Bertolt Brecht: Äiti Peloton ja hänen lapsensa

Bertolt Brechtin (1898 – 1956) näytelmä Mutter Courage und ihre Kinder sai wikipedian mukaan kantaesityksensä vuonna 1941. Elvi Sinervon suomentamana kirjaksi painettuna se ilmestyi vuonna 1975 nimellä Äiti Peloton ja hänen lapsensa.

Näytelmän keskushenkilö Anna Fierling on kolmen aikuisen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka harjoittaa kulkukauppaa sota-aikaan. Kyseinen sota sijoittuu ajoille 1618 – 1648 ja se tunnetaan nimellä kolmikymmenvuotinen sota. Brechtin näytelmässä Anna Fierling taas tunnetaan nimellä äiti Peloton. Hän kulkee vankkureineen siellä missä sotajoukotkin ja haalii kaikenlaista myytäväksi kelpaavaa myyden tavarat sitten sotilaille. Näytelmän alkuvaiheissa Annan kaksi poikaa värvätään Ruotsin kuninkaan joukkoihin. Vain mykkä tytär Kattrin jää äitinsä kanssa vetämään myyntivankkureita ja tekemään kauppaa. Poikia kyllä tapaillaan sittemmin.

Näytelmän tapahtumat käynnistyvät Taalainmaalta ja kulkevat sitten ympäri keskistä Eurooppaa siellä missä sota riehuu. Paikkakunnista jäivät mieleeni ainakin Magdeburg ja Halle. En viitsi ruveta opiskelemaan kolmikymmenvuotisen sodan historiaa enkä ainakaan ala sitä tähän pelkistämään. Ilman historiantuntemustakin näytelmän saa luettua. Pikemminkin tuntuu siltä kuin olisi tarkoituskin, että näytelmän katselijalle tai lukijalle syntyisi sodasta lähinnä kaoottinen vaikutelma. Äiti Pelottomalle on merkitystä ainoastaan kaupankäynnillä.

Näytelmän moraliteetti on sodankäynnillä tienaamisen liiketaloudellinen kannattavuus ja inhimillinen järjettömyys. Juuri tämän enempää en keksi sanottavaa – ainakaan spoilaamatta. Tosin kansikuvan perusteella sepitin seuraavanlaisen lorun:

sodassa kukin tyylillään

käy kauppaa tykinkuulillaan

Parempi kuitenkin antaa Brechtin näytelmän puhua puolestaan. Näytelmän kenttäpappi arvostelee äiti Pelotonta näin:

Mutta kun minä näen, miten te otatte rauhan vastaan – kuin mädäntyneen rätin peukalon ja etusormen väliin – niin ihminen minussa järkyttyy; te ette toivokaan rauhaa vaan sotaa, koska sota tuottaa teille voittoa. Mutta älkää unohtako vanhaa sananpartta: Ken perkeleen kanssa murkinoi, varatkoon pitkävartisen lusikan!

Itäblokin maitten kirjallisuus -haasteeseen tämä näytelmä kytkeytyy mielestäni siten, että sota – tosin yleensä toinen maailmansota – näyttää nousevan todella usein esiin itäisen Euroopan kertojien töissä. Myös niissä tarinoissa, jotka sijoittuvat vaikkapa 1970-luvulle, löytyvät vihlovan hampaan juuret jostain sota-ajan kokemuksista. Ehkä kyseessä on yleisemminkin eurooppalaiseen taiteeseen liittyvä ilmiö, joskin aika kummalta se tuntuu, kun vielä 2000-luvun nykypäivästä kertovassa elokuvassa kaivetaan esiin jotain menneisyyden natsijuttuja!

Kirjassa on 125 sivua. Luin alkupuolen eilen aamulla ja loput tänään päivällä.

Bertolt Brecht: Galilein elämä

Bertolt Brecht (1898 – 1956) oli suuri saksalainen näytelmäkirjailija, joka asusti toisen maailmansodan jälkeen myös Itä-Saksassa. Wikipediasta löytämieni tietojen mukaan hänen näytelmänsä Leben des Galilei syntyi pitkän kehityksen myötä. Brecht alkoi kuulemma valmistella näytelmäänsä jo 1930-luvulla ja teki siitä sota-aikaan Amerikoissa yhden version, joka ilmestyi vuonna 1943 – ja vuonna 1945 atomipommien mullistavan vaikutuksen seurauksena vielä muokattuna. Saksankielinen versio ilmestyi vuonna 1955, kuten lukemani suomennoksen kansilehdiltäkin käy ilmi. Näytelmän suomensi Ritva Arvelo, suomennos ilmestyi kirjana vuonna 1982 nimellä Galilein elämä. Upean kansikuvan teki Seppo Polameri.

Vaikutelmani mukaan näytelmä käsittelee ennen muuta tieteen tekemiseen liittyviä moraalisia ongelmia. Galileo Galilei (1564 – 1642) oli nykyisen Italian alueella elänyt tiedemies, joka puolusti uutta näkemystä, jonka mukaan Maa-planeetta ei olekaan maailmankaikkeuden keskus vaan kiertää Auringon ympäri. Kirkon kanta oli tuohon aikaan vahvasti Maan keskeisyyttä korostava, joten Galileon näkemykset tuomittiin ja hän joutui kotiarestiin. Tämän asian käsittelyyn näytelmässä käytetään aika paljon repliikkejä, mikä on ymmärrettävää, sillä Galileon kannalta kyse on myös hänen elämästään.

Näytelmän alussa kerrotaan, miten Galileo 'keksii' sanallisen kuvailun perusteella jo toisten keksimän laitteen, kaukoputken, ja myy sen Venetsian tasavallalle saadakseen rahaa velkojensa maksuun. Galileo ei elä yltäkylläisyydessä, mutta hän nauttii ruuasta ja juomasta. Jotkut velat ovat syntyneet jo parikymmentä vuotta sitten, niin että miehen on ajateltava myös omaa napaansa. Ennen kaikkea Galileo esitetään näytelmässä kuitenkin tiedemiehenä, jolle tieteen tekeminen ei ole pelkkä elinkeino vaan intohimo, kuten seuraavasta katkelmasta ilmi käy:

Ajattelen usein, että antaisin sulkea itseni tyrmään kymmenen syltä maan sisään, minne valo ei tunkeudu, jos siitä hyvästä saisin tietää, mitä valo on. Ja pahinta on, että tietoni minun on aina kerrottava muille. Kuten rakastunut, kuten juopunut, kuten kavaltaja. Se on kerta kaikkinen pahe ja vie ihmisen tuhoon. Miten kauan voin huutaa sitä uuninhormiin, se on kysymys.

