Powered By Blogger

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Shakespearen sisarukset – väliaikatiedote

Aloin osallistua jotakinblogissa julkaistuun haasteeseen Shakespearen sisarukset. Haasteessa luetaan näytelmiä ja ryhmitellään sitten niitä erinäisten ominaisuuksien mukaisesti. Olen tähän tultuani lukenut 23 näytelmää ja 21 kuunnelmaa. Alla pientä jaottelua luetuista näytelmistä:



2. Monipuolinen lukija
Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää merkiten yllämainittuja haastekohtia, niin että kaikilla kuudella näytelmällä on eri yhdistelmä haastekohtia (siis suomalainen elossa oleva mies, suomalainen elossa oleva nainen, ulkomainen kuollut mies jne).
3. Perehtyvä lukija
Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää, joista viisi sijoittuu samaan haastekohtaan (siis viisi suomalaisen kirjoittamaa teosta, tai viisi naisen kirjoittamaa teosta, tai viisi teosta kirjailijoilta joita en ole ennen lukenut).
Kohdat 2 ja 3 soveltunevat minua paremmin jollekin himolajittelijalle.
4. Historiallinen lukija
Haasteessa luetaan vähintään viisi näytelmää, jotka ovat kaikki eri vuosisadoilta.  
Lukemistani näytelmistä 4 on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella, 3 on 1900-luvun teatteritapauksia ja 16 on saanut ensi-iltansa 2000-luvulla.

Kuunnelmien osalta taulukko on sikäli helpompi, että kaikki kirjoittajat ovat suomalaisia. Naisen kirjoittamia lukemistani kuunnelmista on 4, miehen kirjoittamia 17. Naiset ovat siis pahasti sillassa kuunnelmissa. Eivätköhän hentoiset hartiat pian kastu? Lukemieni kuunnelmien kirjoittajista elossa on yhäti 7, kun ajasta iäisyyteen on siirtynyt 11. Aikaisemmin lukemattomia oli 11, jotenkin luettuja 7. Huomioitava se, että muutamalta kirjoittajalta oli lukemissani valikoimissa mukana kaksi kuunnelmaa, yhdellä kuunnelmalla oli kaksi tekijää, joista toinen käsittääkseni elossa.

Lukemista odotteleikse Veijo Mereltä näytelmä Sotamies Jokisen vihkiloma ja Antti Tuurilta näytelmät Sotatuomari ja Setämies. Lisäksi ajattelin tahkota Henrik Ibsenin kolme näytelmää, jotka minulla on kotona kirjaston poistokirjassa eli Yhteiskunnan tukipylväät, Nukkekoti ja Kummittelijat. Nukkekodin näin joskus lukiolaisena Kuopion teatterissa, Kummittelijat tuli norjalaisena tuotantona tv:stä, jäi vaivaamaan. Pentti Saarikosken suomenteita sisältävä teos Antiikin runoutta ja draamaa on tarkoitus hivauttaa lukea. Hyllyssäni on myös pari näytelmää Shakespearelta iteltään, nimittäin Myrsky ja Loppu hyvin kaikki hyvin. Näitten lisäksi jotain muutakin, ehkä joku Schillerin ja Holbergin näytelmä ja määttiijjä Aleksis Kiveä, Molièrea ja joitakin 1900-luvun naiskirjoittajia, jos vielä löytyy.

Maaliskuussa luin muuten 15 teosta. Se on minun oma kuukautinen ennätykseni. Vitsi, mä oon vitsi!

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995) kirjoitti vuonna 1968 valmistuneen näytelmän nimeltä Poltettu oranssi. Alaotsikon mukaan kyseessä on Balladi sanan ja veren ansoista ja vielä niinkin että Tapahtuu pikkukaupungissa kymmenluvulla ennen I maailmansotaa. Vuonna 1980 katselin tv:stä Maikkarin tuotantona Sina Kujansuun ohjaaman version tästä hienosta näytelmästä. Pääosia esittivät Göran Schauman ja Anne Nielsen. Luin kirjan osaksi senkin takia, että halusin nähdä löytyykö kirjasta mieleeni painunut lause: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” En ainakaan huomannut sitä lukiessani.

Kirjoitin ylioppilaaksi sinä keväänä kun näytelmä esitettiin tv:ssä. Ranskan aineessa kirjoitin muistaakseni jokseenkin näin: ”Les arbres font un toit sur ma tête et donnent un sentiment du sécurité.” Kuvasin kävelyä metsässä ja ihan selvästi lainasin tämän ajatuksen Poltetusta oranssista.

Näytelmä kertoo nuoresta tytöstä, Marina Kleinista, joka selkeästi kärsii henkisestä häiriötilasta. Psykiaatteri Fromm alkaa työnsä puolesta ja tytön äidin pyynnöstä ottaa selvää Marinan vaivasta ja sen syystä, vaikka jo alusta lähtien hänen tyylistään voi päätellä sen, minkä mielenterveysalan ihmisten tyylistä asiakkaitten suhteen yleensäkin voi päätellä: tänne tulit ja tänne jäät. Eikä siinä sitten oikein auta sanat eivätkä veret, ansaan tippunut on kihokin ruokaa. Toisaalta ehkäpä puhelu ammattiauttajan kanssa on sittenkin hoidokin parasta aikaa? Sillä empiretyylin sairaalarakennusten seinät ovat kalseita ja niitten seinien sisällä loppuelämä lääkittynä tuntuu pitkältä vaikka se olisi lyhytkin. Vähintään yhtä paljon kuin Marinan, avaa näytelmä myös Frommin sisintä näytelmän lukijalle ja katselijalle. Tohtorin väsynyt puheenvuoro Marinalle kertoo jotain siitä tuskasta, mitä auttaja kokee autettavaansa seuratessaan:

Ehkä se on mahdotonta. Mutta älkää silti luulko, että elämä on muualla, toisessa kaupungissa ja toisessa talossa – vaikkapa tässä talossa – sen herttaisempaa ja parempaa. Ette löydä mistään maailmaa, joka sopisi teidän temperamentillenne. Nyt en enää uskottele teille. Elämä on joka paikassa mahdotonta.

Tohtorin oma menneisyys paljastuu näytelmän loppupuolella. Marinan menneisyyden lukot aukenevat osittain, mutta mihin se riittää?

Mutta tässähän sitä tuli juonipaljastuksia ja oman elämänikin lukittuja salaisuuksia. Hieno teos, vaikka ehkä pikkisen lyhyempi loppujaarittelukin olisi riittänyt. Kirjassa on 92 sivua ja tämän päivän nimiin se tuli selviteltyä.

Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera

Saksan näytelmäkirjallisuuden suuri BB (1898 – 1956) kirjoitti laulunäytelmän, joka esitettiin ensi kertaa vuonna 1928 nimellä Die Dreigroschenoper. Musiikin sävelti Kurt Weill. Suomentajiksi mainitaan Max Rand (Brechtin esipuhe) ja Turo Unho, laulut suomenti Elvi Sinervo.

Lukemani kirjasen esipuheena on Brechtin kirjoitus Merkintöjä Kolmen pennin oopperasta. Kyseinen teksti näkyy käsittelevän paitsi puheena olevaa laulunäytelmää, myös hämärällä ja itseriittoisella tavalla Brechtin näkemyksiä teatterin tekemisestä, siitä miten näytelmiä tulisi esittää, katsella ja lukea. Brechtin teksti lipeää käsistäni kuin saippua, minun on vaikea saada selvää mistä teatteriperinteestä hän kulloinkin puhuu. Onneksi miehen näytelmät ovat toista maata. Usein.

Näytelmän lähtöaiheena on wikipedian mukaan John Gayn vuonna 1728 kirjoittama Beggar's Opera. Niin jotta tapahtumat sijoittuvat Engelandiin, joka sekin on tavallaan toista maata kuin Saksinmaa.

Valitettavasti tämä komediallinen laulunäytelmä, jossa on kuulemma yhteiskuntakriittinen sävy, ei oikein puraissut minua mukavalla tavalla. Tästä puuttuu se onnistunut pelkistetty selkeys ja siitä huolimatta läpitunkemattomaksi kasvava moraalinen ongelmakenttä, joka niin mainiosti toteutuu lukemissani Brechtin parhaimmissa näytelmissä Sezuanin hyvä ihminen ja Galilein elämä. Nykyimmeinen on tv-sarjoissa ja elokuvissa saanut katsella niin paljon rosvojen ja poliisien epäpyhää yhteiseloa, ettei sellainen erityisemmin innosta. En tiedä mitä lauluilla on haettu, nyt niitten sanoitukset tökkivät paikoittain sen verran vakavasti, että lukunautintoni lurpahteli uutteraan. Toisinaan on onnistuttukin. Loppuratkaisu sopinee komediaan ja oli jonkinlainen ylläri minulle. Teatteriesityksen lopun se saattaa pelastaa, minulle lukijana ei oikein riittänyt.

