Teatterissa Kuopiossa 7

Kuopio, rakas entinen kotikaupunkini, on ollut myös teatterikaupunkini. Eipä ole juurikaan tullut käytyä teatterissa muilla paikkakunnilla. Armeijassa kävin Joensuussa kerran teatterissa muun varusmiesporukan mukana. Oltiin samana päivänä palattu ensimmäiseltä sotaharjoitukselta. Talvisessa metsässä vietettyjen telttaöitten jälkeen väsymys vaati veronsa ja monet meistä nukkuivat teatterin lämmössä sylki suusta valuen vaikka näyttämöllä mies ampui haulikolla ja huusi, jotta ”Kyllä ahistaa!” Kesäteatterissa kävimme myös varusmiesaikanani. Muistan siitä reissusta yhtä paljon kuin Joensuun kaupunginteatterista.

Näitten harvinaislaatuisten teatterielämysten jälkeen olen käynyt kerran Vehmersalmella kesäteatterissa ja kerran Siilinjärvellä katselemassa nuorison tekemää ja Janne Puustisen ohjaamaa, Minna Canthin näytelmiin perustuvaa esitystä Rikos ja rakkaus. Niin ja olinhan minä Siilinjärvellä katselemassa kun tyttäreni esitti Aapoa yläasteen neitosille sovitetussa näytelmässä Seitsemän veljestä. Siitä tuli mieleen, että olen Siilinjärvellä ollut pari muutakin kertaa jossain esityksessä katselijana, esitysten nimet ovat haihtuneet mielestäni samanlaisina karpaloina kuin sadevesi ihmissuden otsalta.

Kuopion teatterissa taisin käydä ensimmäisen kerran koululaisille järjestetyssä näytöksessä. Näytelmä oli ilmeisestiTupuna Vaissin kirjoittama lastennäytelmä Keksijän taskut. Sitä on näköjään esitetty Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 1970 ja luultavasti myös vuonna 1971. Ellen ihan väärin muista, siinä näytelmässä (tai sitten jossain toisessa lastennäytelmässä) eräs hauska hahmo sanoo: ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa nähdä hikeä ja vaivaa.” Tuohon aikaan kävin Kuopion Puistokoulua, olin silloin 10-vuotias. Myöhemmin Puistokoulun pieni voimistelusali sai kunnian toimia Kuopion kaupunginteatterin pienenä näyttämönä, kun teatteritaloa remontoitiin 2012 – 2013. Kävin Puistokoululla katselemassa pari näytelmää, joista varsinkin norjalaiskirjailijain teksteihin perustuva näytelmä Elling on jäänyt mieleeni onnistuneimpana teatteriesityksenä mitä olen kuunaan nähnyt.

Teatterilla lippuja ostamassa.

Tänä koronaisena aikana teatterissa ja ylipäätänsä missään joukkotilaisuuksissa käyminen on jäänyt pois elämästämme. Nyt kuitenkin vaimo halusi käyttää e-passiaan edes johonkin ja päädyimme hankkimaan liput Kuopion kaupunginteatterin näytelmään Sademies. Tarkan vaatetusvalinnan ja ruokailu- ja juontivalmistelun jälkeen läksimme melkein hyvissä ajoin ajamaan Siilinjärveltä Kuopioon ehtiäksemme kello 13:n näytökseen. Vaimo käy vielä työssä ja hänellä on usein hyvin varhaisia työvuoroja, joita on vaikea ennakoida, kun hankkii liput pari kuukautta aiemmin. Tästä syystä suosimme päivänäytöksiä. Ajoin kesänopeusrajoitusten ansiosta 120 km/h Kuopioon ja pysäköin auton jäähallin parkkihalliin. Ehdimme teatterille sopivasti, viitisentoista minuuttia ennen näytöksen alkua. Siinä ehti jättää takit säilytykseen ja minä kävin vielä pissilläkin.

Istuimme kolmannentoista penkkirivin laidassa, takanamme istui väkeä, mutta vieruspaikat olivat tyhjiä, mikä on aina rauhoittavaa. Aika paljon yleisöä oli paikalla. Koronapasseja ei kyselty, liput sentään vilkaistiin ovella. Turvavälejä oli mahdoton säilyttää väliajalle poistuttaessa ja varsinkin poislähtiessä. Huomasin, että olin unohtanut lompakkoni takin taskuun, väliajalla kävin sen hakemassa, mutta eipä sitten kumminkaan raaskittu ostaa mitään. Kuopio-viini taitaa maksaa teatterin baarissa 7 euroa/pikari, joten kävin näytelmän jälkeen ostamassa Alkosta koko kolmen vartin lekan, se maksoi siellä 11,30 euroa.