Mihin tämä intohimoinen tieteen harjoittaminen, luonnonlakien esille penkominen sitten tutkijansa ja ihmiskunnan johtavat, sitä näytelmässä pohditaan. Eikä pohtiminen ole tässä liioiteltu ilmaisu, Brecht esittää kysymyksiä ja vastakysymyksiä, oikea ja väärä ovat olemassa, mutta tilanteesta riippuen ne vaihtelevat kuten vaikutelma siitä kiertääkö Maa Aurinkoa vai Aurinko Maata.

Itä-Saksan poliittinen järjestelmä korosti tieteellistä maailmankuvaa uskonnollisen maailmankatsomuksen sijasta. Näytelmässä Galilei julistaa uskovansa tieteeseen, minkä julistaminen jatkuvasti tarkkakorvaisena kuuntelevassa pappisseurassa on uskaliasta. Minulle tuli tästä mieleen se, miten DDR:ssä uskonnonharjoittaja saattoi joutua vaikeuksiin näkemystensä kanssa. On vaikea sanoa, oliko tämä ajatus Brechtillä mielessä näytelmää kirjoittaessaan. Lukeneena miehenä Galileilla on taito lyödä keskustelukumppaniaan ns. 'raamatulla päähän'. Eiköhän lie löytynyt Itä-Saksastakin niitä, jotka ovat uskaltautuneet mokartamaan 'parta-kallella'?

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen eilönnä.

Lipeäkala

Divarista matkaan tarttui jokin aika sitten Lipeäkala vuodelta 1927. Kyseessä on joulun seutuun ilmestynyt ajanvietekirja, josta löytyy monen kirjailijan lyhyitä kertomuksia ja runoja. Lipeäkala on alaotsikon mukaan Hauska kirja ja sen on toimittanut Hän itse.

Näinä nykyisinä pinnallisuuden aikoina on virkistävää todeta, että jo lähes sata vuotta sitten on meno ja meininki ollut jokseenkin samankaltaista. Lipeäkalan kirjoituksia ei ole tarkoitettu vakavasti pohdiskeltaviksi – joskin muutama tällainen lipsahdus on aina paikallansa.

On yllättävää löytää pakinoivan tekstin joukosta nuoren Uuno Kailaan runoja, kirkkaimpana huippuna Pyramiidilaulu, josta olen jo lukiovuosista asti kovasti pitänyt, päätinpä Kailaan lyriikkaa käsitelleen esitelmänikin sanoihin Uuno Kailas on pyrämiidinsä pystyttänyt. Pyramiidilaulu sopii erinomaisesti juuri tähän Lipeäkalaan, sillä eräs kirjoittajista on S. Wettenhovi-Aspa, joka tekee selvää suomalaisten tuntemattomasta menneisyydestä Välimeren seuduilla. Kirjoituksessa selviää jonkinasteisella todennäköisyydellä onko muinaisen Egyptin faaraoitten hovissa nautittu lipeäkalaa. Wettenhovi-Aspan kirjoituksesta paljastuu sekin melko varma tosiseikka, että muinaiset heettiläiset olivat suomensukuinen kansa, joka käytti suppilon muotoisia päähineitä ja kippurakärkisiä lapikkaita. Lisäksi germaanisten kielten maitoa merkitsevä sana (esim. saksan Milch, ruotsin mjölk) osoitetaan suomen kielestä lainatuksi, alunperin hunajan ja maidon sekoituksesta valmistetun 'mesimiellyke' -nimisen herkkujuoman loppuosasta separoiduksi.

Kielimiehiä on kirjassa esillä muitakin, heti ensimmäisenä Rauman kielen tunnetuin edusmies Hj. Nortamo, joka kertoo omalla kielellään kertomuksen nimeltä Poliiskoer. Toinen yhtä omaperäinen kielenmuljuuttaja on Kalle Väänänen, joka runoilee Ylistyksen hymistystä Puijom mäelle. Niinikään omaa puheenparttaan esittää Vaasan Jaakkoo pakinassaan Tupa-Jussin parturis käynti. Kansainvälisyyttä tuo mukaan viipurilainen Eva Hirn, jonka kertomuksessa venäläisen oopperadiivan aksentissa on huomattava ruotsinkielinen korostus. Suomen kansan komiikan ja huumorin tajua pohtii Eino Railo, joka on kirjoittanut Lipeäkalaan toisenkin, sepitteellisen tarinan, joskin salanimellä, jonka käyttämisestä ei voi päätellä onko kyseessä itsetiedoton vai tahallinen komiikka. Vuonna 1927 voimassa olleella kieltolailla saattaa olla asiaan osuutensa.

Ajankuva teksteissä on kotoisan porvarillinen. Kodeissa on kotiapulaisia, miehet elättävät vaimoja käymällä työssä tehtävissä, joihin vaaditaan koulutusta, puhutaan Pariisin matkoista jne. Kyösti Wilkunan kirjoittama Yksinäytöksinen pila on nimeltään Hallituksen muodostaminen ja siitä se todellakin kertoo näytelmän keinoin. Kersti Bergrothin pakinan mukaan avioliitto näyttäisi merkitsevän sopuisaa torailua rakkaan ja käsittämättömän aviomiehen kanssa:

Miehetön koti on järkevyydessään ja luonnonmukaisuudessaan liian harmooninen, liian täydellinen.

Tiitus pakinoi miehen ottein häistä, joissa puheen pitäjiä riitti ehkä enemmän kuin kuulijoita:

En voinut kertoa sähkösanoman sisältöä ystävälleni Sipolle, sillä hän oli nukahtanut. Nostimme hänet lepäämään viereisen huoneen sohvalle, ja sitten ryhdyin minä puhumaan morsiusparille, jonka sittemmin kuulin poistuneen pari tuntia aikaisemmin.

Muistan pitäneeni pitkähkön puheen ja muistelen, että sen kuluessa pidettiin pari kolme muutakin puhetta. Mutta varmaankin se oli hyvä puhe, sillä minä puhun parhaiten siihen vuorokauden aikaan, jolloin kolme neljäsosaa vieraista on kadonnut pöydästä.

