Ketjukolloojan vanaha ja uus

Ketjukolloojan vanaha ja uus torpan nurkalla halakopinnoo vasten.

Tulhan tuota vuonna 2012 sentään joetakuita kirjoja lukastuva. Vilikasenpahäntä lukemian ja tuumaelen jotta mitteepä siitä mahtokaan jiähä mieleen.

Enistäänniin ja ihanpa toen perrään piällimmäesenä tulloo mieleen ruohtalaesen Harry Martinsonin  runotejos Aniara. Avaruusaluksen matkassa saen lukijana jonniillaesen yllättävänniin kouriintuntuvan mielkuvan immeisporukasta, joka on matkalla kohti tuhhoosa asijasta täösin tietosana. Vuojen loppupuolella nämä ajatukset nous ussein mieleen sen intijaaniallakan ennusteihen myötä – olvatpa hyö oekein tae viärin tulukittuja. Joulun seutuun sitten iskostu aevoehin se Raamatun ajatus, jonka mukkaan Herran päevä tulloo talloon niinkun varas yöllä. Ee immeinen tiijä sen ajankohtoo, eekä tarvihekaan.

Raamatun myötä tuas juohtuu mieleen vennäenmualaesen Leo Tolstoin oman elämänvilosohvijan kehkeytymistä kuvvoova kirja Tunnustuksia. Tolstoi kertoo elellä tolskanneesa aluks tieteen kaikkivoepasuuteen luottaen, kunnes ol tajunna, ettei elämän tarkotus sitä kaotta taijja selevitä. Kokonaesratkasun mies ol löytännä yksinkertasesta uskosta ja työnteosta.

Kirjallisen sanataeteen säkenöennistä saen naottia kylliksen alakuvuuvesta kun lukasin puolalaesen Stanisław Lemin tejokset Tähtipäiväkirjat ja Kyberias. Vastoovantasosta ilimasun rivakkuutta ja aevoen muljuutusta sisälti amerikkalaesen Kurt Vonnegutin lyhyt, mutta monenmoesesta kertova Kissan kehto.

Vieläkiin lyhyvemmän kertomataeteen parista melekosena yllätyksenä nous essiin virolaenen Mehis Heinsaar, jonka kertomuskokoelma Epätavallinen ja uhkaava luonto tehhä hurraotti minnuun melekosen vaekutuksen. Isaac Asimovin sepitteistä koostettu Robotit kiinnosti tieteiskirjallisuuven historian näkökulumasta, eikä ne novellitkaan ihan terättömiltä tunnustanneet.

Novellipuolelta luvin vuojen mittaan montae luatusata sepitettä. Kaks novellija tämän vuen luvetuista nous kumminniin ylite muihtiin. Ja se että ne on vielä Asimovin tarinoetae vanahempoo tekkoo, kuvastannoon minun vanahanaekasuuttan lukijana ja varmaan immeisenä yl'piätään. Voettopokkaalin koppas Päivälehden piäkirjotuksen mitalla Arvid Järnefeltin pien mutta kaonis, hyvin kaonis kertomus Hän ja minä. Siinä mylyheevät samassa paketissa yhteiskuntakuvvaos ja romantiikanhenkinen rakkaostarina. Kakkospallille kohos Jack Londonin novelli Luopio (The Apostate), jossa yhteiskunnallinen kurjuus suap seorakseen perheen esikoespoejalle lankeevan elättäjän osan.

Yksittäesistä runoesta minuva on kumma kyllä puhutellunna männeen vuen mittaan toesessa blogissa essiin nostettu runo. Nimittäen Jokken kirjanurkassa ihhaeltavana ollu Mirkka Rekolan runo Vedessä palaa. Omassa lokerossa lukemastan runnouvesta tulloo mieleen ennen muuta kiäntäjät Toivo Lyy ja Aale Tynni. Mutta mukava on ollunna huomata myös nuorten kiäntäjien rohkeus lyyvä kätesä ranteita myöten savveen vanahojen lassikoetten suhteen. Erityinen hatunnosto intijalaesen runnouven suomennoksista Virpi Hämeen-Anttilalle.

Vaekka miten monta muutae hyvvee ja makkeeta voes nostoo essiin, mutta tyyvytään, tyyvytään! Laetan tähän häntään vielä lopetuksen runosta, jonka luvin tuas tännäen vuonna. Kyse on Konstantinos Kavafisin runosta Ithaka, jonka suomenti Tuomas Anhava:

Ithaka antoi sinulle verrattoman matkan.

Ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle.

