Esa Anttala (1917 – 1977) kirjoitti
useita romaaneja kaukopartioretkiä tehneistä
sotilastiedustelijoista. Esa Anttala on kirjailijan taiteilijanimi.
Luin hänen romaaninsa Hopeaa rajan takaa. Romaani ilmestyi
vuonna 1961.
Hopeaa rajan takaa on
tarina kannakselaismiehistä, kahdesta talvisodan soturista, joitten
kotiseutu Uudellakirkolla on jäänyt rajan taakse. Masennuksen ja
alakulon vallassa nämä reipashenkiset, hyväkuntoiset nuoret miehet
partioivat uuden rajan tuntumassa ennen kuin heidät kotiutetaan.
Toinen miehistä, Wist, kertoo hopeaseppäisänsä haudanneen ennen
evakkoon lähtöään kodin lattian alle ison määrän hopeaa, jota
ei ole voinut mukana kuljettaa. Wist on suunnitellut käyvänsä
hakemassa hopeat pois ja pyytää kirjan minä-kertojaa mukaansa.
Ajatus tuo molempien mieleen jotain lohtua, menetetyn kotiseudun
jälleennäkeminen tuntuisi aikamoiselta aarteelta sekin.
Kirjan
tapahtumat sijoittuvat siis välirauhan aikaan, vuosiin 1940 ja 1941.
Ajankohta tuo tapahtumiin tiettyä ilkikurisuutta, sillä jatkosodan
aikanahan suomalaiset valloittivat luovutetut alueet takaisin. Kirjan
loppuvaiheessa korostuvat Neuvostoliiton joukkojen siirrot rajan
tuntumaan, mikä jo ennakoi uuden sodan puhkeamista. Kuvaukset rajan
takaisesta elämästä ovat yllättävän ohuita, odotin niiltä
joitakin meheviä yksityiskohtia. Toisaalta kyseessä on
seikkailuromaani, jossa ei ehtimiseen maisemia tuijotella.
Seuraavaksi kuitenkin esimerkki edellisen sodan jättämistä
jäljistä:
Suomalaisten
taisteluhaudat oli ammuttu aivan umpeen. Pesäkkeistä ja korsuista
ei ollut jäljellä muuta kuin jokin hirrenpätkä, joka pisti esiin
syvän kranaattikuopan sivulta. Tämä oli kuuluisaa
”Mannerheimlinjaa”.
Kaiken
kaikkiaan koko kertomus on nuorten miesten leikkiä omalla hengellään
ja se uhkuu aikamoista luottamusta omiin voimiin. Tosin ihan täysin
omiin voimiin kaksikko ei luota vaan he hankkivat joukkoonsa
kolmannenkin miehen, helsinkiläisen ylioppilaan, jolla ei ole
kokemusta sodasta eikä toiminnasta vihollisen selustassa. Kolmas
mies, nimeltään Paukku, onkin kertomuksen pikkuvelimäinen hahmo,
joka tuo tapahtumiin lisäjännitettä osoittautuessaan kunnoltaan
muita heikommaksi.
Vuonna
1963 Mikko Niskanen ohjasi Anttalan romaanin pohjalta tehdyn
samannimisen elokuvan, jonka pääosissa esiintyivät Veikko
Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Pertti ”Spede” Pasanen. Hopeaa
rajan takaa on minulle tuttu elokuva, olen nähnyt sen
puolenkymmentä kertaa. Elokuva on melkoisen uskollinen romaanille,
isoja yllätyksiä ei ole syytä odottaa. Lopussa kirjan tarinassa on
pieni, sympaattinen loppunäytös, jota ilmankin elokuva loppuu ihan
somasti. Varsinkin ”Speden” esittämän Paukun koomisia
virityksiä on hyödynnetty elokuvassa hienosti, Veikko Kerttula on
kuin suoraan romaanista ja vaikka Jaakko Pakkasvirran esittämä Wist
ei vaikutakaan rotevalta voimanpesältä, hänen älyllisyytensä
riittää tekemään hänestä uskottavan kaukopartiomiehenä.
Kirjassa on 182 sivua ja luin sen
eilönnä.