Ernst Lampén kertoo naisesta, joka käsittää miehensä pettäneen häntä. Ollin pakinassa mies ei rakasta, mutta nainen rakastaa – vai miten lie ollut? Ranskanromanialainen Panait Istrati kertoo Jack London -tyyppisen kertomuksen omasta vaeltelevasta elämästään.

Kirjassa on kiva kuvitus, jonka on laatinut Armas J. Pulla.

Lukaisin tämän 309-sivuisen Lipeäkalan parissa päivässä.

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys

Tšekkoslovakialainen Bohumil Hrabal (1914 – 1997) kirjoitti teostaan Příliš hlučná samota useamman vuoden 1970-luvun alusta lähtien. Teos valmistui vuonna 1976, mutta maan vallanpitäjät eivät antaneet lupaa sen julkaisemiseen. Vuonna 1980 romaani ilmestyi tšekkiläisen emigranttikustantamon julkaisemana ulkomailla. Tšekkoslovakiassa siitä oli kuulemma liikkeellä kirjoituskoneella itse kopioituja versioita. Samettivallankumouksen myötä joulukuussa 1989 Hrabalin teos julkaistiin Tšekkoslovakiassa. Vuonna 2008 romaani ilmestyi sitten Eero Balkin suomentamana nimellä Liian meluisa yksinäisyys. Kirjan lopusta löytyvät Miloslava Slavíčkován laatimat Jälkisanat, joista em. tiedot ovat peräisin. (Puhun edellä Tšekkoslovakiasta, koska se oli maan nimi sosialistisen järjestelmän aikaan.)

Tätä nykyä ainakin tämän suomalaisen lukijan on vaikea uskoa, että Hrabalin puheena olevassa romaanissa olisi mitään erityisemmin sensuurin huomiota herättänyttä. Romaani kertoo nähdäkseni kirjallisuudesta, sen materiaalisesta ajallisuudesta ja henkisestä ajattomuudesta pikemminkin kuin sosialismin tavasta uudistaa asioita kaatamalla vanhan yhteiskunnan jäänteet paalaimen kautta uusiokäyttöön. Tietysti tämä paperinpaalain on ehdottoman tärkeä osa kirjaa. Se saattaa järkyttää kirjojen ystävää. Mutta samalla on syytä muistaa, että rajansa on kirjojen säilyttämismahdollisuuksilla tänäkin päivänä täällä ”vapaassa maailmassa”. Olen itsekin vienyt kirjoja paalaimeen. Olen myös kieltäytynyt heittämästä paalattavien kasaan vanhaa raamattua. Kirjat välittävät tunteita, ajatuksia, uskomuksia ja saavat niitä aikaan pelkkinä esineinäkin. Hrabal pohtii kirjansa kautta viisaustieteellisiä ja jumaluusopillisia asioja, unohtamatta toistuvasti mainita pinnan alla piilevästä toisesta todellisuuden tasosta, ihmisen petomaisesta luonteesta.

Liian meluisa yksinäisyys kertoo Haňt'a-nimisestä mieshenkilöstä, joka on työskennellyt 35 vuotta jätepaperin paalaajana Prahan kaupungin keskustassa. Hän on romaanin minäkertoja. Haňt'an työpiste sijaitsee kellarissa, jonne jätepaperi pudotetaan pihalta. Kellarissa Haňt'a asettaa paperijätteen paalaimeen ja puristaa sen paaleiksi, jotka hän koristelee jätepaperin joukosta löytämillään vanhoilla kirjoilla ja maalausten painokopioilla. Haňt'a tekee paaleistaan taidetta, hän haaveilee joskus eläkkeelle päästessään ostavansa kotipihaansa paalaimen ja perustavansa jonkinlaisen teemapuiston, jossa kävijä saa itse suunnitella haluamansa jätepaperipaalin. Seurana kellarissa Haňt'alla on taaja hiiripopulaatio ja juotavaksi työhönsä uppoutuva mies noutaa päivittäin kannullisia olutta.

Haňt'a ei ole kouluja käynyt mies. Hänet on omien sanojensa mukaan sivistetty vastoin tahtoaan, sillä työnsä ääressä mies on alkanut lukea paperijätteen mukana paalattavaksi tullutta kirjallisuutta. Hän lukee kirjoja työssään, vie kirjoja kotiinsa, josta löytyy kirjallisuutta tonneittain, hän osaa ulkoa kirjojen fraaseja ja hän näkee unia kirjailijoista, ilmeisesti pienessä hiprakassa valvetilassakin. Erasmus Rotterdamilainen ilmestyy hänelle unessa ratsun selässä ja kysyy tietä merelle. Kellarissa hänen eteensä ilmestyvät Jeesus ja Laotse ja hän oivaltaa heidän sanomastaan, että Jeesus puhuu nuoren miehen kiihkeydellä, kun taas Laotse on vanha mies, joka etsii itselleen mukavaa hautapaikkaa vuoren laelta. Kuin vanhoina tuttavuuksina kimmahtelevat romaanin riveillä Nietzsche, Kant, Goethe, Schiller, Hölderlin, Sartre, Camus ja monet muut eurooppalaisen kirjallisuuden klassikot.

Hrabalin kerrontaa kuvaillaan kirjan kansiliepeessä visuaaliseksi, kuvina avautuvaksi. Hänen teksteistään on tehty elokuvia. Minulle tuli kyllä lukiessa mieleen, että tämä teksti on kuin runoa, pitkät virkkeet jatkuvat toisinaan yli sivun kestävänä sanojen purona. Onneksi jälkisanoissa vahvistetaan näkemykseni ja kerrotaan Hrabalin kirjoittaneen teoksen aluksi vapaaseen runomittaan. Tämän kirjan sitä voisi hankkia kotiinsakin. Laitan pienen tekstinäytteen ei ehkä ihan runollisimmasta päästä:

 … meidät vanhat paalaajat on sivistetty vastoin tahtoamme, vastoin tahtoamme meillä jokaisella on kotona kunnon kirjasto keräyksestä löydettyjä kirjoja ja me jokainen olemme lukeneet noita kirjoja hupsussa toivossa, että kerran kohdallemme osuu jotain, mikä muuttaa meidät laadullisesti.

Luin kirjan eilen, siinä on 126 sivua. Selonteon lukemastani väsäsin tänä aamuna.