Sademies on tuttu tarina samannimisestä, vuonna 1988 valmistuneesta amerikkalaisesta elokuvasta, joka on tullut jo aika monta kertaa katseltua. Siinä Charlie Babbitt, jota näytelmässä esitti Atte Antikainen, kuulee isänsä kuolemasta ja tietyn tinkaamisen jälkeen saa kuulla, että hänellä on veli Raymond, joka on elänyt laitoshoidossa kymmeniä vuosia. Raymondia esitti vierailevana tähtenä Puntti Valtonen. Charlie ja Raymond lähtevät seikkailemaan laajalla Amerikan maalla ja kokevat matkalla monet ihmeet ja kummat. Raymond on autistinen ja hän ei voi unohtaa kuulemiaan asioja. Hän tukeutuu rutiineihin ja rituaaleihin, jotka luovat hänen elämälleen turvallisen kehyksen. Charlie on impulsiivinen ja elää nopearytmistä elämää, eikä hänen ole helppo tulla toimeen jäykempitahtisen ja hitaammin reagoivan veljensä kanssa. Muissa osissa näytelmässä ovatten Sohvi Roininen, Ari-Kyösti Seppo ja Katri-Maria Peltola, ohjaana Olli-Matti Oinonen.

Kun olen aika monesti tämän tarinan nähnyt elokuvana, keskityin lähinnä siihen mitä uutta teatteriesitys voisi tuoda elokuvaan nähden. Oikeastaan löysin kaksi jännää näkökulmaa. Ensinnäkin isän (jota ei elokuvassa eikä näytelmässä nähdä lainkaan) osuus alkoi mietityttää. Olisiko isä järjestellyt perintöasiat juuri saadakseen Charlien kiinnostumaan veljestään? Se olisi aika juonikasta, enkä tiedä viitattiinko näytelmässä sellaiseen mahdollisuuteen, kunhan muljahti mieleeni. Toisen uuden näkökulman olen tainnut unohtaa, sillä en muistelemallakaan saa sitä mieleeni. Ei se ainakaan se huomio ollut, että yleisö nauroi helpoimmin silloin, kun Raymond sanoi jonkun ruman sanan. Siinä ei ole mitään kummallista, muistelen, että ensimmäisellä teatterireissullani lapsista koostunut katsojakunta villiintyi, kun katsomoon heiteltiin räiskäleitä. Eilispäivän lapset ovat tämän päivän aikuisia, siinä missä Charlie ja Raymond. Hekin regressoituivat lapsuuteensa muistellessaan miten Raymond oli laulellut tuutulauluna Charlielle Beatles-yhtyeen kappaletta When I Saw Her Standing There.

Teatterreissumme oli oikein onnistunut, melkein voisi jättää viimeiseksi, niin jäisi hyvä maku suuhun. Seuraavana aamuna kävin vaimon kanssa kävelyllä metsässä, missä saimme katsella jäätyneitä lammikoita.

Miksi Saara nauroi?

Luin pienistä näytelmälastuista koostetun teoksen Miksi Saara nauroi? Kuvailevana alaotsikkona on Raamatun naisten kertomuksia. Vuonna 2005 julkaistu teos sisältää pieniä näytelmällisiä kertomuksia viideltä kirjoittajalta. Joku voi tietysti sanoa, että nuo nyt ovat niitä lehtimajan juovuttavassa mirhantuoksussa kerrottuja tarinoita, joita on nuotiotulen välkkeessä toisteltu ja joista on uneksittu kamelintaljaan kääriytyneenä. Minua nämä vanhoille kertomuksille kunniaa tekevät ja niitä rohkeasti elävöittävät pikkunäytelmät koskettivat ja saivat minut liikuttumaan. Niissä ei kurkoteta taivasta korkeammalle, eikä välttämäti aina sinnekään asti.

Merja Repo: Eeva (1. Moos. 1 – 3) Eeva ottaa vastaan käärmeen vinkistä omenan, jotta saisi tietää asioista. Eeva vaikuttaa merkillisen tyytyväiseltä omaan reikäänsä ja Aatamin tappiin. Tämä kohta vähän pisti häiritsemään lukiessa. Eivät läheskään kaikki ihmiset ole tyytyväisiä saamisiinsa.

Merja Repo: Lilith (Jesaja 34:14) Räväkkä Lilith on Aatamin ensimmäinen nainen, mutta hän kyllästyy Aatuun, tämä kun ei anna naisen olla päällä ja lähtee Punaiselle merelle parittelemaan demoneitten kanssa.

Harri Rinne: Saara (1. Moos. 18) Saara on ikäimmeinen ja tulee raskaaksi. Hän arvaa kyllä keitä erämaa-asumukseen ilman vettä, sapuskaa ja matkatavaroita ilmaantuvat herrat ovat, mutta ei hän sen takia naura.