Mutta enempää sillä ei ole enää antaa.

Vaikka näkisit Ithakan köyhäksi, se ei ole pettänyt.

Niin viisastuneena, niin paljon kokeneena olet

jo mahtanut ymmärtää mitä Ithakat merkitsevät.

Hyvvee Uuttae Vuotta!

Reijo Mäki: Sheriffi

Tähti tiiliseinällä

Turkulainen Reijo Mäki (s. 1958) on kirjoittanut parikymmentä dekkaria, joissa päähenkilönä seikkailee yksityisetsivä Jussi Vares. Aikaisempia romaaneja en ole lukenut, mutta nyt sain työpaikalta läksiäislahjaksi tämän uusimman, vuonna 2012 julkaistun Sheriffin. Työpaikka ja ketjukolaaja huomioonottaen kyseessä oli nappiin osunut valinta.

Yksityisetsivä Jussi Vares viettää rennonoloista poikamieselämää Turun kaupungissa. Hänellä on oman kodin lisäksi kantakapakki, Uusi Apteekki, jossa kirjan sivuilla poiketaan useampaan otteeseen. Vareksen lähin kaveripiiri koostuu hänen kaltaisistaan poikamiehistä, jotka tapaavat toisiaan veljellisen leikinlaskun ja sukkelien ilmausten sävyttämän rupattelun merkeissä. Kaverukset nauttivat grilliruokaa, olutta, viinaa ja toisinaan jopa kahviakin. Samalla he muodostavat verkoston, joka välittää tietoa väliin hyödyllisistäkin asioista. Yksityisetsivä Varekselle tällainen tiedonsaanti on arvokasta, poikamies Varekselle arvattavasti samaten.

Kirjan tapahtumat keskittyvät käsittämättömän raa'an kaksoismurhan selvittelyyn. Poliisi on tutkimuksissaan ajautunut umpikujaan, joten toisen uhrin omaiset palkkaavat Vareksen selvittelemään tapausta. Tämän lisäksi odottamattomalta taholta ilmaantuu toinenkin päämies, joka haluaa Vareksen ratkaisevan jutun. Murha vaikuttaa kytkeytyvän Turun seudun järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mutta miten?

Romaani sisältää jaksoja, jotka vaikuttavat hilpeältä poikamieselämän kuvaukselta, hauskin osuus lankeaa epäilemättä novellikirjailija Luusalmelle, joka osallistuu runonlausuntailtaan ensimmäistä kertaa elämässään. Rikollisuuden kuvauksen osalta mennään aika kovaksikeitetyn dekkarin perinteitten mukaisesti. Hempeämmän osuuden suhteen käynnistyminen on hitaahkoa, toiminta tehokasta. Kirjan mies-nais' -kuva on mielestäni melko perinteinen.

Koska iso osa kirjasta on kerronnaltaan minä-muotoista, sijoitin aluksi kirjailija Mäen leppoisan naamataulun Varekselle. Vähän kerrassaan Vares muuttui jonkin verran, mutta kokonaan vaikutelmasta en irti päässyt. Kirja perustuu pitkälti vuoropuhelulle, joka onkin kirjoitettu hyvin nasevasti, kieli muistuttaa nykypäivän kielenkäyttöä, ilmaisut ja esiin nostetut ilmiöt ovat ajan hermolla.

Siteeraan näytteeksi pienen katkelman novellikirjailija Luusalmen runoa, joka kirjassa herättää runoiltamien yleisössä kuumat reaktiot:

”...

Veto veks, outo olo. Ja hautalerppana lemmikkietana.

Ei kiinnosta ees etukolo, eipä osu, eikä lennä smetana.”

Ikäluokka huomioiden Sheriffi on varma valinta lahjakirjaksi mieshenkilölle. Sivuja romaanissa on peräti 412 ja silti minunlaiseni lyhytproosan ja runouden ystävä sai kirjan lukaistua parissa päivässä. Silmätulehdus vähän vaivasi, mutta menihän tuo.

J.W. von Goethe: Taru Käärmeestä ja Liljasta

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) kirjoitti kertomuksen nimeltä Das Märchen. Tässä puheenaolevan kirjan suomentajan mukaan kertomus ilmestyi vuonna 1795 osana kertomuskokoelmaa nimeltä Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten. Kertomuksen suomensi Aila Meriluoto ja suomennos ilmestyi omana kirjasenaan vuonna 1982. Kirjan lopussa kääntäjä Meriluoto kertoo erityisesti Rudolf Steinerin esittämästä tulkinnasta tähän satumaisen vertauskuvalliselta tuntuvaan kertomukseen.