Jos muitten mielipide kirjasta kiinnostaa, lukekaa seuraavista linkeistä:
http://tarukirja.blogspot.fi/2012/10/hrabal-liian-meluisa-yksinaisyys.html
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2013/04/bohumil-hrabal-liian-meluisa.html
http://nannankirjakimara.blogspot.fi/2014/05/bohumil-hrabal-liian-meluisa.html
https://matkallatuntemattomaan.wordpress.com/2013/02/14/bohumil-hrabal-liian-meluisa-yksinaisyys/comment-page-1/#comment-94
http://sannascupoftea.blogspot.fi/2013/08/tragikoominen-aarre.html

Neuvostolyriikkaa 1

Vuonna 1975 ilmestyi neuvostolyriikkaa esittelevän kirjasarjan ensimmäinen osa. Sen toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Kirjan runot suomensivat Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa. Kirjassa esitellään kolme runoilijaa ja pieni, mutta ilmeisen edustava valikoima kunkin tuotannosta. Johdatukseksi kirjoitetun esittelyn laativat Natalia Baschmakoff ja Pekka Pesonen. Se mitä näistä runoilijoista kirjoitan perustuu pääasiassa tästä kirjasta löytämääni tietoon. Joitakin vuosia sitten luin teoksen nimeltä Venäjän runotar ja laadin tuolloin siitä omaan käyttööni samizdat-valikoiman(!), jossa olevia tietoja ja runoja tuli myös selailtua.

Neuvostolyriikkaa 1 -teoksen neuvostorunoilijat ovat Valeri Brjusov, Aleksandr Blok ja Sergei Jesenin. Kaikki nämä herrat olivat runoilijoita jo ennen Venäjän vallankumousvuotta, joten osittain kirjassa esitellään myös heidän varhaisempaa tuotantoaan. Johdatuksessa kerrotaan heidän edustamistaan tyylisuunnista, heidän kehityksestään runoilijana sekä lyhyesti heidän elämästään.

Valeri Brjusov (1873 – 1924) teki suuren työn venäläisen runouden tiennäyttäjänä ja ulkomaisen runouden venäjäntäjänä. Hän edusti symbolistista tyylisuuntaa esikuvanaan mm. Baudelaire. Brjusovin runoista löytyy kaupunkikulttuurin kritiikkiä, jopa kauhistelua, mistä osoituksena runo Kalvas ratsu, jossa Kuolema ratsastaa suurkaupunkiin ja säikäyttää porukat. Jonkin ajan kuluttua tapahtunut kuitenkin haihtuu ihmisten mielistä niin kuin tarpeettoman runon säkeet unohdetaan. Brjusov näki tulevaisuuden rakentamisessa kangastelevan jotain hyvääkin, hänen runonsa Keskeneräisessä rakennuksessa tuntuu ainakin jälkeen päin tarkasteltuna kuin ennakoineen uudenlaisen yhteiskunnan tuloa. Sen sijaan runoilijalle itselleen uusi järjestys ei näyttäytynyt etukäteen arvioiden kovin mairittelevalta. Runossa Uhkaavat hunnit (vuodelta 1910) tuelvaisuuden vallanpitäjät eivät näyttäydy erityisen kulttuuriystävällisenä väkenä. Mielenkiintoinen runo on myös Suomen kansalle, joka on kuulemma sepitetty vuonna 1910, jolloin Suomen autonominen asema oli uhattuna venäläistämissuuntauksen takia. Brjusov asettuu vankasti Suomen puolelle ja kehottaa suomalaisia pysymään lujana. Valikoiman viimeisessä runossaan, nimeltä Kolmas syksy (1920), Brjusov esittää jo suoraa neuvostovaltion (tai ainakin sen loistavan tulevaisuuden) ylistystä.

Aleksandr Blok (1880 – 1921) kirjoitti uransa alkutaipaleella runoja ihanasta naisesta. Kyseessä oli kuulemma joku tyylisuuntaus, jossa palvottiin naisellista maailmansielua. Tosin Blokin naisruno kirjassa käsittelee selvästikin jotain tiettyä daamia. Tähän valikoimaan on suomennettu Blokin tunnetut runot Kaksitoista ja Skyytit. Näistä Kaksitoista osoittautui minulle pettymykseksi. Se on kahdentoista runon runosarja. Kukin runoista koostuu irrallisista lausahduksista, joista paikoitellen muodostuu keskustelun palasia. Mukana on myös vallankumouslaulun katkelmia ja lyhyitä katunäkymiä. Sikäli kuin käsitin, runossa ”kerrotaan” jonkin punasotilaitten katupartion retkistä. Skyytit (vuodelta 1918) oli minulle entuudestaan tuttu runo. Se on mukana Venäjän runottaressa Yrjö Jylhän suomennoksena. Anna-Maija Raittilan suomennos pärjää Jylhän suomennokselle ihan hyvin. Minun mielestäni taiteellisilta ansioiltaan keskimäärin puolet kummankin eri suomennoksen säkeistöistä oli sujuvampia kuin toisessa suomennoksessa. Jylhän kielikuvat ovat hurjempia, Raittilan kieli taas on nykysuomea. Skyytit on runo, jossa länsimaita varoitetaan Aasian suunnalta uhkaavasta vaarasta, jota Venäjä ei välttämättä aina olekaan estämässä kuten silloin kun se otti vastaan mongolien hyökkäyksen.

Sergei Jesenin (1895 – 1925) kerkesi aloittaa runoilijana ja sai mainettakin jo ennen vallankumousta. Hänen runoistaan pidin eniten. Jeseninin runot ovat Pentti Saaritsan suomentamina erittäin sujuvaa luettavaa ja ne soivat kauniisti. Minä taidan nyt sortua liian pitkään lainaukseen, koska lyhyempi olisi liian lyhyt. Runo on vuodelta 1917. Nimetön runo alkaa sanoilla Herätä minut aamuvarhaisella, jotka toistuvat myös runon lopussa, josta katkelma:

Herätä minut aamuvarhaisella,

raapaise kamariimme valkea.

Sanovat että runoistani kohta

on koko Venäjälle iloa.

Laulan sinusta ja vieraastani,

ja kukoista ja kotiliedestä...

Punaisten lehmiesi maito virtaa

pitkin laulujeni säkeitä.

