatterirahvaan reaktioita. Kuten arvata saattaa, on kirjailija hieman pettynyt kuulemaansa, jonka mukaan hänen näytelmänsä olisi vain ”lorua, kokkapuheita ja pelkkää hullutusta”. Hän puhkeaa seuraavanlaisiin pohdintoihin:

”Erehtyy ken väittää ettei nauru tepsi niihin joita vastaan sen kärki on suunnattu.”

”Syvää ja vapauttavaa naurua nauraa vain suvaitsevainen sydän.” 

Kirjailijan lopussa esittämän monologin perusteella näytelmän on tarkoitus vaikuttaa katsojiin, herätellä heitä.

Kesto 34 min.

Tämä ei nyt kuuntelis tämän enempää näitä venäläisiä. Otetaan vaikka virolaisia seuraavaksi.

Neljä lyhytkuunnelmaa

Kuuntelin eilissäiltana yhden ja tänä aamuna kolme lyhyttä kuunnelmaa, jotka ovat poistumassa Areenasta elokuun aikana.

Olli Tuominen: Matkailu avartaa. Vuonna 1989 eka kertaa lähdetetty kuunnelma edustaa perinteistä juonellista tarinointia. Kirjailija Törövaara järjestää kesämökillään partyt ja sinne änkeää myös pari kutsumatonta miesvierasta, joista toinen käyttää vipuvartenaan tietoa, jonka on löytänyt sattumalta divarin kirjahyllystä. Ryypiskely ja seksualointi tarjoavat otollisen taustan hankkiutua eroon kiusallisesta vierailijasta. Parasta tässä juonen lisäksi on erittäin hyvin tunnistettavat näyttelijäin äänet. Eikä se ihme ole, kun näyttelijöinä ovat sellaiset tunnetut hahmot kuin Ossi Ahlapuro, jonka samettinen ääni on bossanovaa kuunnelmille tai Sinikka Sokka ja Eeva Litmanen, jotka tunnistaa ja erottaa helposti, rennosti jutteleva Antti Litja, poliisiääneksi hienosti soveltuva Matti Oravisto sekä Törövaaraa esittävä Jyrki Kovaleff. Ohjaus Lasse Lindberg, kesto 26 min.

Juha Seppälä: Kasvukausi. Toinen kuunnelma vuodelta 1989 kertoo eläkkeelle jääneestä kuusikymppisestä naisesta, joka hankkii asunnokseen rivitalon päätyhuoneiston. Asuntoon kuuluu pieni puutarha, kuunnelma kertookin isolta osin puutarhasta ja sen elämästä, kuolemastakin. Monologikuunnelman esittää Elina Salo. Hänen äänensä erottaa erinomaisesti, kuten tavallista. Puutarha kasvaa tietenkin viisaustieteen suhinaksi. Siellä asustaa siili, sieltä juuritaan voikukka, hoidetaan ruusuja. Syksyllä omenapuut tuottavat valkeita hedelmiä. Nainen vaikuttaa omavoimaiselta, hän ei kuole työn loputtua vaan alkaa hoitaa puutarhaansa. Ohjaus Tuija Rovamo, kesto 28 min.

Herta Müller: Kärpänen tulee puoleenväliin metsää. Raija Jänicke suomensi ja Tuuja Jänicke ohjasi tämän minulle hankalasti avautuvan monologikuunnelman. Äänessä on jälleen Elina Salo, ensilähetyksen vuosi on 2010. Herta Müller on Romanian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva kirjailija. Vuonna 2011 häneltä on julkaistu Saksassa kuunnelma, jonka nimi on Eine Fliege kommt durch einen halben Wald ja sen mainitaan olevan monologi. Lienee ainakin samaa alkujuurta? Tosin jo kymmenisen vuotta aikaisemmin häneltä on ilmestynyt teos, jonka nimessä on samankaltainen perunaverranto kuin kuunnelmassa. Joka tapauksessa kyseessä on aika maaginen pläjäys, vanha jo 56-vuotias nainen etsii vielä puolisoaan, joka on kadonnut paikallisten vankileirien louhoksiin. Nainen tietää, ettei miestä enää löydä, että vaikka hän olisi elossa, niin takaisin ei tulisi. Silti hän yhä puolittaa elämänsä miehensä kanssa siltä varalta, että mies kumminkin tulisi. Yhden perunan hän kuorii itselleen, toisen jättää kuorimatta miehelleen, mutta poistaa kumminkin idut. Eivät siellä keitä perunoita kuorineen. Sain tästä aika vähän irti, vaikka kai siinä jotain itua oli. Müller ei lukeudu suosikkikirjailijoihini. Kesto 32 min.