Koska kertomus on kirjaksi varsin lyhyt – 74 isolla kirjasimella painettua sivua ja siitäkin muutama sivu Meriluodon jälkisanoja – olisi hupsua käydä tarkemmin selostamaan kertomuksen juonta. Vielä hupsummaksi juonen selostamisen tekisi se, etten kovin tarkkaan siitä saa selkoa. Goethen kertomuksesta on vaikea nimetä varsinaista päähahmoa. Suomenkielisessä nimessä mainitut Käärme ja Lilja ovat kieltämättä molemmat merkittävässä osassa, mutta niin ovat monet muutkin kertomuksen hahmot kuten lyhtymies ja hänen eukkonsa, virvatulet ja prinssi. Lautturi, jätti ja vuoren sisällä olevat kuninkaat taitavat sentään jäädä sivuosiin. Niinpä minun huomioni kiinnittyykin maisemaan, tapahtumien ympäristöön ja sen mahdolliseen merkityksellisyyteen.

Kertomus alkaa keskiyöllä, suuren, tulvivan virran varrella. Virran lautturi joutuu yötöihin kuljettamaan matkalaisia virran yli. Öisestä, tulvivasta virrasta tuli mieleeni Nuoren Wertherin kärsimykset, jossa Goethe kuvaa Wertherin pettymystä elämään käynnillä öisen, tulvivan virran rannalla. Lautturista tietenkin tulee mieleen Manalan lautturi, joka kuljettaa sieluja elämästä kuoleman maahan. Varsinkin kun vastarannan puolella asuu tässä kertomuksessa jätti, jonka varjo ulottuu päivisin joen yli. Siitä taas tulee mieleen, että Raamatussakin taidetaan nimittää maanpäällistä elämää ”kuoleman varjon maaksi”.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, ettei tarinassa ole kyse mistään elämän ja kuoleman välisestä kamppailusta tai vastakkainasettelusta. Joen vastarannalta näet Käärme löytää vuoren sisältä oudon luolan, jossa majailee neljä jalometallista kuningasta. Näille kuninkaille – tai niitten edustamille ominaisuuksille – kertomuksen loppuselvittelyissä annetaan sitten nimetkin. Nimet eivät oikeastaan erityisemmin sovellu siihen tulkintaan, jonka kertomuksesta olen näperrellyt, mutta häliäkös vällä! Tuskinpa kertomusta ihan täydellisesti voi selittääkään.

Käärmeen tulkitsen itse raamatulliseksi vertauskuvaksi. Käärmehän johdatti Adamin ja Eevan Hyvän ja Pahan tiedon lähteille ja siitä arvelen tässäkin kertomuksessa olevan kyse. Vaikka tarinan voi mielestäni tulkita vaikkapa ennustukseksi seksuaalisen vapautumisen suhteen, olisin itse taipuvaisempi lukemaan sen ennustuksena tieteen tulevasta voittokulusta. Käärme nauttii kultarahoista, sen tulkitsen viittauksena alkemiaan, tieteen alkulähteille. Käärme myös uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi, ei suinkaan turhaan, sillä siitä muodostuu säihkyvä ja kimaltava virran temppeli – ihmisen kyky valjastaa käyttöönsä luonnonvoimat.

Mitä tulee Meriluodon esittelemään Steinerin tulkintaan, näkisin sen toimivan aika hyvin varsinkin mikäli kertomuksen käsittää kuvaavan yhden henkilön sisäistä maailmaa, ehkä ennen kaikkea taiteilijan tai muun vastaavan suuren ajattelijan (ei siis minkään ketjukolaajan!).

No joo, koska kirja on tosiaan noinkin lyhyt, 74 sivua, luin sen muutamassa tunnissa. Tätä sepustusta kirjoitin noin tunnin.

Oskar Reponen: Hautasi on Odessassa

Oskar Reponen (1928 – 1997) oli suomalainen toimittaja ja kirjailija (lähde: wikipedia). Luin hänen kirjoittamansa yliluonnollisten kokemusten parissa liikkuvan jännärin ”Hautasi on Odessassa”. Kirja on julkaistu vuonna 1982 ja sen pohjalta tuolloin tehdyn kuunnelmasarjan katkelmia voi kuunnella Ylen Elävässä arkistossa.