Kirjassa on 116 sivua. Lukaisin sen loppuun eilen illalla aika myöhään.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Alfred Döblin: Erään rentukan murha

Saksanjuutalainen, nykyisen Puolan alueella syntynyt, sittemmin Ranskan kansalaisuuden saanut ja Yhdysvalloissakin natsismia paossa oleskellut sekä siellä katoliseksi kääntynyt Alfred Döblin (1878 – 1957) kirjoitti ilmeisesti vuonna 1913 saksaksi ilmestyneen novellikokoelman Die Ermordung einer Butterblume. Vuonna 2014 kokoelma ilmestyi Marja Wichin suomentamana nimellä Erään rentukan murha ja muita kertomuksia. Luin sen. Alusta löytyvän esipuheen, Alfred Döblin – varhainen ekspressionisti, kirjoitti Marja Wich. Hän luonnehtii kutakin kirjan novellia erikseen ja kertoo että novelleissa on käytetty mm. tajunnanvirtatyyliä, jota Saksassa kutsutaan nimellä Kinostil. Tarkoittanee sitä, että ihan kaikkea ei lukijalle ruveta selittämään vaan lukija saanee luvan käsittää asiat tai olla käsittämättä. Luin novellit melko hulppeasta jälkimmäisestä osastosta välittämättä.

Purjehdus. Brasilialainen mies ja hänen tapaamansa nainen heittäytyvät Oostendessa. Novellissa kuvattaneen juuri heittäytymistä. Muutkin selitykset käynevät päinsä.
Tanssijatar ja vartalo. Tanssijatar sairastuu ja joutuu hoitoon. Hän ei tahtoisi sitä kohtaloa hyväksyä.
Astralia. Vapaan tutkijan pieni seuraajajoukko kokoontuu matalassa kapakassa virittyäkseen hengelliseen hurmokseen, mutta rypälemehu osoittautuu tempukkaaksi eikä naapurusto enää yritäkään pidätellä ivanauruaan.
Marian hedelmöittyminen. Novellin otsikko ei kerro kaikkea, mutta antaa selkeän osviitan novellissa kuvattuun tapahtumasarjaan.
Muodonmuutos. Omistettu Erna Reissille, kirjailijan puolisolle. Ei oikein minuun vedonnut tämä kuninkaallinen ahdistunut romanssi.
Auttajatar. Ensimmäinen ymmärrettävämpi novelli on yöjuttumainen myytillinen tarina.
Väärä ovi. Yliluutnantin yletön yltiöpäisyys ylittää yleisen yökynnyksen.
Erään rentukan murha. Liikkeenharjoittaja herra Michael noudattaa sääntöjä ja vaatii kaikessa järjestystä. Eräänä iltana hän hetken mielijohteesta syyllistyy murhaan. Kävelykepillään hän katkoo tienvarren rentukalta pään irti. Seuraavat katumus, pelko, itsesyytökset, pakottava tarve korjata aiheutettu vääryys. Hän palvoo rentukan muistoa, antaa kasville nimen Ellen. Novellin voi nykylukija ehken lukea symbolisena kertomuksena, jossa käsitellään samankaltaista maailmankuvaa kuin elokuvissa M – kaupunki etsii murhaajaa tai Taksikuski. Mielestäni tämä ei ole ainoa selitystapa. Itse luen novellin siten, että se kertoo piinallisesti sääntöihin kiinnittyneestä ihmisestä, joka vapautuakseen tuskastaan tarvitsee siihen laillisen luvan. Lopulta herra Michael keksii, että murha synnyttää syyllisyyden, jonka voi korvata lain § 2043, kohta 5 mukaan.
Ritari Siniparta. Paolo muuttaa asumaan autiolle maalle meren rannalle, vaikka kokee siellä kovia. Hän rakennuttaa itselleen linnan, jonne hakeutuu neitosia peräperää elämään hänen vaimonaan. Pitkäikäisyyden kiroista eivät vaimot kärsi. Lopulta paikan saa Ilsebill, joka ryhtyy murtamaan kirousta. Tai jotain. Kolmesti nukahdin.
Kolmas. Gynekologi pimahtaa suloiseen sihteeriinsä. Eikä ole ainut joka pimahtaa.
Ylimielisen muistelmat. Takakannessa kerrotaan Döblinin työskennelleen psykiatrina. Rentukan tapaan tässä novellissa tuntuisi kuultavan läpi omissa oloissaan kasvaneen ihmisen outo elämännäkemys. Minämuotoinen kerronta on kuin terapiassa juteltua. Kertoja pohtii onko rakkautta olemassa vai onko se pelkästään naisten keino miesten hallitsemiseksi. Paljon meheviä ajatusketjuja.
Luostarinneiti ja kuolema. Aika tulee ja tarttuu neitiä polvista.

Kirjassa on 149 sivua, mutta olipahan luettavaa muutamaksi päiväksi. Joku voi saada näistä novelleista enemmänkin irti.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Suomalainen Reko Lundán (1969 – 2006) kirjoitti vuonna 2003 kantaesitetyn näytelmän nimeltä Tarpeettomia ihmisiä. Luin sen.

Tässä näytelmässä potkitaan ja hakataan, itketään ja halataan, erotaan ja palataan, kerrotaan ja salataan, kitataan ja stripataan, mokataan ja kokataan. Tulikohan paljastettua liikaa? No, en kerro enempää.

Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, Helsingin kaupunkiin. Aiheena on parisuhdeväkivalta. Vuoropuhelu tuntuu aidolta, ehkä kirjailija on pyrkinyt turhaankin aitouteen merkitsemällä ne kohdat, joissa näyttelijät puhuvat toistensa päälle. Mutta tämä päälle puhuminen ei luettuna pääse häiritsemään enemmälti. Henkilöhahmojen määrä on rajattu neljään ja silti näytelmä toimii mieltä kiihdyttävänä draamana erinomaisesti. Neron työtä.

* * *

Esipuheessa Lundán pohdiskelee miksi ihmiset, joilla ei ole murheita, käyvät teatterissa katselemassa kärsimystä? Tämä on selkeästi mielenkiintoisin kysymys koko kirjassa. Voi olla, että Lundán on itse ollut onnellinen ihminen. Ainakin toivon niin. Toivon että kaikki olisivat onnellisia, ehkäpä he siinä tapauksessa eivät olisi sellaisia kusipäitä kuin ovat. Toiveajattelu auttaa minuakin jaksamaan.

Mutta jos lähestyn Lundánin pohdiskelua Lundánin oman kokemusmaailman ulkopuolelta – jota maailmaa en tunne, enkä välittäisi siihen tutustuakaan – joudun hämmästyttävän näköalan äärelle. Ovatko tosiaankin teatterissa käyvät ihmiset onnellisia? Tai edes vailla murheita? Se saattaisi selittää sen, miksi en koskaan kykene tuntemaan yhteenkuuluvuutta muun teatterrahvaan kanssa. Onni – tai edes murheeton elämänmeno – ovat minulle niin vieraita ja harvinaisia asioja, että ne esiintyvät elämässäni harvemmin kuin joulu.

Ei murheita. Onni. Mitä se olisi? Muutamia vuosia sitten koin lyhyen onnen hetken, jonka senkin tajusin vasta jälkeenpäin, kun kävin vaimoni kanssa hoitamassa isoukkini ja isoisomummoni hautaa Leppävirralla. Hautuumaalta palatessamme huomasimme, että Unnukassa oli jokin yleisötapahtuma. Yleensä emme koskaan osallistu sellaisiin, mutta tällä kertaa juuri minä päätin ottaa riskin. Ajoimme auton parkkiin ja kävelimme muitten sekaan kuuntelemaan rytmänbluus-musiikkia. Seisoimme paikoillamme ehkä varttitunnin ja kävimme sitten munkkikahvilla Suomi-kahviossa – penkkeinä oli pitkiä lankkuja pukkien varassa. Yksittäisistä pikkuseikoista johtuen tuo käynti jäi mieleeni onnen hetkenä, joita niin kovin harvoin koen. Tajusin sen vasta kotona muistellessani tapahtunutta.

Jos teatteriyleisölle tällaiset onnen tuokiot ovat tavallisempia, olen taatusti kovin erilainen heihin verrattuna. Silti sekään ei riitä selittämään miksi teatterissa, kuten muuallakin, minuun suhtaudutaan epäluulolla ja vieroksunnalla, joka satuttaa minua. Kavahtavatko ihmiset minun murheellisuuttani? Vai pitävätkö he vain itseään niin paljon parempana väkenä, että pysyttelevät minusta parinkin turvavälin päässä? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköisemmältä. Minun lienee turha käydä pohtimaan, kertooko sellainen käytös kyseisen väen onnellisuudesta, sillä suomalaisethan ovat jo kolmatta turvaväliä peräkkäin maailman onnellisin kansa.

Kirjassa on 108 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Anton Tšehov: Tarpeettomia ihmisiä

Venäjän kirjallisuuden suuri Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti paljon novelleja. Luin niistä ilmeisesti eka kertaa vuonna 1964 ilmestyneen suomennosvalikoiman nimeltä Tarpeettomia ihmisiä. Lukemani painos on vuodelta 1983. Suomentajana on toiminut Juhani Konkka. Alkusanat kirjoittanut Pekka Mattila toteaa Tšehovin siirtyneen aikaa myöten novelleissaan lyhyistä pakinamaisista tarinoista synkempiin ja syvempiin sävyihin. Olisi muuten aika jännä, jos joku kirjoittaja toimisi täsmälleen toisin päin!