Jesenin oli kotoisin maalaiskylästä Moskovan lähiseudulta ja kuulemma hän halusi korostaa maalaistaustaansa. Hänen runoissaan on mainiota vertauskuvien käyttöä, Jeseninin runot tuntuvat maalauksellisilta. Runoilijana hän oli ehkä neuvostovaltioon liian omaperäinen ja ihmisenä liian herkkä. Jesenin ei pitänyt siitä, että vanha venäläinen kyläkulttuuri katosi neuvostojärjestelmän myötä, hän tunsi itsensä vieraaksi omalla kotiseudullaan. Hän vietti ilmeisesti turhan paljon aikaa ravintoloissa, runossaan Kapakka-Moskova hän kertoo juopottelevasta elämänmenostaan.

Kirjassa on noin sata sivua. Minun oli tarkoitus lukea se jo eilen, mutta aamulla töihin lähtiessä vaimo sanoi, että tee vain tänään se joulusiivous. Tein sen, siihen meni koko päivä. Illalla otin tukkihumalat, mutta silti silmäilin ennen nukkumaan menoa noita Brjusovin runoja ja vähän Blokia. Tänään sitten lukaisin kirjan läpi.

Leidenschaften mit zwei W's

Itäsaksalainen Ulrich Plenzdorf (1934 – 2007) kirjoitti vuonna 1973 (tai 1972?) julkaistun romaanin Die neuen Leiden des jungen W. Romaanin suomensivat Outi ja Kalevi Nyytäjä ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1974 nimellä Nuoren W:n uudet kärsimykset.

Goethen kirjeromaani Nuoren Wertherin kärsimykset inspiroi Ulrich Plenzdorfia kirjoittamaan romaanin, jossa itäsaksalaisessa pikkukaupungissa asuva nuorukainen, Edgar Wibeau, päättää lähteä Berliiniin tutustuakseen suureen maailmaan. Hänellä on mukanaan radionauhuri, jolla hän tallentaa lyhyitä äänikirjeitä ystävälleen Willille (Werther osoitti useimmat kirjeensä Wilhelmille). Edgarin viestit kulkevat samoja latuja kuin Goethen romaanin sankarilla, johtuen siitäkin, että Edgar pelleillessään lainaa viesteihinsä tekstit suoraan vessasta löytämästään Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Edgarin nuori elämä suksii samankaltaisia latuja kuin Wertherilläkin.

Toinen romaani, josta Plenzdorfin sankari puhuu ja jota hän ilmeisesti matkii puheissaan, on Salingerin Sieppari ruispellossa, jota minä en ole lukenut. Jossain vaiheessa minusta tuntui kuin Plenzdorfin eräänä tavoitteena olisi ollut kirjoittaa itäsaksalaisille nuorille lukijoille samantyylinen teos kuin Edgarin ylistämä Sieppari. (Goethen Werther luki Homerosta ja Ossiania.) Luultavasti kirjoittaminen ei kuitenkaan suju ihan näin tietoisesti vaikkakin Plenzdorf vaikuttaa teknisesti erittäin taitavasti asiansa hallitsevan. Kirjaa on kiva lukea, tyyli on letkeä, mikä sana ei ensimmäisenä tule mieleen Goethen nuorukaisen ajatuksia kuvaillessa.

Itä-Saksasta Plenzdorf jatkuttaa turhankin tuttua tylsyyden ja pitkäveteisyyden mielikuvaa, jota ”terästetään” pioneerihenkisellä työnteolla. Onneksi tässä romaanissa tapahtuu mukaviakin asioita. Edgarin ihastus, jota hän kutsuu nimellä Charlotte tai Charlie, työskentelee päiväkodissa ja pitää työstään. Tarinassa tutustutaan myös hieman salaperäiseen Zaremba-nimiseen vanhempaan mieshenkilöön. Hän osoittautuu vanhaksi sosialismin rakentajaksi ja pysyy sekä inhimillisenä että aatteelleen uskollisena.

Ihan mukava lukukokemus. On selvästi eduksi, että lukija tuntee ainakin toisen romaanissa mainituista kirjallisista esikuvista.

Sain ajatuksen lukea tämä romaani hdcanisin blogista. Samalla tulin ajatelleeksi haasteen esittämistä itäblokin kirjallisuuden lukemisesta. Hdcanisin mietteitä kirjan suhteen voi lukea seuraavan linkin kautta:
Nuoren W:n uudet kärsimykset
 

Jarmo Lampela (s. 1964) ohjasi Plenzdorfin teoksen pohjalta elokuvan Nuoren Wertherin jäljillä. Elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2013. Pääosia esittävät Jyri Ojansivu Eeron osassa, Iina Kuustonen Katrina ja Juha Kukkonen Eeron isänä.

Suomalaisen elokuvan tapahtumapaikkana toimii Helsingin kaupunginosa, Suomenlinna. Suomenlinna merellisenä seutuna sopii sikäli varsinkin Goethen romaania kuvastelemaan, että Werther kuljeksii aika paljon joen rantamilla. Suomalaiselokuva on hienosti onnistunut vangitsemaan Plenzdorfin romaanin valoisan hengen ja siirtänyt kärsimykset nuorelta päähenkilöltä, Eerolta, hänen isänsä kannettavaksi. Sävyt eivät käy liian ahdistaviksi, tämän takaa jo romaanin kerrontatapa. On ymmärrettävää, että elokuvassa painottuu kirjaa enemmän rakkaustarina. Romaanissa on lyhyydestään huolimatta enemmän tilaa jutustella muustakin. Eeron työnjohtajat on elokuvassa yhdistetty yhteen hahmoon onnistuneesti, räyhäävä, mutta ymmärtäväinen yrittäjä on kivasti karrikoitu ja oikein piristävä hahmo.

Katselin elokuvan eilen, kirjan luin tänään. Kirjassa on 104 sivua, elokuvan pituus 91 min.

Jaan Kross: Silmien avaamisen päivä

Virolainen Jaan Kross (1920 – 2007) kirjoitti vuosina 1979 – 80 kolme novellia, jotka julkaistiin vuonna 1980 kokoelmana nimellä Kajalood kirjallisuuden aikakauslehti Loomingin Kirjastossa (Loomingu Raamatukogu). Novellien minäkertoja on Peeter Mirk -niminen opiskelija. Vuonna 1980 Kross kirjoitti yhden novellin lisää ja vuosina 1983 – 86 vielä kaksi novellia samaa minäkertojaa käyttäen. Nämä novellit julkaistiin Loomingissa vuosina 1987 ja 1988. Juhani Salokannel suomensi novellit ja kokosi niistä valikoiman, joka ilmestyi vuonna 1991 nimellä Silmien avaamisen päivä.