Romaanissa käsitellään erilaisten yliluonnollisten ilmiöitten etsimistä ja ainakin jollain tasolla myös niitten hyväksymistä. Reponen on selvästi ollut aiheesta kiinnostunut. Hän käy kirjan hahmojen suulla läpi tavallisimmat "edellisiin elämiin" liittyvien kokemusten herättämät vastaväitteet – kirjan hahmot jopa naureskelevat niille kuin vanhoille tutuille, samalla kun pyrkivät todistelemaan tieteeltä salatun maailman olemassaoloa.

Reposen kirjassa erityisessä asemassa on siis ihmisen tietynlainen sielunvaellus, ”edelliset elämät”. Toimittaja Erkki Saari pääsee edellisten elämien tutkimisesta kiinnostuneen hypnotisoijan avulla kurkistamaan edelliseen elämäänsä, jossa hänen osakseen on koitunut väkivaltainen kuolema. Koska tämä edellinen elämä on loppunut vain pari vuotta ennen Saaren syntymää, ovat hänen edellisen elämänsä tärkeät ihmiset vielä elossa ja Saaren on mahdollista alkaa jäljittää kuolemaansa johtaneita tapahtumia.

Muokattu kuva eräästä puistosta.

Kuten kirjan nimestä saattaa päätellä, tapahtumat kuljettavat kirjan sankarin Mustan meren rannalle, Odessaan. Kaupunkia kuvaillaan kirjassa tarkan toimittajamaisesti. Aikoinaan kuunnelmasarjaa seuratessani viehätyin erityisesti Odessan kaupungin puistoista. Kirjassa puhutaan enemmänkin kaupunkia varjostavista korkeista puista, akaasioista, kastanjoista, trumpettipuista ja plataaneista. Jostain syystä kirjan kuvaus näiltä osin ei tunnu yhtä kiehtovalta kuin miltä se kuunnelmassa vaikutti. Kirja sisältää aika tarkkaa tosiasiallisten paikkojen, katujen ja rakennusten kuvausta, pikkutarkasti kuvattuja näkymiä, jotka varmaankin 1980-luvun alun lukijasta ovat tuntuneet mielenkiintoisilta, mutta nykyisille, paljon jo tv:n kautta nähneille lukijoille tuntunevat vähän merkityksettömiltä ajankuvilta. Toimittajamainen kuvaus hieman vesittää tarinan kiehtovaa, mystistä sykähtelyä. Jännärimäinen kerronta toisaalta pitää yllä lukijan mielenkiintoa.

Kirjailija Reposen ammattitaito näkyy siinä, että hän vie tarinan alusta loppuun hyvin tottuneesti ja varmalla tyylillä. Kokemus lehtimaailmasta tulee esiin myös kirjan tarinasta, päähenkilö työskentelee näet Perheposti-nimisessä aikakauslehdessä.

Luin kirjan osin työmatkoilla ja lounastauoilla ja loput Helsingin reissun aikana. Junamatkat sopivat ihan kivasti lukemiseen. Valojen pätkiminen ja sammuminen korostivat kirjan tapahtumien yliluonnollista hehkua. Kirjassa on 282 sivua. Lukutapauksesta muodostui noin viikon mittainen.

César Vallejo: Musta kivi valkoisen päällä

Runoilija, laulujen sanoittaja, tunnettu ja tunnustettu suomentaja Matti Rossi koosti ja suomensi vuonna 1975 julkaistun valikoiman runoja ja proosatekstejä, jotka kirjoitti perulainen runoilija César Vallejo (1892 – 1938).

Kirjastossa tämä kirja on sijoitettu runojen joukkoon. Kirjan koostumus antaisi tosin aihetta myös paikalle proosaosastolla. Alaotsikkona onkin César Vallejon runoutta ja proosaa. Itse asiassa sivumääräisesti proosan osuus kirjassa on vallitseva. Kirjan sivumäärästä, 191 sivua, runot käsittävät alle 80 sivua. Suurimman sivumäärän ovatkin kaapanneet Vallejon kirjoitukset, joissa hän pohtii taidetta ja kuvailee matkojaan Neuvostoliittoon.