Osterit. Isä ja poika kerjäävät kadulla ja poika alkaa huutaa, että hänen pitää saada ostereita. No, saamansa pitää. Mutta miten ostereita oikein syödään? Vuonna 1969 pyöri tv:ssä sarja nimeltä Pidättekö ostereista? Minusta se oli kiehtova nimi, mutta en saanut katsella sitä sarjaa, koska olin vasta kahdeksanvuotias (kuten novellin poikakin).
Kirje isoisälle. 9-vuotias Vanka elää sysittävänä apupoikana kaupunkitalossa. Jouluna hän kirjoittaa isoisälle kirjeen ja toivoo ukin tulevan hakemaan hänet pois kärsimyksistä. Tämmöisiä osattomia vikkeniloja sitä on sinnitellyt ammottavista ajoista alkaen eikä asia liene muuttunut miksikään, kuten ei ole muuttunut ihminenkään. Eikä muutu.
Nukuttaa. 13-vuotiasta piikatyttö Varjaa vaivaa ärhäkkä baby blues. Pikkuaskarten hoito vielä menisi, mutta jokaöinen valvominen kehdon äärellä vetää Varjan öfverbordin puolelle.
Suru. Hevosajuri Jonalta on kuollut poika ja miehen työhalut ovat sitä tehen sitten tiposen tiessään. Jollekin pitäisi saada puhua, mutta ketä kiinnostavat köyhän huolet...?
Piispa. Korkeastipyhitetty Pietari hoitaa piispan tehtäviä. Väsy painaa. Edellisiin novelleihin verrattuna tämä pisempi tarina tarjoaa lukijalle kaivatun hengähdyshetken. En muista aikaisemmin kohdanneeni Tšehovin teksteissä kirkonmiehiä – enkä uskovia ylipäätään.
Seuraavana päivänä oli pääsiäinen. Kaupungissa oli neljäkymmentäkaksi kirkkoa ja kuusi luostaria; kumea, iloinen kirkonkellojen ääni kaikui aamusta iltaan kaupungin yllä, keskeytymättä hetkeksikään ja värisyttäen keväistä ilmaa; linnut lauloivat, aurinko paistoi kirkkaana. Suurella kauppatorilla oli meluisaa, karusellit pyörivät, posetiivit soivat, hanurit lurittivat, humalaisten äänet kajahtelivat.
punajuurikeitto
Karviaismarjoja. Kaksi kulkijaa hakee suojaa sateelta työteliään pienyrittäjän talosta. Miehet otetaan mielihyvin vastaan. Toinen tulijoista kertoo tarinan, jonka logiikka saattaa avautua joillekin Tšehovin tekstien ystäville, muttei niinkään kuulijoille novellissa.
Tarpeettomia ihmisiä. Kepeän kirpeä kuvaus virkamiehen osallistumisesta vaimonsa kesänviettoon huvilalla. Mies käy työssä, vaimo näytelmäharjoituksissa.
Kerjäläinen. Hieno, pieni, maupassantmaisen juonikas novelli kainosta köyhästä, joka keksii syitä rahan pyynnilleen, minkä todellinen tavoite on viinan hankinta. Kukapa ei olisi tavannut immeistä, joka joskus samalla, joskus hieman muunnellulla syyllä pyytää pikkurahaa, jonka sitten käyttää vaikkapa hedelmäpeliin.
Paksukainen ja Ohukainen. Entiset koulutoverit tapaavat rautatieasemalla.
Tyttöopistossa. Opettaja juonii saadakseen palkankorotuksen.
Albumi. Nimineuvos ojentaa valtioneuvokselle porukan päätöksellä hankitun albumin, josta löytyvät hänen alhaistensa kuvat. Ainakin jonkin aikaa.
Huutomerkki. Kollegion sihteeri pistelee pilkkuja ja kysymysmerkkejä kuin kennenkä poeka, mutta huutomerkki on hänelle asiakirjoista tuntematon merkki.
Pahantekijä. Tämän pikku novellin luin jo viime vuonna. Silloin väitin, ettei kiskoja kiinnitetä ratapölkkyihin muttereilla, mutta kylläpäs niinkin voin tehdä!
Viisas talonmies. Lukemisen sivistävästä vaikutuksesta.
Puhuja. löysiä sanoja hänen puhujansanastossaan on paljon enemmän kuin torakoita missä majatalossa tahansa.
Hammassärky. Arvaillaan loitsuilla parantajan hevosen kaltaista nimeä.
Kauhea yö. Spiritistinen istunto, arkkuja, pahaenteistä nimistöä.
Ylitti määrän. Luin tämänkin joku aika sitten, ehkä paristakin valikoimasta. Maanmittaria alkaa pelottaa öisellä matkalla talonpojan vaunuissa.
Ilkityö. Tässä olisi toinen novelli, jossa käsitellään venäläistä uskon maisemaa. Tosin pimeää sellaista, öisellä hautuumaalla.
Romaani bassoviulusta. Kontrabasisti menettää vaatteensa uimareissullaan.
Paha poika. Pikkuveli kiristää rakastuneita.
Leikkiäkö vain? Tuuli ei vie sanoja vaan tunnustaa rakkautensa kelkkamäessä.
Jonytš. Todella masentava novelli maalaislääkäristä. Jos tämä on ison T:n näkemys todellisuudesta niin... olisi edes kertonut sen lyhyemmin. Mutta kuten iso T sankarinsa ajatuksin itse kirjoittaa:
Lahjaton, ajatteli hän, ei ole se, joka ei osaa kirjoittaa kertomuksia, vaan se, joka kirjoittaa niitä, eikä osaa salata sitä. 
Morsian. Toinen saman kaltainen pitkä masennus valikoiman lopetukseksi. Novellin morsian tulee pettymään maailmaan minne sitten meneekin.

Kirjassa on 228 sivua. Lukea karehtelin viikonlopun yli, meniköhän siinä nelisen päivää? Lukukokemustaan kirjasta on kuvannut myös Leena, Turun pariisitar.
Valikoiman helmi on mielestäni juoninovelli Kerjäläinen. Humoristisista vetosivat minuun parhaiten Albumi, Pahantekijä ja Viisas Talonmies. Kaunein tarinoista on Piispa. Ehkä iso T alkaa novellistina jo olla omia aikojaan, näytelmistä monet vielä tuntuvat löytävän kuranttia sanottavaa. Tulevatpa mieleeni vanhan marsalkan sanat: ”Sotilaat! Paljon teitä on ollut, paljon teitä on mennyt, menkää loputkin!”
lettu

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Anton Tšehov: Lokki

Venäjän kirjallisuuden suuri Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti n. vuonna 1896 ensi kertaa esitetyn näytelmän nimeltä Чайка. Luin Jalo Kaliman näytelmästä laatiman suomennoksen nimeltä Lokki. Näytelmä esiintyy kirjassa, jossa on myös ison T:n näytelmä Kolme sisarta. Kirjan alkuun on sijoitettu Eino Kaliman kirjoittama esipuhe Anton Tšehov näytelmäkirjailijana.

Tämäkin näytelmä sijoittuu venäläiselle maatilalle, jonka viljelyksiä hoitaa tilanhoitaja, joka asuu tilalla perheineen. Tiluksilla sijaitsevan talon omistaa alta viisikymppinen nainen, joka elää menneisyydessä, suurena näyttelijädiivana. Hänen poikansa elättelee toiveita kirjailijan urasta ja naapurin neidon rakkaudesta. Näyttelijättären veli asuu myös talossa, hän on aikansa haaveillut jostain, nyttemmin hän toivoisi pääsevänsä käymään kaupungissa, mutta ei pääse.

Kellään hahmoista ei ole rahaa haaveisiinsa. Ilmeisesti koko seudulla jäljellä ovat vain maatilat, joilla voi elää, jos on valmis tulemaan toimeen kädestä suuhun meiningillä. Ihmiset mieluilevat toinen toisiaan, mutta rakkaustoiveet eivät käy yksiin, rakkaus on heille kärsimystä erossa siitä, jonka he todella haluaisivat, korvikkeet eivät heille riitä.

Kirjailija-poika ampuu lokin, kauniin linnun järven rannalta. Poika rakastaa nuorta neitoa, joka rakastuu toiseen ja ottaa lokin omaksi tunnuksekseen, tiedä häntä miksi. Lopuksi pelataan lottoa illan viihdykkeeksi. Ei kumminkaan eurojackpottailla. Häitä ei saada, mutta kirkonmenot ovat luvassa kumminkin.

Hienosti kirjoitettu näytelmä. Lieneekö Tšehov tuntenut kehittäneensä sen myötä formulan, jota toistamalla hän pyrki vielä johonkin, joka jää minulle epäselväksi. Eiköpähän tämäkin olisi riittänyt? Tšehov kirjoitti vielä kolme samantyyppistä näytelmää, jotka olen jo lukenut. Niin että tämäpä tästä.