Krossin novellien päähenkilö Peeter Mirk on oikeustieteen opiskelija, joka on kotoisin Tallinnasta ja opiskelee Tarton yliopistossa. Novellit on sijoitettu tapahtumien suhteen aikajärjestykseen. Ensimmäinen novelleista kuvaa Peeterin elämää toisen maailmansodan kynnyksellä ja huipentuu saksalaisiksi itsensä tuntevien virolaisten laivamatkaan kohti Saksan valloittamaa Puolaa. Toinen novelli kuvaa mm. saksalaisten vallanpitoa Virossa sota-aikaan vuonna 1943. Kolmas novelli on nimeltään Stahlin kielioppi. Sen tapahtumat sijoittuvat vuoden 1944 kevään ja kesän aikoihin. Stahlin kielioppi on lukemistani novelleista paras ja kuuluu komeasti maailmankirjallisuuteen. Neljäs novelleista on saanut tapahtumapaikakseen Tallinnassa sijaitsevan tutkintavankilan sellin, ajankohta on vuoden 1946 lokakuu. Viidennessä novellissa ollaan matkalla kohti Siperiaa syksyllä vuonna 1947. Viimeinen novelleista tapahtuu junassa Tallinnan ja Tarton välillä 1950-luvun lopulla.

Koska tarkoitukseni on lukea sosialismin aikojen kirjallisuutta, jossa sosialismia ei esitettäisi kaikenpilaavana mörkönä, joudun itsekseni kysymään, sopiiko tämä kirja varsinaisesti aiheeseen? Se kyllä kuvaa hienosti Viron luisumista Neuvostoliiton syliin, mutta sisältää kovin vähän arkisen elämänmenon kuvausta tai hyväntahoista asennetta punalipun joukkokuntaan. Sen enempää natsien kuin Neuvostoliiton hallinto eivät armoa tunteneet, selittelyt ehkä sallittiin mutta ne olivat yleensä turhia. Koska olen nyt olevinani oikea ihmisystävä itseäni kohtaan, sallin kuitenkin liittää tämän novellivalikoiman näytöksi Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen. Tärkein syy on hieno Stahlin kielioppi, josta muuten pieni näyte, jossa Peeter pohdiskelee oman käsikirjoituksensa syntyä:

Se oli kirjoitettu sillä tavoin kuin kirjoittaminen minusta vielä tänäkin päivänä tuntuu tapahtuvan: hankalasti eroteltavana sekoituksena koettua, kuultua ja kuviteltua, jota sekä sisään että ulospäin, sekä tunteen että toiminnan suuntaan on jokseenkin vapaasti (ja jokseenkin vastuuntunnottomasti) lajiteltu ja liioiteltu.

                                                                          (Stahlin kielioppi)

Tyyli on välillä aika laveanomaista juorottelua, mutta teksti on kumminkin isokokoista. Ensimmäiset kolme novellia sopivat tyylillisesti hyvin yhteen, kolmessa viimeisessä mennään välillä pohdintoihin, jotka eivät minusta aina edistä kerrontaa, mutta saattavat silti olla kiinnostavia, kuten seuraavassa näytteessä novellista Salaliitto:

Ja Elkenin tiedot venäläisestä lyriikasta olivat kääntäneet asian kuulusteltavalle vieläkin suotuisammaksi. Tässä asiassa Elken olikin muuten toki tavallaan myönteinen poikkeus. Sillä hän ei ollut penkonut ainoastaan Puškinia ja Lermontovia vaan myös Brjusovin ja Blokin kaiketi perusteellisemmin kuin kukaan hänen ikätovereistaan tässä maassa, hitusen nuoremmista puhumattakaan.

                                                                           (Salaliitto)

Kirjassa on 275 sivua ja lukaisin sen kolmessa päivässä.

Christoph Hein: Vieras, ystävä

Itä-Saksassa asunut Christoph Hein (s. 1944) kirjoitti vuonna 1982 DDR:ssä julkaistun romaanin nimeltä Der fremde Freund. Vuonna 1983 romaani julkaistiin Saksan liittotasavallassa nimellä Drachenblut (suomeksi 'Lohikäärmeen veri'). Luin vuonna 1985 julkaistun Markku Mannilan laatiman suomennoksen nimeltä Vieras, ystävä. Esipuheen suomennokseen kirjoitti Anne Fried.

Reaalisosialismin aikakaudella asiat piti sanoa varovasti, pienille nyansseille ladattiin merkityksiä joskus enemmän kuin oli aihetta. Erilaisten ismien kautta yritettiin selkiyttää lukkiutuneitten neuvostojärjestelmien pinnan alla liikkuvia virtauksia. Sosialistinen realismi oli taiteen päälinjana, nyt lukemani kirjan osalle sommiteltiin uutta käsitettä kriittinen realismi. Esipuheessaan Anne Fried kertoo tämän tyylillisen virtauksen toimivan varoitusmerkkinä yhteiskunnalle, sen tehtävänä olisi herättää näkemään kohteita, jotka tarvitsivat huomiota, jotka vaatisivat kehitystä. Ensi alkuun kirjaa lukiessa arvelin, että Fried ei välttämättä olisi väärässä, mutta että minä olisin vain jonkin verran eri mieltä. Mitä pitemmälle luin, sitä uskottavammalta Friedin tulkinta kirjailijan yhteiskuntakriittisestä asenteesta alkoi vaikuttaa. Kaikkea se ei kuitenkaan riitä selittämään. Heinin kirja vaikuttaa minusta kertovan jotakin myös tämän päivän ihmisestä, hänen yksinäisyydestään, sinkkuelämästä suuren kaupungin kerrostalossa.

Vieras, ystävä kertoo Claudiasta, joka on nelikymppinen, berliiniläinen sairaalalääkäri. Claudia toimii tarinansa minäkertojana. Kaikki alkaa siitä, että päähenkilön rakastaja, Henry, on kuollut. Claudia päätyy osallistumaan Henryn hautajaisiin. Hautuumaalla olevasta saattojoukosta hän ei tunne ketään. Hän käy esittämässä muodolliset surunvalittelunsa Henryn vaimolle ja lapsille. Hautajaiskohtauksen jälkeen romaanissa kuljetaan Henryn ja Claudian suhde alusta loppuun.