”Musta kivi valkoisen päällä” alkaa Matti Rossin kirjoituksella César Vallejon elämästä runoilijana ja hänen runoudestaan. Rossin suhdetta Vallejon kirjalliseen ajatteluun voinee kuvata herkäksi ja syvälle luotaavaksi. Ja niinkuin Rossi huomauttaa Vallejon teksteihin sisältyvän ristiriitaisuuksia, voi myös jälkiviisasteleva lukija olla pari kertaa eri mieltä Rossin Vallejo-tulkinnoista. Leimaa-antavia käsitteitä Rossin luotaukselle ovat dialektinen materialismi, tieteellinen sosialismi, kulttuuriradikalismi ja vallankumous. Olisin mielelläni lukenut hänen kuvauksestaan myös sellaisia käsitteitä kuin koti-ikävä, yksinäisyys tai yltiöpäinen halu nousta runotaivaan tähdeksi. Ja ehkäpä ne sieltä löytyivätkin, vaikkeivät juuri näillä, minun valitsemillani sanoilla. Joka tapauksessa Rossin teksti on erittäin antoisa ja minun olisi varmaan turha yrittää tulkita Vallejoa ilman noin selventävää esipuhetta. Runojen suhteen tosin ei taida minulle esipuhekaan kaikkea selittää.

César Vallejo julkaisi elämänsä aikana kolme runokokoelmaa, neljäs julkaistiin postuumisti. Esikoisesta, kokoelmasta nimeltä Mustat sanansaattajat poimitut runot kuten Kaukaiset askelet ja Mustat airueet tuntuvat ihan hienoilta. Vallejon maineen luonut kokoelma Trilce, ilmestyi vuonna 1922. Vuonna 1923 Vallejo muutti Pariisiin, paikkaan, joka lienee ollut 1900-luvun eurooppalaisen ja eurooppalaisvaikutteisen taiteen keskus. Vallejo ei enää palannut kotimaahansa Peruun. Sen sijaan hän perehtyi ilmeisen perusteellisesti aikansa taidevirtauksiin, joita hänen kirjoituksensa käsittelevät. Taidetta käsittelevästä kirjoituksesta näyte, jonka kanssa olen hyvin pitkälti samoilla linjoilla:

Uusiin sanoihin tai metaforiin perustuvalle uudelle runoudelle on ominaista pedanttinen uutuuksien etsintä, ja siitä sen sekavuus ja ylenpalttinen liioittelevuus. Uuteen tajuntaan perustuva uusi runous sen sijaan on yksinkertaista ja inhimillistä; ensi näkemältä sitä voisi pitää vanhanaikaisena runoutena, eikä sen kohdalla kysytä onko se uudenaikaista vai ei.

 

(”Uudesta runoudesta”, Pariisi, heinäkuussa 1926)

Nämä taidetta käsittelevät tekstit ovat minusta Rossin esipuheen ohella kirjan parasta antia.

Vuosina 1928, 1929 ja 1931 Vallejo vieraili Neuvostoliitossa ja ajautui tieteellisen sosialismin lumoihin. Hänen objektiivinen kuvauksensa neuvostokansasta alkoi sattua lukiessa päähäni kuin 1970-luvun radio-ohjelmasarja Naapurineljännes. Myös Thomas Moren Utopia tuli mieleeni ja aikamoinen liuta muitakin teoksia, joita en käy tässä luettelemaan. Tästä huolimatta kuvauksilla on oma kulttuurihistoriallinen arvonsa. Pidän erittäin mielenkiintoisena kohtaa, jossa käsitellään jossain määrin yhteen niputettuina Neuvostoliiton kerjäläisongelmaa ja neuvostovaltion ja kirkon välistä suhdetta sekä opillisesti että runoilijan omin silmin nähtynä.

Kolmas runokokoelma Espanja, ota pois minulta tämä malja, sisältää tunnelmia Espanjan sisällissodasta, jota Vallejo seurasi tasavaltalaisten puolelta, kuinkas muuten. Tästä osastosta löysin runoja, jotka aukenivat minulle helpoiten ja joitten inhimillisyys sai minut pitämään niitä kuvauksena jostakin todella tapahtuneesta eikä vain yksinäisyyden ja runonsepittämisen halun loihtimina säenippuina. Näytteeksi katkelma runosta Teruelin taistelutalvi:

Sinä haistat sodan, toveri, et voi erehtyä

kun poljet vahingossa

omaa kättäsi ruumiiden joukossa;

sinä näet sen, tartut kiveksiisi, muutut

palavanpunaiseksi,

sinä kuulet sodan omasta suustasi, sotamiehen suusta.

Viimeinen, postuumisti ilmestynyt runokokoelma Inhimillisiä runoja sisältää kosolti sellaista runoutta, jonka ovet ei aukene mulle. Jotain ehkä jostain ymmärsin, mutta erityisempää nautintoa en niistä saanut. Onkohan minuun mennyt tikku?

Kirjassa on 191 sivua ja sen lukaisemiseen meni minulta noin viikko. Joitakin runoja tuijotin aamuhämärässä linja-autossa aika pitkään.