Näytelmä + esipuhe käsittävät 107 sivua kirjasta. Luin eilen esipuheen ja aloitin näytelmää, mutta väsähdin jo parin sivun jälkeen niihin rasittaviin venäläisiin nimiin. Katselin elokuvan Seitsemäs sinetti ja vietin muutenkin vaparia lukemisesta. Tänään aamupäivällä luin tämän näytelmän.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

August Strindberg: Mestari Olavi

Ruotsalainen August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1872 näytelmän Mäster Olof: Skådespel i fem akter. Tämän proosaversion suomensi Veijo Meri vuonna 1978 nimellä Mestari Olavi: Viisinäytöksinen näytelmä. Suomennoksen tilasi Mereltä Tampereen Työväenteatteri 75-vuotisjuhlanäytelmäkseen. Veijo Meri kirjoittaa takakannessa lyhyesti, mutta ihailtavan tehokkaasti Strindbergin näytelmän syntyvaiheista ja luonnehtii näytelmää, joka kertoo Ruotsin valtakunnan murrosajasta.

Näytelmän Mestari Olavi on Ruotsin uskonpuhdistaja Olaus Petri (1493 – 1552). Kyseessä on fiktio varmaan kahdestakin syystä. Ensinnäkin Olaus Petri eleli aika kauan sitten, eikä kovin tarkkoja tietoja hänen tekemisistään voi olla. Toiseksi tarinan avulla Strindberg pystyy sekä kertomaan näkemyksiään Olavista että kuvaamaan mm. kristillisen uskon kehittymiseen ja vallankäyttöön liittyviä asioita. Olavi ei ole ainoa vahva hahmo näytelmässä. Kuningas Kustaa Vaasa, Olavin tukijat ja kannustajat, kuin myös Olavin katolilaisuuteen kiinnittyvä äiti ja Olavin suojattua elämää viettänyt vaimo esittävät merkittävää osaa, samoin näytelmän lopussa esiin nouseva marski Lauri Siggenpoika. Vaikka katolisen kirkon pappismunkit kuvataan melkoisen mustina veljinä, ovat he kuitenkin varteenotettavia vastustajia uskontoa uudistamaan pyrkivälle Olaville.

Arvelin, etten etukäteen tuntisi tätä näytelmää, mutta lukiessa monet lausahdukset ja miekansivalluksen tavoin esitetyt vastaväitteet vaikuttivat kovasti tutuilta. Olavi aprikoi asettuako kuninkaan toimia vastaan ja ihmettelee, täytyykö kaikkien kuolla, että yksi saa elää. Hän tarkoittaa kuningasta sillä yhdellä. Hänen suuri kapinaan yllyttäjänsä ja samalla appensa Gert vastaa, että yhden on kuoltava, että kaikki muut saavat elää. Gertin vastaus on monitulkintainen ja vasta lopussa selviää kuka se yksi on. Moni muukin kohta tunnusti niin tutulta, että lienenköhän joskus nähnyt tämän näytelmän tv-teatterin esityksenä?

Uskonpuhdistusta vastustavan äidin ja hänen uudistusintoinen poikansa Olavi käyvät kauniisti kirjoitetun sananvaihdon, jonka tarjoan tässä esimerkkinä tekstistä:

Äiti: Ehkä minä ja menneet polvet ovat eläneet, uskoneet ja kuolleet valheessa.
Olavi: Ei se ollut valhe, mutta siitä tuli. Kun olit nuori, olit oikeassa. Kun minä tulen vanhaksi, saatan olla väärässä. Ei ihminen kasva kilpaa ajan kanssa.

Jos ketä kiinnostaa, Olavi vanhenee näytelmän aikana melkoisella vauhdilla.

Tämä näytelmä oli kiva lukea. Sivuja kirjassa on 104. Aamulla aloitin ja iltapäivällä viiden seutuun sain sen luettua. Sitten valmistettiin jauhelihapihvejä, keitettiin perunoita ja poikani teki meille kurkku-omena-salaatin.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Minna Canth: Kovan onnen lapsia

Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti näytelmän Kovan onnen lapsia, jonka ensiesitys järjestyi vuonna 1888, seuraava esitys vasta vuonna 1904. Luin näytelmän kirjasta, josta löytyy myös Työmiehen vaimo. Sen luin muistaakseni viime vuonna, niin että jätin nyt väliin. Kirjan esipuheen kirjoitti Laura Ruohonen vuonna 2002.

Kovan onnen lapsista” tuli ensimmäiseksi mieleeni Tšehovin näytelmän Kirsikkapuiston ”kovan onnen kuski”. Minna Canthin tyyli ei tuo mieleen mitään komediallista. Kyse on jyrkästä tragediasta. Köyhä työväki sinnittelee rankasti toimeentulominimin alapuolella ja kun loputkin tulot viedään, ovat huimapäisimmät jo valmiita kapinoimaan parempiosaisia vastaan. Laura Ruohonen kirjoittaa esipuheessaan erinomaisen selkeästi ja uskottavasti niistä tunnoista, joita näytelmä sai osakseen. Ensiesityksen jälkeen yhteiskuntarauhaa vaarantavana pidettyä näytelmää esittäneeltä teatterilta uhattiin kieltää valtionapu. Kyllähän näytelmässä Topra-Heikki ”julistaa” sodan alkaneen, kun köyhä väki lopultakin rohkenee pistää hanttiin rikkaammille, mutta hänen sotansa on kovin yksityistä rosvoilua hetken mielijohteesta.

Canthin usko Jumalaan tulee näytelmässä esiin. Se on paikoitellen liikuttavaa, mutta toisinaan myös kuin peilin edessä lausuttu kysymys. Canth on julman rehellinen ja vaikuttaa kysyvän onko asia näin: pitääkö Jumalaan luottaa viimeiseen asti vai auttaako Jumala tosiaankin sitä, joka auttaa itse itseään? Mielestäni Canth ei vastaa, hän jättää asian katsojan/lukijan pohdittavaksi. Ehkä vastaus olisi pelastanut näytelmän voimakkaimmalta vastustelulta, mutta se olisi tietysti syönyt tehoja ja mielestäni myös uskottavuutta.

Kun joitakin vuosia sitten luin sosialismin ajan kirjallisuutta, kyselin silloin, onko olemassa suomalaista sosialistista realismia. Minulle vastattiin, ettei ole, koska Suomi ei ollut sosialistinen valtio. Jos Suomesta olisi tullut sosialistileirin maa, uskon, että tämä näytelmä olisi esitelty vähintäänkin sosialistisen realismin edeltäjänä. Näin siitäkin huolimatta, että Canth ei itse ollut sosialisti. Hän piti kyllä yhteyttä työväenliikkeen ihmisiin, mutta ei tainnut osata asettua heidän kanssaan yksille raiteille.

Kirjan takakansitekstissä puhutaan Canthin ohjelmallisesta realismista. Sosialistimaitten parhaita saavutuksia oli naisten aseman parantaminen. Tosin sotien jälkeen naiset siirtyivät työelämään myös länsimaissa, ja silti edelleen voidaan kysyä, mikä vaikutus tämän kehityksen toteutumiselle oli sosialistimaitten antamalla myönteisellä esimerkillä?

Tämän kirjan kahdessa näytelmässä nousevat hienosti esiin Minna Canthille tärkeät yhteiskunnallista kohennusta kaipaavat kohteet: naisten aseman parantaminen, köyhien talouden kohentaminen, kaikkien mahdollisuus koulutukseen, alkoholin ongelmakäytön vähentäminen ja suomen kielen kohottaminen tasa-arvoiseksi maan muitten kielien kanssa. Näitten rinnalla Canth selkeästi muistuttaa siitä, että ihmisen tulisi säilyttää omatuntonsa puhtaana Jumalan ja muitten ihmisten edessä.

Silja (puoliääneen Antille): Eiväthän kaikki voi olla rikkaita. Toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään... Ollaan uskolliset kuolemaan saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.
Antti (samoin puoliääneen): Ei köyhyys taivaaseen auta. Sen ainakin kokemus näyttää.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Pelekijan elekijat – osa 2: elonkuvaamot

Belgialainen Chantal Akerman (1950 – 2015) käsikirjoitti ja ohjasi vuonna 1975 valmistuneen belgialaisen elokuvan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles. Suomeksi tuttavallisemmin Jeanne Dielman. Elokuva esitettiin teemakanavan Naisten maaliskuun merkeissä.

Nimiosaa, kotiäiti Jeannea näyttelee libanonilaissyntyinen Delphine Seyrig (1932 – 1990). Hän on erittäin viehättävä, elokuvan tekoaikaan 37-vuotias. Tuli katsellessa mieleen, että jos Jeannea esittäisi joku vähemmän viehättävä – vaikkapa minä! – jaksaisiko kukaan katsella viittä minuuttia kauempaa ruuanlaittoa ja keveitä kotoisia puuhia? Elokuva on naisen ohjaama, nainen on siinä pääosassa, mutta sen asetelma tukee hirveää stereotypiaa siitä, että kaunis on hyvä ja ruma on iljettävä. Maailma on tarvinnut emansipaatiota. Tietysti vuonna 1975 tämäkin on ollut ihan siedettävää. Nyt olisi rumansipaation vuoro!