Hannu Raittila: Ruispelto. Maaseudun pojilla on vähän tekemistä kuin Lontoon skideillä. Niinpä he keksivät kuljeksia salareiteillään itseään korkeammaksi kasvaneessa ruispellossa. Kyseessä on aatteleppa jos -tyylin tarina. Ruispelto on niin laaja, että siihen voi eksyä ja tietysti niin myös käypi. Jännitysmomenttia on kiristetty peltoon karkailevalla sonnilaumalla ja peltoon ilmestyneitä käytäviä tarkkailevalla helikopterilla. Ruissilapsia alkaa pelottaa ja silloinhan on rajoja testattava. Mutta mitäs jos rajoja ei löydykään, jos ei vaikka pääse tästä pellosta pois? Radionovellin lukee Heikki Määttänen, joka kuuluu myös niihin ääniin, jotka tunnistaa helposti. Kesto 20 min.

Nyt tämä olis lukenut kaikki itseään kiinnostavat kuunnelmat, jotka poistuvat Areenan valikoimasta elokuun aikana paitsi sen yhden Hohhol-tarinan. Päätän raborttini tähän. Jatkan kuunteluja sitten kun taifuuni on yli pyyhkäissyt ja me vaan ollaan vielä.

Neljä kuunnelmaa

Viikonloppuna kuuntelin neljä kuunnelmaa. Sananen jokahisesta.

Maarit Verronen: Jäänne. Vuoden 2018 kuunnelmassa nuorelle, fiksulle pariskunnalle syntyy poika, joka on erilainen. Lapsi on karvainen ja hänen kallonmuotonsa poikkeaa keskivertokalloista. Tutkimuksissa selviää lapselta löytyvän homo erectus -ihmislajin perimää. Näkyvä erilaisuus herättää tutkijoitten lisäksi myös kanssakulkijoitten huomion. Kuunnelmassa erilaisuuden asettamat rajoitukset on kyllä otettu huomioon, mutta niistä ei ole väsätty täydellisen poissulkevaa estettä elämiselle, mitä arvostan. Voisi melkein sanoa, että tämä kuunnelma uskoo ihmisten kykyyn nauttia myös erilaisista hemmoista joukossamme. Kuunnelman kesto 48 min. Ohjaaja Janne Pellinen.

Koska kyseessä on uudemman sukupolven tuotanto, haluan huomauttaa, että kuunnelmissa näyttelijöitten äänien erilaisuus on paitsi rikkaus, mutta ehto tarinan seuraamisen selkeydelle. En ihan täysin vakuutu tämän kuunnelman puheäänten keskinäisen omaperäisyyden riittävyydestä. Toivoisin, että kuunnelmien näyttelijöitä valittaessa kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota puheäänten erottumiseen toisistaan. Yle Areenaan on yleensä listattu näyttelijöitten roolihahmot ja esittäjien nimet, tällä kertaa lista puuttuu, mikä on harmi, sillä näitä uusia nimiä en tunnista, joten en pysty kertomaan kuka ketäkin esitti.

Kauko Röyhkä: Punkero. Sokeain kuunnelmapalkinnon voittaja vuodelta 2002. Taiteellisen perheen pullukka poika Matti (Tuomas Uusitalo) on ihastunut Päiviin (Elsa Saisio). Päivi seurustelee kuitenkin Peran kanssa. Matti tuo ihastumisensa esille musiikkikappaleissaan, joita hän kyhää kokoon ensin yksin kotonaan. Kuvioihin tulee mukaan myös kitaraa makeesti soittava Esa (Johannes Lahtela). Kahden nuoren musiikinharrastajan aivoriihi nuijii kasaan saman kappaleen, jota Matti on väsännyt jo pitemmän aikaa. Taitavat kitarariffit tekevät tehtävänsä, Matti pääsee esittämään kappalettaan Päivi, Päivi, Päivi pliis! ihan yleisön eteen. Sen sijaan kirjailijaisä (Jussi Lampi) kompuroi kirjoittamisen ja alkoholin käytön kanssa. Tämän mahdollistaa äidin (Milka Ahlroth) yliymmärtävä asenne. Matin ja Päivin välinen Nuori Werther -kuvio ei pääse ahdistamaan, sillä Matti on perinyt äitinsä ymmärtäväisyyden. Ehkä juuri tästä syystä tykkäsin kuunnelmasta. Taisin tykätä siitä kappaleestakin. Kesto 56 min.