Yhtä tärkeää kuin suhde Henryyn on kuitenkin Claudian suhde omaan menneisyyteensä ja sitä kautta rakentunut suhde kaikkeen hänen ympärillään. Claudia tarkkailee työtovereitaan, asiakkaitaan, naapureitaan, vanhempiaan väliin sarkastisella väliin ihmettelevällä viileydellä. Hän torjuu ihmisten lähestymisyritykset, pysyttelee välimatkan päässä. Hän harrastaa valokuvausta, mutta ei koskaan kuvaa ihmisiä. Miten hänestä on kehittynyt sellainen? Mitä hänelle on tapahtunut ja onko sen ratkaisemisella jotakin merkitystä? Tätä Claudia itse pohdiskelee mm. seuraavasti:

Miten hirveästi me säikähtäisimmekään, jos meille näytettäisiin olemuksemme pohjalle kertynyt sakka. Ja miksi kohottaa esiin se, mikä rasittaa ja uhkaa meitä, tekee meidät avuttomiksi. Yksilön radioaktiivinen jäte, joka pysyy vaikutuskykyisenä äärettömän kauan, jonka miltei kuulumaton murahtelu saa meidät pelokkaiksi ja jonka kanssa me osaamme elää vain kapseloimalla, sulkemalla, upottamalla sen sisimpämme syvimpiin syvyyksiin. Upottamalla sen pohjattomaan unohdukseen.

Me olemme mukautuneet elämään pintatasolla. Se on rajoitus, johon järki ja sivilisaatio ovat meidät pakottaneet.

Vaikka romaanissa puhutaankin poliisin tarkkailusta, uskonnonvastaisuudesta, muutosta Länsi-Saksaan, yms. vaikuttaa Claudia viettävän elämää, joka ei paljoa poikkea nykyisestä, länsimaisesta elämäntyylistä. Vieraantuminen jos mikä yhdistää romaanin meidän aikaamme.

Kirjassa on 184 sivua ja lukaisin sen läpi parissa päivässä.

Leningrad – Ost-Berlin

Ajattelin kerran elämässäni rohjeta tehdä semmoisenkin tempun, että esitän lukuhaasteen kaikille ketä kiinnostaa. Haasteen aihe on entisten sosialistimaitten kirjallisuuden etsiminen ja lukeminen.

Neuvostoajat eivät tunnetusti ole korkeassa kurssissa. Joku voi kysyä, että mitä niitä nyt enää? Naapurineljännes meni jo. Niinhän se meni. Ja totta on, että meille tarjottiin Neuvostoliiton ja itäisen Euroopan kansandemokratioitten tuotantoa enemmän kuin moni jaksoi sietää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö siihen tuotantoon olisi lukeutunut yhtä sun toista arvokasta ja säilytettäväksi suositeltavaa. Haasteeni tavoitteena on käydä vapaasti läpi tuon jo katoamassa olevan ajan kirjallisuutta etsien niitä helmiä, joita sieltä varmasti löytyy.

Haasteen nimeksi olen valinnut Leningrad – Ost-Berlin. Nimessä voi nähdä mukaelman tunnetusta Venedikt Erofejevin kirjoittamasta, neuvostoaikaa satiirisella humaloinnilla lähestyvästä romaanista Moskova – Petuski. Tavoitteena ei ole löytää kirjoja, joissa suhtaudutaan sosialismin aikoihin yksipuolisen arvostelevasti ja pessimistisesti. Pikemminkin minua ilahduttaisi, jos aiheesta löydettäisiin varteenotettavia puoltolauselmia. Taiteen tarkoitus tuskin on ajaa kaikkea yhteen muottiin ja vaikka niin kenties meneteltiin Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, ei lukijan ole pakko tehdä samoin vaan hän voi koettaa löytää ja ottaa vastaan sen hyvän mitä kyseisestä – nyt niin tuomitusta – järjestelmästä on löydettävissä.

Mainitsen seuraavaksi muutaman kirjailijan, joitten tuotantoa voisi haasteen puitteissa kopaista:

Neuvostoliitto

Venäjän runotar (toim. V. Kiparsky ja Lauri Viljanen) Huom! Erittäin suositeltava!

Neuvostolyriikkaa osat 1 – 4

Vladimir Majakovski: Pilvi housuissa ja muita runoja

Boris Pasternak: Tohtori Živago, Sisareni, elämä, Taiteesta

Anna Ahmatova: Valitut runot

Venedikt Erofejev: Moskova – Petuski

Andrei Makarevitsh: Kiehtova päihdeoppi

DDR

Ulrich Plenzdorf: Nuoren W:n uudet kärsimykset

Christoph Hein: Villihevonen uunin alla, Tien loppu, Säestäjä, Vieras, ystävä

Bertolt Brecht: Herr Puntila und sein Knecht Matti, Kolmen pennin ooppera, Äiti Peloton ja hänen lapsensa, Galilein elämä, Setšuanin hyvä ihminen, Runoja

Tietenkin myös muut kansandemokratiat tulevat kyseeseen. Hyppäykset mukaan ja matkaan väliasemilta ovat toivottavia. Lukisin mielelläni puolalaisen Stanisław Lemin romaanin Futurologinen kongressi, niin scifiä kuin se onkin. Lainasin jo virolaisen Jaan Krossin novellikokoelman Silmien avaamisen päivä.

Olkaa kiltit ja kertokaa, jos muita löydätte! Ja lukekaa näitäkin kirjoja, on niissäkin lukemista. Rojautetaan haasteelle lukuaikaa vuoden 2016 marraskuun 7. päivään saakka. Слава КПСС!
Laitan tähän loppuun vähän lisäyksiä:
 

Täydennystä mahdollisiin lukuelämyksiin:

Suomi

Oili Tanninen: Samovaari – Elämää Moskovassa
Piispa Panteleimon: Venäläistä teetä
Valentin Kiparsky: Suomi Venäjän kirjallisuudessa
Juho Mäkelä: Näin naapurimaata
Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Irja Niemi: Neuvostokasvatti (Kerttu Nuortevan muistelmia)

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä (Otto Wille Kuusisen vaimon muistelmia)

Boris Cederholm: Punainen painajainen – Kuvia ja kokemuksia Neuvostomaasta

Kristian Swanljung: Ajettuna kuin villieläin

O. V. Itkonen: Maanpakolaisen muistelmia

Länsimaat

John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa
Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä

Viro

Suomenlahden takaa (valikoima Viron uutta proosaa vuodelta 1968, novelleja kirjoittaneet Enn Vetemaa, Arvo Valton ja Mati Unt)
Lauri Vahtre: Absurdin suurvalta – Elämää neuvostojärjestelmässä
Mats Traat: Riippusilta, Viisi tanssia
Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus
Debora Vaarandi: Tuulen valossa
Uusien sulkien kasvaminen  

Latvia

Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja
Alberts Bels: Häkki

Liettua

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja
 

Tšekkoslovakia

Josef Škvorecký: Luutnantti Boruvkan murheet, Ihmismielten insinööri
Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys, Tarjoilin Englannin kuninkaalle, Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille
Ludvík Vaculík: Marsut
Miroslav Válek: Kosketuksia, Rakastelua kananlihalla / Rauhattomuutta 
Hanna Knapp: Me kolme pöhköä
Klára Jarunková: Vaitelias veli, Susanna etsii satua
Stanislaw Rudolf: Päivänkakkaroita linnanneidille, Tyttö kuin punapippuri
Vaclav Havel: Largo desolato, Temptation
Jaroslav Seifert: Ruttopylväs  

Puola

Stanisław Lem: scifi-kirjallisuutta

Wisława Szymborska: Ihmisiä sillalla, Sata Szymborskaa

Slawomir Mrozek: Elefantti, Elämää aloittelijoille
Czeslaw Milosz: Vangittu mieli
Maria Krüger: Punaruusun aikaan
Pawel Huelle: Kuka olet, David Weiser?
Lech Walesa
Jerzy Andrzejewski: Vetoomus

Stanislaw Rudolf: Päivänkakkaroita linnaneidille
Zbigniew Herbert: Kyynelten teknologiasta

Neuvostoliitto

Daniil Harms: Sattumia, Ensiksikin ja toiseksi, Perinpohjainen tutkimus

I. Grekova: Leskien laiva
Sergei Dovlatov: Matkalaukku, Meikäläiset
Arkadi & Boris Strugatski: Stalker: Huviretki tienpientareelle, Hankalaa olla jumala, Poika helvetistä
Mihail Šolohov: Kertomuksia, Aron raivaajat, Hiljaa virtaa Don
Kamelinsilmä - neuvostokirjailijoitten kertomuksia

Tšingiz Aitmatov: Džamilja, Valkoinen laiva, Kirjavan koiran kukkula, Eikä päivä pääty, Punahuivinen poppelini jne.
Juvan Šestalov: Ugrien kehto
Fazil Iskander: Setäni arvo siitä nousee
Vasili Šukšin: Punainen heisipuu, Meitä on niin moneksi
Neuvostoproosaa (kirjasarja)
Arkadi Vasiljev: Kello kolmetoista, teidän ylhäisyytenne
Juri Trifonov: Talo rantakadulla 
Anatoli Rybakov: Raskasta hiekkaa
Valentin Rasputin: Elä ja muista, Viimeinen raja, Marian rahat
Konstantin Paustovski: Valkoista kultaa, Venäjän sydänmailla
Konstantin Fedin: Ensimmäiset ilot
Vasili Belov: Tuttu tarina, Kaksi valoisaa vastakkain
Fedor Abramov: Kaksi talvea ja kolme kesää, Teitä ja risteyksiä, Koti
Joen tuolla puolen
Osip Mandelstam: Ajan kohina
Nadežda Mandelstam: Ihmisen toivo
Elena Hellberg-Hirn: Leninburg

Juri Oleša: Kateus
Jaakko Rugojev: Maan huolia
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Valeri Harlamov: Maalintekijänä numero 17 
Oleg Kuvajev: Pakenemisen säännöt, Alue
Andrei Platonov: Sydän paikallaan
Jevgeni Jevtushenko: Kyllä ja ei
Vera Panova: Serjoža
Ilja Erenburg: Suojasää
Vladimir Majakovski: Runoja Amerikasta
Marina Tsvetajeva: Valitut runot
Boris Pasternak: Tohtori Zivagon runot
Sergei Jesenin: Tarkoin valitut runot
Osip Mandelstam: Ajan kohina
Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui
Tšabua Amiredžibi: Lainsuojaton
Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa, Älkää ampuko valkoisia joutsenia
Dmitri Shostakovishin muistelmat

Vladimir V. Tshernavin: Puhun äänettömien puolesta – Kokemuksia Neuvosto-Venäjältä
Ljubov Voronkova: Aurinkoinen päiv
Boris Polevoi: Anjuta

Juri Koval: Napakettu Napoleon kolmas
Juri Korinets: Hevoseni Sul  
Aleksandr Solzenitsyn: Preussin yöt, Ivan Denisovitshin päivä, Syöpäosasto, Ensimmäinen piiri, Vankileirien saaristo 

Romania

Herta Müller: Matala maa
Zaharia Stancu: (puolenkymmentä romaania Keltaisessa kirjastossa)
Puulta puulle - Transsilvanian runoutta

Panait Istrati: Alaston totuus Venäjästä

Unkari

István Örkény: Minuuttinovelleja

Miljoona kilometriä Budapestiin (valikoima unkarilaisia novelleja 1909-1986)
Maailma uutena (novellivalikoima vuodelta 1973)
Miklos Meszöly: Saulus, Urheilijan kuolema
Ákos Kertész: Kunnon ihminen
Yhteisessä sateessa - kuusi unkarilaista runoilijaa


DDR

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus
Christa Wolf: Kassandra, Medeia, Erään naisen elämä, Jaettu taivas, Häiriötapaus, Kesänäytös
Anna Seghers: Kuolleet pysyvät nuorina
Reiner Kunze: Nuo ihmeelliset vuodet

Saksa
Wolfgang Büscher: Berliini - Moskova Jalan kohti itää 


Bulgaria

Helakukkula - Bulgarialaista lyhytproosaa
Bulgarialaisia kertomuksia
Jordan Raditskov: Vuoret tulivat lähelle, Me varpusenpojat, Villi Siperia
Ljubomir Levtsev: Tähdet ovat minun

Jugoslavia

Danilo Kiš: Varhaisia suruja ja pari muuta romaania
Branimir Scepanovic: Suu täynnä multaa
Ivo Andric: useampi historiallinen romaani
Mesa Selimovic: Dervissi ja kuolema
Marsipaania - slovenialaista nykyrunoutta  

Albania   

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka ja pari muuta romaania 

Iso-Britannia

Ivy Low Litvinov: She Knew She Was Right

America Latina

Kello 0
Vihreä lisko