Harri Rinne: Lea ja kaunis Raakel (1. Moos. 29 – 30, 35) Lean sisko on ennen muuta kaunis, mutta isä antaa viekkaalle Jaakobille vaimoksi Lean. Tämä ei miehelle tietenkään riitä ja pian ovat molemmat siskokset ns. helisemässä.

Merja Repo: Ruut ja Noomi (Ruutin kirja + Laulujen laulu) Näistä naisista kuulin kerran radion aamuhartaudesta. Lienenkö sittemmin lukenutkin? Kertomus ei erityisemmin eroa aikaisemmin kuulemastani, mutta miksi näin kauniin kertomuksen tarvitsisikaan.

Merja Repo: Jeftan tytär (Tuom. 11) Juoni tuo mieleen ihastelemani näytelmän Ifigeneia Auliissa, joten olin aivan myyty tätä lukiessani.

Hanno Eskola: Lootin vaimo (1. Moos. 18 – 19) Sisältää räväkkää miehetyisseksin kuvailua suoraan Sodomasta. Näytelmän tarkoitus lienee kumminkin antaa postuumi synninpäästö Lootin vaimolle, jota onkin varmaan liiaksi paheksuttu.

Merja Repo: Maria, Jeesuksen äiti (Luuk. 1 – 2, 23 – 24, Mark. 3, 6) Niin, mitähän uutta voitaisiin kertoa Mariasta? Mutta voisiko tätä pienoisnäytelmäsikermää koota ilman tätä Mariaa?

Minna Hokkanen: Jairoksen tytär (Luuk. 8) Tarina niin sanoakseni herää eloon oikein hienosti, joskin se sai minut ajattelemaan pelolla ruumiista irtautumisen kuvaamista näyttämöllä.

Seija Holma: Martta ja Maria (Luuk. 10, Joh. 11 – 12) Kumpi sisar vetäisikään pisemmän korren, jos kertomus saisi jatkua ja BMI-lukemat alkaisivat nousta ylös?

Merja Repo: Magdalan Maria (Luuk. 7, 24, Mark. 15 -16) Magdalan Meeri kuvataan miesten parissa työtään tehneenä naisena, joka yllättyy kohdatessaan miehen, joka on kiinnostunut hänestä ihmisenä.

Minna Hokkanen: Verenvuototautinen nainen (Luuk. 8) Tämä oli hieno ja minut yllättänyt, hyvin liikuttava kertomus. En muistanut kuulleeni tätä Eelim-seurakunnan tädeiltä pyhäkoulussa. Vaikka opeina toimi kaksi Meeriä, ei naisnäkökulma tainnut pyhäkoulussa liiaksi päästä korostumaan. Sikäli nämä näytelmät ja muut vastaavat naisten asemaa esiin nostavat kertomukset ovat hyvin paikallaan.

Kirjassa on 77 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Veijo Meri: Kaksi komediaa

Luin kirjastosta lainaamani vuonna 1978 julkaistun teoksen, joka sisältää kaksi Veijo Meren (1928 – 2015) kirjoittamaa näytelmää. Niitten kerrotaan olevan komedioja.

Kirjan loppuun on aikaisempi lukija kirjoittanut lyijykynällä tehtäviä näytelmän kuvailun suhteen. Ajattelin, jotta minähän voisin nyt käyttää tehtävänasettelua runkona tälle tekstilleni. Näytelmästä pyydetään kertomaan juoni, henkilöt, miljöö, aika, teema, kieli, tyyli ja sanoma. Lisäksi Syksy 1939 -näytelmän tiettyjen sivujen tapahtumat pitäisi kuvailla. Sivut ovat 10, 18, 29 (uni), 33, 45, 82. Sivuvalinnat ovat melko hyviä, ne korostavat rauhan ajan vaihtumista sotaan valmistautumiseen ja niissä myös vihjaillaan näytelmän varsin poikkeukselliseen loppuun. Merkillepantavaa on, että toisen näytöksen osalta kuvailtavaksi on valittu vain näytelmän toiseksi viimeinen sivu, jolloin yllättävä vierailu koulutalolla jää vaille käsittelyä. Jos kuvailisin mainituillakaan sivuilla olevia tapahtumia, tulisin paljastaneeksi aivan liikaa näytelmästä, joten paljastan kaiken toisella tapaa.

Syksy 1939 (ensiesitys 1977, perustuu romaaniin Tukikohta, vuodelta 1964)

Juoni: Näytelmä ihmisistä, jotka osuvat yhteen Suomen ja Neuvostoliiton rajalla, pienellä kansakoululla Karjalassa juuri ennen talvisodan syttymistä. Koululla asuvat opettajatar ja keittäjätär. Naiset saavat pian miesseuraa, kun koululle saapuu Suomen armeijan yksikkö pitämään silmällä rajan takana käynnissä olevaa joukkojen ja raskaan kaluston liikuttelua. Sotilaat alkavat tuntea vetoa talon naisväkeä kohtaan mikä synnyttää kilpailua. Sodan kuuluva lähestyminen luo omat paineensa.