Hannu Raittila: Hääkala. Vuonna 1997 eka kertaa esitetyn kuunnelman pääosissa ovat autokorjaamon omistajaa, morsiamen isää esittävä Antti Litja, hänen häähössöttävää vaimoaan esittävä Saara Pakkasvirta ja neljättä kertaa naimisiin menevää tytärtä esittävä Kati Outinen. Vaikea arvata mistä kirjailija on saanut ajatuksen vuoteessa pötköttelevästä kalasta. Vaikea on myös sanoa onko kuunnelmassa enemmän menoa vai meininkiä: tytärtä viedään miehelään, entiset puolisot ovat korjaamolla töissä niin että saavat asua edelleen samassa kodissa omistajan perheen kanssa, autoille tehdään kyseenalaisia korjaamuksia ja hääkakun kermavaahto tulee syödyksi jo ennen kakun koristelua, elyseistä puhumattakaan. Kai tämä omassa sarjassaan ihan kuranttia tavaraa edustaa. Ohjaus Janne Tapper. Kesto 41 min.

Ehdotus elämäksi – kolme variaatiota kirjailijan elämästä. Vuonna 2000 ensiesitetyn kuunnelman Matti Pulkkisen teosten pohjalta käsikirjoitti ja ohjasi Helena Ihala. Kirjailija Pulkkista esittää Vesa-Matti Loiri, joka laati myös kuunnelman musiikin. Hänen erittäin tarkkaan asiaan perehtyneenä puhuttajanaan kuullaan toimittajaa, jota esittää Pirkko Saisio. Vaihtelevia sivuosia vetää Jussi Parviainen.

Jakso 1: Kirjailijaksi. Kuunnelma alkaa komealla hierontakohtauksella, joka on kuulemma Pulkkisen esikoisromaanista Ja pesäpuu itki. Kohtauksen esittävät hieroja ämmä Kareisena Ulla Tapaninen ja hierottavana ukko Suutarisena Paavo Pentikäinen. Toimittajalle Pulkkinen kertoo, että lukeva yleisö ihastui kohtaukseen ja halusi hänen kirjoittavan lisää samanlaista. Jossain kohti tulee ilmi, että lukijat myös etsivät tosihahmoja Pulkkisen romaaneista, koska niitä pidettiin kirjailijan kokemaan perustuvina.

Jakso 2: Mediasota ja sairastuminen. Vuonna 1988 Pulkkinen herätti kohun arvostelemalla median suhtautumista Israelin valtion ja palestiinalaisten välisiin kiistoihin. Pulkkinen väitti median asettuvan yksipuolisesti palestiinalaisten puolelle. Vierailu Jerusalemissa oli avannut kirjailijan silmät huomaamaan israelilaisten kokeman turvallisuusongelman, jonka torjumiseksi katukuvassa näkyi konetuliaseita. Pulkkinen sairastui afasiaan ja joutui sairaalahoidossa opettelemaan uudelleen puhumaan. Ensimmäinen sana ei ollut äiti.

Jakso 3: Unelma. Kirjoittaminen on ajautunut umpikujaan. Kirjailija tuntee tekniikat, mutta hän tuntee myös yleisön odotukset. Kirjailijan odotetaan sanovan jotakin ratkaisevaa, uutta ja mullistavaa, eikä hän sitä tiedä sen enemmin kuin muutkaan. Silti kirjailija haluaa syntyä uudelleen kotinsa lattialla tehdäkseen lisää sitä mitä osaa. Tilannetta mutkistavat ero puolisosta ja perheestä.

Kerronta kuunnelmassa on paikoin tarkoituksellisella tavalla haamumaisen taiteellista, paikoin taas käydään toimittajan kanssa asioita läpitse sellaisella ripeydellä, että lieneekö tarkoituskin, ettei kuulija ehdi niitä juttuja miettimään. Yllättävän paljon käytetään aikaa Israel-mielipiteen kuvaamiseen, miten se on muodostunut ja mitä siitä arvellaan. Mutta sinänsä ihan kiva kuunnelma, rautaisannos kirjailijasta, jonka tuotantoa en lainkaan tunne. Ja pesäpuu itki voisi olla kiinnostavakin? Kuunnelman kesto alle 3 tuntia.

Sylvi Kekkonen: Amalia

Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin nimeltä Amalia. Teoksen nimiösivulla Amalian kuvailevana alaotsikkona on Kertomus.