Jeannen teini-ikäistä poikaa näyttelee Jan Decorte (s. 1950). Decorte oli siis elokuvan valmistumisaikaan 25-vuotias, ohjaajaa kuukauden vanhempi. Hieno suoritus, teinistä menee. Poika käy flaaminkielistä koulua, mutta opettelee ulkoa Baudelairen syksyistä runoa ranskaksi. Kotikielenä on ranska. Isä on kuollut. Äiti hoitelee kotia ja päivittäin säännöllisesti käyviä miesvieraita, setä/päivä. Aikuisen kokoinen poika ei muka tajua, miten perhe tulee toimeen. Naapurit olisivat jo aikoja sitten älynneet mistä miesvieraitten päiväkäynneissä on kyse. Pojan kysymykset isän ja äidin tapaamisesta ja seksiin liittyvistä asioista saavat Jeannen rutiinit sekaisin.

Elokuva kestää 201 minuuttia. Kameraa ei heilutella, se jätetään toisinaan päälle vaikka näyttelijät poistuvat kuvasta. Jeanne ei puhu paljon. Hänen tunteitaan voi katselija arvailla hänen käytöksestään ja vähän kerrassaan tapahtuvasta kontrollin säröilystä.


Martin McDonagh ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2008 valmistuneen englantilais-usalaisen elokuvan In Bruges, suomeksi Kukkoilijat. Pääosissa Colin Farrell, Brendan Gleeson ja Ralph Fiennes. Kaunista neitoa näyttelee ranskatar Clémence Poésy. Tärkeässä osassa Jordan Prentice.

Kyseessä on tarinaltaan ihan toimiva väkivalta&viihdesekoite (musta komedia), mutta en minä elokuvasta sen takia kirjoita. Minulle elokuvan tärkein täky on historiallinen ja hienosti säilynyt Bruggen kaupunki. Ekstrana blurayltä löytyvät mm. seuraavat lisukkeet: When In Bruges ja A Boat Trip Around Bruges, jotka täydentävät näkymiä. Ohjaaja McDonagh kuvailee Bruggea yhdeksi elokuvan päähahmoista.

Bruggesta tuli kaupunki vuonna 1128. Minun silmissäni historiallinen keskusta on komeesti keskiaikaisen näköinen. Se kuuluu UNESCOn maailmanperintölistalle. Kaupungin erikoisuutena vanhojen rakennusten lisäksi ovat kanavat, jotka saivat Baudelairenkin ajattelemaan Venetsiaa ja karnevaaleja. Elokuvassa kuvataan elokuvaa, jonka eräässä kohtauksessa jäljitellään Hieronymus Boschin maalausta, jossa kuvataan tuomiopäivää asiaankuuluvien asujen ja maskien kera. Kaupungissa on muuten begiinitalo, länsiflaamiksi 't Bagynof. Siellä toimii nykyisin benediktiiniluostari.

Olisi ihan kiva käydä Bruggessa. Mutta voihan sitä katsella kaupunkia elokuvasta.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Pelekijan elekijat – osa 1: Baudelaire

Koska kohdalleni on osunut muutama Belgiaan liittyvä taideteos, kirjoitan tässä niistä muutaman sanasen. Ensimmäisenä osansa saa ranskalainen runoilija ja esteetikko Charles Baudelaire (1821 – 1867), joka muutti asumaan Brysseliin ja viipyi sillä tiellään vuodet 1864 – 1866. Baudelaire kirjoitti vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan muistiinpanoja, joitten kokoaminen julkaisuvalmiiksi jäi häneltä keskeneräiseksi. Hän sai kuitenkin valmiiksi tiivistelmän, jonka Antti Nylén suomensi ja toimitti muistiinpanojen ja selitysten sekä Baudelairen kirjoittamien kirjeitten täydentämänä. Suomennos ilmestyi ensi kertaa vuonna 2003. Minä luin toisen painoksen vuodelta 2013. Nylén on valinnut otsikoksi Kurja Belgia! Kirja sisältää kuvailevan alaotsikon mukaisesti Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866.

Alkusanoissa Baudelairen erityisyydestä Nylén kertoo Baudelairen saaneen maaliskuussa 1866 halvauskohtauksen vieraillessaan Belgiassa Namurin kaupungissa Saint Loup'n kirkossa. Runoilija vietiin asumaan Pariisiin, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

Baudelaire vaikuttaisi olleen pettynyt Belgiaan. Hänen Belgiaa kuvaileva tekstinsä on mielestäni räksyttävää pilkkaa melkeinpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Siksi onkin erikoista, että muistiinpanoissaan hän kirjoittaa niin myönteisesti vierailustaan Namurissa vuonna 1864. Hän tapasi siellä belgialaisen taidemaalarin Félicien Ropsin ja hänen isäpuolensa, joka taisi siteerata Baudelairen runoa Pahan kukista.

En voi välttää sitä vaikutelmaa, että Baudelaire ei niinkään pettynyt Belgiaan vaan siihen, ettei hän kohdannut siellä sitä arvostusta, jonka olisi mielestään ansainnut. Ilmeisesti Belgia näyttäytyi Baudelairelle peilinä, josta häntä katselivat ajastaan jälkeen jääneitten syrjäseutujen ivanauruun purskahtaneet moukankasvot.

Namurin kirkko on kaunis, katselin sitä wikipedian kuvista. Se ei kuitenkaan ole mikään lyömätön luomus Belgian arkkitehtuurissa. Uskoakseni Baudelairen myönteinen vaikutelma Namurin kirkosta syntyi siitä miellyttävästä, häntä arvostavasta seurasta, jonka ranskalaisrunoilija Namurin kaupungissa kohtasi. (Tosin Baudelaire viehättyi myös Antwerpenin ja Bruggen rakennuksista!) Näin Baudelaire kuvailee Saint Loup'n kirkkoa:

Saint Loup. Synkkä ja galantti mestariteos. Saint Loup eroaa kaikista näkemistäni jesuiittatyyliä edustavista rakennuksista. Katafalkin sisäpuoli on kirjailtu mustalla, roosalla ja hopealla. Rippituolit ovat kaikki erityylisiä, siroja, taidokkaita, barokkityylisiä, uutta antiikkia.
- - -
Saint Loup on kauhistuttava ja loistelias katafalkki.

Nylén on tekstin selityksissä kertonut tietoja monista henkilöistä, joita Baudelaire mainitsee. Sen sijaan sanaa katafalkki (koroke, jolle ruumisarkku kirkossa asetetaan) hän ei ole vaivautunut selittämään, eikä myöskään siellä täällä toistuvaa sanaa begiini (begiinit ovat netistä löytämäni tiedon perusteella naimattomia naisia tai leskiä, jotka viettävät hiljaista elämää luostarintapaisessa yhteisössä olematta lupauksen antaneita nunnia).

Kirjeillään Baudelaire lähestyy äitiään ja muita tuttaviaan ja kaataa heidän luettavakseen rahahuolensa. Hän vähättelee Belgiaa ja belgialaisia, vaikka toteaa etteivät ranskalaiset ole sen kummempia. Holhoojalleen hän kertoo vihaavansa ihmiskuntaa, äidilleen hän valittaa ettei häntä ole Pariisissa kohdeltu oikeudenmukaisesti eikä hän ole koskaan saanut sitä mikä hänelle olisi kuulunut.

Tästä huolimatta tai kaikesta tästä johtuen voin tuntea kohtalonyhteyttä Baudelaireen, joka kertoo kaatuneensa huoneessaan. Minäkin kaaduin viime yönä kaksi kertaa selälleni, kun olin menossa pissille. Onnekseni kaaduin omaan sänkyyni, Baudelaire lattialle, kovan onnen runoilija. Toisen kerran kaaduin kun yritin nousta kaaduttuani ylös eikä tasapainoni ollut ihan parhaimmillaan tukevan humalatilan johdosta.

Kirjassa on 173 sivua. Sain sen luettua muutamassa päivässä. Minulla on kymmenkunta kirjaa lainassa kirjastosta, mutta niinpä vain piti lukea tämä ostokirja ennemmin.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Heinrich von Kleist: Locarnon kerjäläiseukko

Saksalainen Heinrich von Kleist (1777 – 1811) kirjoitti kertomuksia, joista Marja Wich suomensi valikoiman, joka ilmestyi vuonna 2011 nimeltä Locarnon kerjäläiseukko ja muita kertomuksia. Wich kirjoittaa esipuheessaan Skandaali, kauhu ja tunteen hämmennys jonkin verran toisenlaisesta Kleististä kuin arvasin odottaa. Murha – itsemurha -akseli ei minua erityisemmin kiinnosta, sen sijaan olen Kleistin teksteistä ollut löytävinäni jänniä näkökulmia ja näppäriä juonenkäänteitä. Joskus nuorukaisena näin tv-teatterin esityksenä Kleistin näytelmän Rikottu ruukku, pari kertomusta luin jokin aika sitten saksalaisten romanttisten kertomusten valikoimasta (molemmat löytyvät tästäkin kirjassa, niitä olen seuraavassa vapaalla saksankielellä luonnehtinut). Pitää varmaan lukea se Rikottu ruukku, jos sen saa käsiinsä ennen kuin joku Leprecht tai Ruprecht sen särkee...