Henkilöt: Opettajatar ja keittäjätär. Nimismies, joka jaagaa opettajatarta. Kuuden hengen soturiyksikköä johtaa kersantti apunaan alikersantti. Yksi sotilaista on savolainen, yksi hämäläinen, muut kaiketi eivät ole. Toisessa näytöksessä vierailee kaksi mieshenkilöä siviilipuvuissa. Alussa on mukana myös koululaisia, myöhemmin lääkintämiehiä.

Miljöö: Pieni kaksikerroksinen koulurakennus Karjalassa (luultavasti Kannaksella, koska jossain vaiheessa puhutaan Terijoesta). Rakennuksen sisään pitää olla esteetön näkyvyys, myös ullakolle ja naisten asumuksiin. Sotilaat majoittuvat luokkahuoneeseen. Opettajattaren asunto on kodikas. Sen ja luokkahuoneen välissä on keittiö. Keittäjätär asuu aluksi yläkerrassa, mutta muuttaa sotilaitten saavuttua opettajan asuntoon.

Aika: Ajankohta on sotaa edeltävä poikkeustila marraskuussa vuonna 1939.

Teema: Kohta jysähtää. Poikkeustilassa ihmiset käyttäytyvät poikkeavalla tavalla. Uudet ihmiset muuttavat vanhoja käytösnormeja eivätkä muutokset ole pelkästään myönteisiä, kuten rajan takaa kuuluvista telaketjujen äänistä voi aavistella.

Kieli: Savolaishahmo (jota esitti ensiesityksessä Esa Pakarinen jr.) puhuu savon murretta, keittäjätär karjalan murretta. Muut puhuvat sotilaallisen rentoa kirjallista yleiskieltä. Toisen näytöksen vierailijat kireää kirjakieltä.

Tyyli: Näytelmän komediallinen puoli toimii toisen näytöksen vierailijoitten tuloon saakka ja sen jälkeenkin vielä savolaishahmon osalta, näytelmän loppupuoli kaatuu sodan ensimmäisten uhrien joukossa tragediaksi, mistä käänteestä en pitänyt.

Sanoma: Sota voi synnyttää hurttia huumoria, vaikka siitä on leikki kaukana.

Sano Oili vaan (ensiesitys 1974, perustuu novelliin Sata metriä korkeat kirjaimet, vuodelta 1969, näin tämän joskus tv-näytelmänä)

Juoni: Sampootehtaan kemisti kutsutaan johtajan asunnolle illalliselle saksalaisen yhtiökumppanin vierailun yhteydessä. Vaimo opastaa miestään olemaan fiksu ja käyttämään tilaisuutta hyödykseen. Liike-elämässä kuten muussakin elämässä fiksuutta on monenlaista ja tuurilla on oma osuutensa, samoin kuin täsmällisellä strategialla.

Henkilöt: Kemisti Lumme ja hänen vaimonsa Oili, Lumpeen elämän tärkein nainen. Johtaja Lilja ja hänen vaimonsa, myyntipäällikkö Granström, saksalainen liikemies Hauser ja hänen sihteerinsä neiti Kirsch, pari Liljan näyttävintä konttoristia, pari juopunutta liikemiestä, yksi runoilija ja koko liuta tarjoilijoita.

Miljöö: Lumpeen keskiluokkainen asunto, Liljan ökyasunto, pienen paikkakunnan ravintola.

Aika: Yöksi lässähtävä ilta.

Teema: Liike-elämän, urasuunnittelun ja rakkauselämän yhteentörmäys.

Kieli: Pääasiassa rentoa kirjakieltä, saksalainen johtaja (ensiesityksessä Hannes Häyrinen) puhuu lähes yksinomaan saksaa, hänen sihteerinsä tulkkaa, samoin Lumme.

Tyyli: Juopuvaa, eettisesti väsähtänyttä, paikoin pikkutuhmaa, paikoin epäammatillista käytöstä, onko_tämä_muka -komediallista.

Sanoma: Pidä se minkä olet saanut, kyllä se vielä otetaan sinulta pois.

Kirjassa on 173 sivua. Kirjan viimeiselle tyhjälle lehdelle on tuntematon tehtävänasettaja kirjoittanut sanat Ei mikään tsehovilainen tilannenovelli. Minä kirjoitan tähän loppuun, että lienevätkö mitään komedioja. Lukemiseen minulta kului muutama päivä. En muista edes hymyilleeni kertaakaan.