Amalia on maalaistalon tytär. Hänen isänsä on kauaskatseisena miehenä lohkaissut tiluksistaan jo ennen Amalian naimisiinmenoa tyttärelle oman maatilan, Iikkalan. Iikkalaan on rakennettu hirsistä maalaistalo, aitta ja navetta. Amalian aviomies on isän talossa renkinä ollut Taavi, joka on joitain vuosia Amaliaa nuorempi. Sekä Amalia että Taavi ovat molemmat työnsä hyvin hoitavia. Amalia on vakavahenkisempi, usko on perua äidiltä. Taavi viihtyy työt tehtyään myös kylillä, viinakin maistuu. Heillä on yksi poika, Antti. Muutakin sukua kuvataan, henkilögalleria ei kumminkaan paisu turhan vaativaksi.

Kirjan tapahtumat alkavat sota-ajasta ja jatkuvat hyvän matkaa 1950-luvulle, aika lähelle kirjan julkaisuajankohtaa. Näin tulevaisuuden pilvistä asiaa tarkastellen kirjassa kuvataan erinomaisesti sitä muutosta, joka maaseutuja odotti kaupungistumisen myötä. Takamaan kylälle oli saatu tie, jota pitkin oli helppo muuttaa pois. Asiat eivät romaanissa kuitenkaan etene kuin tiekarhu maaliskuussa, nykylukijana on koskettavaa lukea tähän ajankohtaan kirjoitettua teosta, jossa kaikki merkit tulevasta ovat jo nähtävissä, vaikkeivät romaanin henkilöt Amalia mukaanlukien itse valinnoistaan päätellen tätä vielä oivalla.

Amalia on pitkä, hoikka nainen, jolla on arpi otsassa. On paha mennä sanomaan määrittääkö se häntä jopa enemmän kuin hänen elämänsä maatalon tyttärenä ja sittemmin emäntänä. Kirjan alussa Amalian ulkomuotoa kuvaillaan seuraavasti:

Ruma Amalia, sitä hän on aina ollut siron Eeva-siskon rinnalla. Jalatkin kuin miehellä. Arpiotsainen kaiken muun lisäksi.

Vanhempien kotitila on nimeltään Eevala. Eevaa ei tilalla juuri nähdä, maailma on vieroittanut hänet kodostaan. Amalian tehtäväksi lankeaa kuin arpana luvatusta maasta huolehtia molemmista tiloista. Koska hän on sitkeä, venymiskykyinen nainen, hän myös selviää töistään käyttämällä aputyövoimaa, milloin ei ratkea ihan joka kohtaan itse.

Amalian elämä on työntekoa. Tärkeäksi sivuhahmoksi nouseva Paavo-veli käy sentään Amalian luona vanhalla kotitilallaan, viettääpä kerran koko kesän siellä perheineen. Paavo antaa Amalialle uutta luettavaa, Amalia perehtyy Undsetin romaaniin Kristiina Lauritsantytär ja Hamsunin romaaniin Nälkä. Välillä hän uneksuu olevansa Norjan tunturinhuipulla päivännousua odottamassa. Olisiko Amaliasta voinut tulla kirjablogeeraaja? Tätä emme saa tietää ja parempi niin.

Kun on lukenut kaikenlaisia kummia ja kamalia, oli ihan kiva lukaista tämä Amalia, jossa elämänmeno perustuu aikaisempien sukupolvien hyviksi havaitsemille perinteille ja jossa ihmisiin ei suhtauduta vihamielisesti, jos vaikka erimieltä satuttaisiin olemaan. Sanaharkassa poikansa kanssa Amalia aloittaa puheenvuoronsa sanoilla:

Ole hyvä ja selitä.

Millaista korutonta itsehillintää ja puhetoverin kunnioitusta!

Se on myönnettävä, että romaanin näkökulma asettuu melko vahvasti Amalian puolelle alusta loppuun, mutta eiköhän Amalia ole sen ansainnut. Sitä paitsi tykkäsin kovasti siitä, ettei romaaniin ole ahdettu kaikkea mahdollista, vaan se säilyy pienimuotoisena kuin tekonahkainen käsilaukku, äkta konst, saattaisi joku tuumata. Ei sitä kaikkien seutukuntakuvausten tarvitse täyttää koko kirjahyllyä.

Kirjan hankin itselleni viime keskiviikkona Iisalmen Lähetys Kirppu-myymälästä kahdella eurolla. Siellä olisi saattanut olla muutakin ostettavaa, mutta oli niin kuuma, että minun piti sulamista vältelläkseni poistua liikkeestä. Ostin yhden kirjan tämän lisäksi, saahan tiedä tuleeko luettua niin letkeää tekstiä kuin sisältääkin – on tuo lukeminen ollut kuin kerman juontia mustan kahvin nauttijalle. Muutama päivä vierähti tämän Amalian parissa. Sivuja 251.