Locarnon kerjäläiseukko. Tapahtuu Locarnossa, jonka kerrotaan olevan Italiassa, vaikka nykyjään se onkin Sveitsissä. Kun kirjastossa yritin lainata tätä kirjaa, joka oli jo tuoreeltaan siirretty varastoon, kirjaston täti tulkitsi lapulle kirjoittamani tekstin Locarnon kerjäläisukoksi. Hän ei meinannut löytää kirjaa tietokoneella. Kerroin oikean nimen ja vilkaisin kirjoittamastani lapusta, että siinä oli kyllä se e-kirjainkin oikeassa kohdassa. Toinen kirjastonhoitaja tuhahteli vieressä ylimielisen oloisena. Hän ei koskaan ole saavinaan selvää kirjoituksestani. Neuvoin minua palvellutta virkailijaa hakemaan kirjaa hakusanalla Kleist, kuten itse olin tehnyt. Kirjastonhoitajista tulee helposti mieleen eka Ghostbusters-elokuva. Tämäkin kertomus kuuluu kummitusromantiikan piiriin.
Maanjäristys Chilessä. Vuosi 1647 jKr. Nuoren parin toiveiden täyttymys luostarin puutarhassa johtaa Santiagon tuhon partaalle, minkä jälkeen seuraa kamala rangaistus.
Löytölapsi. Ein römischer Immobilienverkäufer der sein Sohn verliert, kriegt einen Adoptivsohn, der schon als Jugendlicher eine geheime Beziehung mit der Konkubine Bischofs anfängt und obwohl man dem Jungen das erklären versuchte, würde er die stille Charakter seiner Adoptivmutter nicht zu verstehen lernen.
O:n markiisitar. Markiisitar pelastuu venäläisten rynnäköstä sankarillisen kreivin ansiosta. Taiston tuoksinan jälkeen pitkästyttäviä kamarikiemuroita, isyysounailuja ja tunnekuohuja.
Kaksintaistelu. Hienosti alkava ja pääosin tiiviin jännityksen säilyttävä kertomus, joka saa alkunsa herttuan salamurhasta. Siitä käynnistyy juonikas tarina, joka johtaa aikakaudelleen (tapahtuu 1300-luvun lopulla nykyisen Sveitsin seuduilla) kaiketi mahdollisen jumalallisen oikeudentoteutumisen uskoa rapauttavaan välienselvittelyyn. Upea kertomus ajalta, jolloin miehet olivat ritareita ja neidot joko pyhimyksiä tai pahiksia.
Kihlaus Santo Domingossa. Alistusta ja kansannousua Hispaniolan saarella. Kauheuksia ja juonittelua kaukomailla tarjoileva kertomus ei oikein sytytä minua. Rakkaustarina kansanmurhan keskellä on sekin vähän niin ja näin.
Pyhä Cecilia eli Musiikin voima. Aachen, am Ende des 16. Jahrhunderts. Vier Brüder sind entschloßen die heiligen Bilder des päpstlichen Glaubens aus der Kirche zerschlagen (”Bilderstreit”). Die Musik der Nonnen stellt sich aber gegen die Akten des Brüders.

Kaipaamaani Kleistiä edustavat kirjassa kertomukset Pyhä Cecilia eli Musiikin voima ja Kaksintaistelu. Myös kahdessa ensimmäisessä kertomuksessa on aineksia, varsinkin Locarnon kerjäläiseukko on sopivan pelkistetty ja sitä tehen sitten vaikuttava. Useimmat kertomukset tunnustavat nyt kuitenkin pitkänoloisilta. Kaksintaistelusta voisi sopivasti muokkaamalla saada aiheen elokuvalle, kerronnasta tuli Haneken tyyli mieleen.

Kirjassa on 240 sivua. Lueskelin sitä muutamia päiviä.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Ren-in: Merkintöjä ruohomajasta

Vuonna 2016 julkaistiin suomeksi vanha japanilainen teos nimeltä Merkintöjä ruohomajasta. Alkuperäinen teos lienee nimeltään Hōjōki, sen kirjoittaja, munkkinimeltään Ren-in eli vuosina 1155 – 1216. Teoksen suomensi ja toimitti Miika Pölkki. Lukemani kirja koostuu kolmesta selkeästi erotellusta osasta: Merkintöjä ruohomajasta, Selitykset ja Jälkisanat. Ensin muinainen kirjoittaja Ren-in kertoo oman versionsa elontiestään, sitten kirjan suomentaja/toimittaja tarjoaa yksityiskohtaisia selityksiä alkuperäiseen tekstiin liittyen ja jälkisanoissa selitykset laajenevat käsittelemään tekstiin sisältyviä viittauksia kirjoitusajankohdan runouteen ja osin myös buddhalaiseen uskontoon.

Köyhtyneen virkamiesperheen poika Kamo no Chōmei pettyi siihen mitä elämällä oli hänelle tarjota ja ryhtyi syrjäilijäksi, kuten asia kirjassa ilmaistaan. Hän siirtyi aluksi asumaan jokivarteen kaupungin ulkopuolelle ja lopulta kaupungin läheisyydessä sijaitsevalle vuorelle, jonne tämä nuoruudessaan kaupunkimaiseen elämään tottunut mies rakensi itselleen yksinkertaisen, pienen ruohomajan (~ 9 m²). Siellä hän, käyttäen nimeä Ren-in, sitten eleli kuusikymppiseksi eli vain hieman minua vanhemmaksi.

Syrjäilijänä Ren-in ei luopunut tyystin maailmallisista puuhistaan. Hän harrasti edelleen runoutta sekä koton ja biwaluutun soittamista. Kunnon buddhalaisena hän tavoitteli puhtaalle maalle syntymistä, joka kaiketi edellytti maailmallisuudesta luopumista. Varsinkin jälkisanoissa tuodaan esille se, miten Ren-in tiedosti tämän seikan. Hän tuntuu asettaneen toivonsa Amida-buddhaan, joka lopulta auttaisi pyytämättä häntä ”pääsemään perille” tai miten asia nyt pitäisikään ilmaista. Tästä tulee kristitylle tietysti mieleen se, että ihminen pelastuu yksin armosta. Voisiko sitten vetää ~ -merkin Lutherin ja Amida-buddhan välille? Ehkenpä ei, ruohomajan seinästä lentäisi mustepullokin läpitse että humahtaisi.
Muuten kirjassa saattaisi olla tahatonta huumoriakin, ellei erinäisiä ilmaisuja olisi selityksissä niin tarkkaan avattu lukijalle. Hauskana koin sen kun Ren-in kirjoittaa, kuinka hän kuuta katsellessaan muistaa vanhoja ystäviään ja heti seuraavaksi hän kertoo apinan huudon saavan hänen hihansa kostumaan kyynelistä. Tästä voisi lukijalle tulla semmoinen hassu mielleyhtymä, että apinan huuto tuo vanhat kamut mieleen. Mikseipä niin voisi ollakin? Mutta Pölkki kertoo, että kielikuvat kuun katselu ja apinan valitus liittyvät kumpikin erillisiin runoihin ja saavat niitten runojen kautta laajemman merkityksen.

Tällä tavalla – yhteensidottujen säkeitten viittauksilla Buddhan opetuksiin – on muistaakseni luotu myös buddhalaisuuden eräs perusteos Dhammapada. Niinpä myös Ren-inin tekstistä humistaa todennäköisesti paljonkin ohitse minulta, kun en ole perehtynyt muinaiseen japanilaiseen runouteen tai buddhalaisuuteen. Merkintöjä ruohomajasta on verrattain lyhyt teksti, sen ilmaisut kantavat muassaan perinteisiin sitoutunutta aineistoa, jonka honaaminen on toisen kulttuuripiirin ja aikakauden lueskelijalle mahdotonta ilman asiantuntevaa opastusta. Paikoitellen tosin tämä opastus tuppaa rehevöitymään niin koristeelliseen sanankäyttöön, että minä lukijana tarvitsisin opastusta myös sen tulkintaan.

Kirjassa on 118 sivua. Lukaisin sen eilen.

Mummo

Laitan tähän naistenpäivän riemuksi kertomuksen, jonka kirjoitin vuonna 2008. 
Hauskaa kansojenvälistä naistenpäivää!

MUMMO

Purjeenpaikkaajankatu 2. Pieni talo, pienet ikkunat. Kahden asunnon loukku. Toisessa asunnossa asuin minä, toista emännöi tukeva, keski-ikäinen neiti-ihminen. Lokakuun lopulla tulivat kaivinkoneet ja lusikoivat auki talon seinustan maaperän. Lieviä sädesienivaurioita. Hengittäminen onnistui vain filtterin läpi. Naapurin neidiltä se kävi helposti. Hän oli ketjupolttaja. Savu tunkeutui myös minun asuntooni.

 
Remonttimiehet näyttivät synkeiltä. Vuokraisäntä tuli sanomaan, että hän kyllä ymmärtäisi, jos alkaisin katsella uutta asuntoa. Aloin katsella. Yllättäen sellainen olikin tarjolla. Yhdeksänkymppinen mummo etsi vuokralaista vanhaan palvelijan asuntoon. Keskustaan oli matkaa, mutta kaupunginosa oli viehättävä – puistoja, vanhoja puutaloja. Mummo oli ikäisekseen jokseenkin hyväkuntoinen ja melkein selväjärkinen. Tarvitsi joskus yhtä sun toista apua kaupassakäynnistä pyykinpesuun ja siivoukseen. Vuokra oli suunnilleen sama kuin entisessä asunnossa. Palvelijan huone haisi vanhalle talolle, mutta hengittäminen kävi päinsä. Suostuin kaikkeen ja muutin sinne samalla viikolla.


Mummo kutsui minua luokseen koputtamalla kävelykepillä lattiaan. Tätä tapahtui päivittäin. Hänen pyyntönsä eivät olleet kohtuuttomia. Hain lähikaupasta sapuskaa. Kodinhoito sujui helposti. Kerran kuussa kävi siivooja ja väliaikoina tarvitsi vain vähän siistiä paikkoja. Enimmäkseen mummo tarvitsi juttuseuraa. Minulle se sopi. Työni lisäksi en harrastanut juuri mitään. Eräs nainen, joka oli kenties elätellyt mielessään ajatuksia minun suhteeni, soitteli joskus, mutta kun en osoittanut mitään kiinnostusta, hänen soittonsa loppuivat.


Niin minä elin tuossa isossa talossa ja kotiuduin nopeasti. Mummo koputteli kepillään lattiaan ja minä läksin mielelläni hänen luokseen. Istuimme yhdessä iltaa ja mummo kertoi miehestään, joka oli ollut merikapteeni. Minä kerroin asuneeni Purjeenpaikkaajankadulla ja se ilahdutti mummoa. Hän kertoili minulle pitkähköjä tarinoita, joita oli kuullut mieheltään. Kuuntelin mielelläni, sillä mummo tarjosi yleensä jaloja juomia juttukaverilleen. Joinakin iltoina istuimme yhdessä melkein puoleen yöhön ja olimme kumpikin aikamoisessa tuiskeessa mennessämme nukkumaan. Sitten minä aloin tuoda keskusteluihimme oman pulloni ja eipä aikaakaan, kun jo minäkin kerroin meriaiheisia tarinoita, vaikka en ollut eläissäni merillä käynytkään. Niin rattoisaa meillä oli, että lopulta aloimme nukkua yhdessä – mummo ja minä. Mummo nukkui kenedy-keinussa ja minä nojatuolissa.

 
Päivät kuluivat aamusta iltaan joka päivä. Työnteko kiinnosti minua aina vain vähemmän. Odotin yhteisiä rupatteluhetkiä mummon kanssa, yhteisiä kupintekiäisiä ja rentoa, lämminhenkistä yhdessäoloa. Työpaikalla tämä huomattiin. Jatkuva vanhan viinan lemu ja väsynyt olemukseni eivät olleen työnantajan mieleen. En yrittänyt ryhdistäytyä. Jotenkin tunsin, että juttelu mummon kanssa oli minun juttuni. Päätin seurata tähteäni.


Eräänä päivänä mummo tarttui minua kädestä ja leväytti eteeni paperin. Sen oli laatinut asianajaja ja mummo sanoi, että se on varmasti pätevä. Paperi oli sopimus adoptiosta. Mummolla ei ollut lapsia ja hän sanoi pitävänsä minusta niin paljon, että halusi adoptoida minut. Ehdotus hirvitti minua, sillä omat vanhempani olivat elossa ja isäni vielä ärsyttävän hyvässä kunnossa. Ajattelin kumminkin, että harvoinhan minä heitä tapaan ja tällä tavalla saisin piakkoin reilun perinnön ja voisin jättää koko työnteon, joka oli alkanut tuntua vastenmieliseltä velvollisuudelta. Niinpä allekirjoitin paperin. Mummo taputti minua poskelle ja sanoi lämpimästi: ”Poika!” Sitten teimme lämpimät rommitotit ja tunsimme syvää yhteenkuuluvuutta, kuten asiaan sopikin.


Aikani kului mummon kanssa rupatellessa ja toisinaan en viitsinyt lähteä työhön lainkaan. Työnantaja kyseli kerran syytä poissaoloihini, mutta niukkasanainen ynähdykseni ei selvästikään riittänyt vastaukseksi, koska työsopimukseni purettiin. Mummo ei ollut pahoillaan, nythän meillä olisi enemmän aikaa olla yhdessä. Niin me molemmat luulimme.

 

Kohtalo järjesti asiat kuitenkin toisin. Vain muutama kuukausi potkujen jälkeen löysin mummon hengettömänä kenedy-keinustaan. Pihjalanmarjalikööri oli puoliksi juomattomana hänen kädessään, mutta hänen vilkas sielunsa odotti jo suuren lautturin kyydissä matkaa Taivaan Kirkkauteen. Suutelin hänen otsaansa ja soitin sitten jollekin – en muista kenelle, ehkä siivoojalle. 

Puhelun päätyttyä puhelimeni soi. Soittaja oli isäni, joka ei ollut tosiaankaan vaivannut minua yhteydenotoilla. Nyt hän kertoi rehvastellen, että oli voittanut lotossa miljoonan. Sitten hän kysäisi kuin ohimennen: ”Mitäs sinulle kuuluu?” Tunnekuohussani kerroin hänelle kaiken siitä, miten olin antanut adoptoida itseni ja miten uusi äitini oli juuri kuollut. Isäni oli suunniltaan. Hän manasi minut alimpaan helvettiin ja lupasi ensi töikseen kieltää olevansa isäni ja sanoi tekevänsä kaikkensa, etten ikikuuna päivänä perisi häneltä ”penninjeesusta vai mitä hemmetin senttejä ne pikkurahat nykyään olivat!” Suljin puhelimen ja koetin unohtaa koko jutun.
 

Parin päivän päästä luokseni tuli asianajaja, joka oli laatinut ne adoptiopaperit. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan testamentti eli vainajan viimeinen tahto. Täytyy tunnustaa, että olin odottanut jotain muuta kuin mitä sain kuulla. Kuvitelmani mummon varakkuudesta osoittautui yliampuvaksi. Itse asiassa hän oli lähes varaton. Talon mummo kyllä omisti, joskin se oli jo tuomittu purettavaksi. Tontti oli myyty vuosia sitten rakennusliikkeelle. Näin saadut rahat oli ryypätty tai muuten tupeloitu. Lisäksi mummo oli toivonut, että hänen ruumiinsa palsamoitaisiin ja hänen rakas poikansa ottaisi muumion säilytettäväkseen ikuisiksi ajoiksi. Olin sanaton kaiken kuultuani. Asianajaja kaatoi minulle lasillisen ja poistui vähin äänin jättäen minut miettimään tilannettani. ”Niin, se palsamointi on muuten maksettu”, hän sanoi lähtiessään.
 

Purjeenpaikkaajankatu 2. Kahden asunnon loukku. Vähäiset sädesienivauriot on melkein onnistuttu poistamaan. Siitä johtuen vuokraa on korotettu. Joudun pitämään kaihtimia ikkunoissa, etteivät ohikulkijat näe muumiota, joka istuu kenedy-keinussa olohuoneen nurkassa. Naapurin ikuneiti polttaa tupakkaa ja sen haju peittää joskus homeenhajun. Olen alkanut valmistaa kotiviiniä. Se tulee halvemmaksi. Pystyy sitä työttömyyskorvauksellakin elelemään. Viime viikolla tapasin sen naisen, joka soitteli minulle taannoin. Pyysin häntä kanssani elokuviin. Muistelen, että hänen ex-miehensä oli ammatiltaan merimies.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Amok ja Bassompierren elämys

Luin vuonna 2017 ilmestyneen kirjan, jossa on kaksi novellia eri kirjoittajilta, molemmat herrat itävaltalaisia. Alkujaan saksankieliset novellit suomensi Marja Wich.

Stefan Zweig (1881 – 1942) kirjoitti vuonna 1922 ilmestyneen novellin Der Amokläufer. Wich suomensi sen nimellä Amok. Sana amok on wikipedian mukaan malaijin kieltä. Sillä tarkoitetaan mieletöntä rynnistystä, jossa vahingoitetaan muita ja jonka lopputarkoitus on päättää juoksijan oma elämä. Novellissa amokiin viitataan usein ja tuolloin tapahtumiin liittyy hillitöntä toimintaa ikään kuin tukahduttavan itsehillinnän ja trooppisen ilmaston esiin syöksemänä purkauksena.

Novelli rakentuu kahdesta sisäkkäisestä kertomuksesta. Alussa (maaliskuussa 1912) on kertojana Kaukoidässä matkaava nuorehko mies, joka kohtaa laivalla Kalkutasta Euroopan suuntaan vanhemman miehen, joka kertoo hänelle tarinansa, jonka tapahtumapaikkana lienee hollantilaisten hallinnoima Jaava.

Sanon suoraan, että pidin enemmän tämän nuoren maailmanmatkaajan kertomuksesta. Oikeastaan novellin hienoin jakso on kuvaus siitä, miksi matkamies eksyy laivan kannelle öiseen aikaan. Laiva on täynnä matkustajia, jotka päivisin tungeksivat joka paikassa, hytti on meluisa ja tunkkainen, joten mies päättää päivällä nukkua hytissään oluen tarjoaman turrutuksen turvin. Yöllä hän nousee kannelle ja katselee lumoavaa trooppista tähtitaivasta, joka näyttäytyy hänelle

säkenöivänä, valuvana, humisevana ja valoa pulppuavana.

Pimeällä laivan kannella mies kohtaa varttuneemman miehen, joka kertoo hänelle synkeän tarinansa. Hänen ajattelunsa tuntuu kiertelevän tippaleivän ratoja, kun taas toiminta tulee enämpi putken suusta.

Kaikkiaan novellissa on kovin paljon mielenkuohun kuvausta. Sellainen ei ole ihan minun makuuni, varsinkaan tämmöinen synkistely. Novellista tulevat mieleeni Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Shelleyn Frankenstein, Hoffmannin Sannoittaja, Dostojevskin Kellariloukko, Söderbergin Tohtori Glas ja ties sun mitkä murheensa vatvojain kuvaukset.

Suahan tiijjä. Lukiossa pidin esitelmän Nabokovin Lužinin puolustuksesta ja Lovari piti esitelmän Zweigin Shakkitarinasta. On ollut mielessä lukea kumpikin teos ja esitelmöidä niistä tässä blogissa. Suahan tiijjä.

Hugo von Hofmannsthal (1874 – 1929) kirjoitti vuonna 1900 julkaistun novellin Erlebnis des Marschalls Bassompierre, Wichin suomentamana Marsalkka Bassompierren elämys. Rikas marsalkka ja rakas rihkamakauppias kohtaavat 1600-luvun Pariisissa. Heidän tapaamisensa tarina kerrotaan, minulle ei ihan avaudu, minkä vuoksi.

Kirjassa on 123 sivua. Aloitin lukemisen eilen ja kirja tuli luetuksi tänään.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Sirkku Peltola: Pieni raha

Pitää äkkiä kirjoittaa tähän toinen teksti lukemastani kirjasta, ettei mene koko päivä Pölhö-Kustaalle.

Sirkku Peltola (s. 1960) kirjoitti vuonna 2009 valmistuneen näytelmän Pieni raha, alaotsikkona on vanhanaikainen näytelmä. Vaikea mennä sanomaan mikä siinä niin vanhanaikaista mahtaa olla, ainakaan Pölhö-Kustaata näytelmässä ei esiinny. Sen sijaan näytelmässä on päähahmona äitinsä kanssa elelevä aikamiespoika Jason, heikkolahjainen ja hyväntahtoinen. Äiti ja äidin naapuri Ilse ovat myös tärkeitä hahmoja, lisäksi toimintaa saavat aikaan nuoripari Mikki ja Vanessa. Heidän tarkoituksenaan on saada haltuunsa äidin Jasonille uskoma pankkikortti tunnuslukuineen.

Vuoropuhelu on pääosin lyhyttä, pitkiä yksinpuheluita ei ihmeemmin harrasteta. Jonkin verran laulua esitetään, karaokea näet. Tapahtumat sijoittuvat kolmeen paikkaan, Jasonin kotiin, puistoon ja kapakkaan. Vähäiset tapahtumapaikat rajaavat ihan kivasti näytelmää, kyseessä on aika tiivis asetelma, jossa toistolla, ellei peräti neuvojen jankuttamisella kerrotaan tilanteista omalla tavallansa. Kyse on siitä, että ikääntynyt äiti tarvitsee Jasonia käymään asioilla kylällä, mutta on aina epävarma siitä suoriutuuko poika tehtävistään ja tämä synnyttää jännitteen näytelmään.

Luettuna näytelmä ei oikein minua säväytä. Voipi olla, että esitys nähtynä saattaisi toimia paremmin. Ehkä tästä jotain elämänviisautta löytäisikin, mutta arvelenpa, ettei näytelmä siltä osin ole minulle ihan riittävän vanhanaikainen.

Kirjassa on 109 sivua. Näytelmä tuli luetuksi muutamassa tunnissa. Hyvää oli se, että tulin hakeneeksi liiteristä polttopuita ja laitoin tulet leivinuuniin.

Teuvo Pakkala: Tukkijoella

Teuvo Pakkala (1862 – 1925) kirjoitti vuonna 1899 kantaesityksensä saaneen näytelmän nimeltä Tukkijoella. Luin näytelmän vuonna 1921 julkaistusta viidennestä painoksesta yhden nahkaselkäisen kappaleen, joka odotteli minua Kuopion kirjaston varastossa. Kyseessä kuuluu olevan suosittu laulunäytelmä. Kirjan alkusivuilla huomautetaan, että näyttelemislupa on pyydettävä tekijältä.

Isäni esitti 1940-luvun lopulla Varkauden työväen näyttämön Tukkijoella-näytelmässä hahmoa, joka nyttemmin lienee karsittu pois esityksistä (tai sitten ei, saattaa olla feik-njyyssiä)? Hahmon nimi on Pölhö-Kustaa, näytelmän henkilöluettelossa hänen kuvaillaan olevan lyhytjärkinen poika. Joitakin vuosia sitten tyttäreni suunnitteli Siilinjärven teatterille näytelmää varten tunnuskuvan. Vaimoni ja tyttäreni kävivät katselemassa esityksen. Minä taisin tuolloin arastella kesäteatteri-itikan puraisua ja pysyttelin kotosalla. Nyt kumminkin luin näytelmän vanhan version, jossa myös Pölhö-Kustaa on mukana.

Näytelmän hahmot ovat vahvasti tyyliteltyjä, viekas ja hyväntahtoinen erottuvat takapenkin taaksekin helposti. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja katsojat tapahtumia. No joo. Kyseessä on kansanomainen komedia, jossa ”kaikki kääntyy vielä parhain päin”.

Tukkijoella-näytelmän milloin rempseät milloin hempeät kansanlaulunomaiset rallit, kuten Tukkipoika se lautallansa, Tuulantei  ja Vielä niitä honkia humisee ovat viihdyttäneet teatterien yleisöä vuosikymmenien ajan. Laulut ovatkin oikeastaan näytelmän parasta antia. Sanoittajia on wikipedian mukaan ollut useampia, laulut sävelsi Oskar Merikanto. Myös Pölhö-Kustaa saa laulaa, ilmankos äitini joskus muisteli hänen laulunsa sanoja, joita en kuitenkaan tekijänoikeussyistä tähän kirjoita.

Pitää vielä mainita näytelmän henkilöhahmojen kekseliäs nimistö. Muutamien tavallisten henkilönnimien lisäksi katsojaa hellitellään omaperäisillä nimillä kuten Kasuri, Oterma ja Rättäri.

Kirjassa on 173 sivua. Luin kaksi ensimmäistä näytöstä illalla ja loput kaksi tänä aamuna.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Luin ranskalaisen näytelmän

Luin ranskalaisen näytelmän, jonka kirjoittanut nainen eli pääosin 1900-luvulla. Hän oli lähtöisin merentakaisesta Ranskasta, mutta asui sittemmin Välimeren pohjoispuolella.

Kirjan alusta löytyy pienellä kirjoitettu teksti, jossa luetaan melkoiset madonluvut sille onnettomalle, joka näytelmän tekstiä lainaa edes osittain. Tuli sellainen vaikutelma, ettei kirjaa uskaltaisi edes viedä kierrätykseen, koska se voisi päätyä tuntemattomalle omistajalle ja tiedä mihin se uusi omistaja kirjan sanailuja monistelisi. Vai mitä pitäisikään ajatella seuraavasta:

Ehdottomasti kiellettyä on näytelmätekstien – vaikka vain osittainenkin – jäljentäminen, sovittaminen tai kääntäminen samoin kuin niiden lainaaminen, luovuttaminen tai myyminen toiselle henkilölle.

Niinpä kerronkin tässä vain lukeneeni kyseisen kirjan. Edes kirjailijan nimeä saati sitten kirjan otsikkoa en tohdi tähän laittaa, ovathan nekin osa näytelmää. Ainakin otsake toistuu näytelmän tekstissä tuolloin tällöin.

Mutta ihan kiva näytelmä se oli. Ilmavaa kerrontaa ja hienosti valittu aihe. Pieniä katkelmia sitoo yhteen tietty paikka, jossa kaikki toiminta tapahtuu. Paikka muodostuu maailman tai elämän vertauskuvaksi, portiksi jonka läpi kaikki kulkevat, tulevat ja menevät eivätkä välttämättä koskaan enää palaa.

Kirjailijan valitsema kieli on miellyttävän vaihtelevaa. Välillä vuoropuhelu on lyhyttä ja katkelmallista kuin ohikulkijoilla, välillä käyttää joku hahmo pisemmän ja kirjallisemman, runollisilla kielikuvilla ladatun puheenvuoron. Jotkut hahmoista esiintyvät useamman kerran, heidän tarinaansa voi seurata läpi esityksen. Tämä kiinteyttää kerronnan rakennetta. Näytelmä toimisi mielestäni mainiosti kuunnelmana. Vähäiset toiminnalliset kohtaukset voisi toteuttaa kertojaa käyttämällä.

Kirjassa on vain vähän päälle sata sivua. Lukaisin sen parina aamuna eylönnä ja tännään.