Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Vuonna 1928 Viipurin lääniin kuuluneessa Hiitolassa syntynyt Eeva Kilpi laati vuonna 2012 julkaistun, omista päiväkirjamerkinnöistään koostamansa teoksen nimeltä Kuolinsiivous. Kilpi on järjestänyt eri vuosien päiväkirjamerkinnöitä vuodenkierron mukaiseen esitykseen tammikuusta alkaen ja joulukuuhun loppuen. Miksi hän on tehnyt juuri näin, sitä en tiedä. Ehkä saan erään vastausvaihtoehdon aikaiseksi lainaamalla Kilven tekstiä ja sitten kommentoimalla tekemääni ylipitkää lainausta. Helmikuun 26. päivänä vuonna 2002 Kilpi on merkinnyt päiväkirjaansa seuraavaa:

Meidän vanhojen vanhuus on tämän ajan rikkautta. Että on elossa ihmisiä jotka itse muistavat sotia edeltäneen ajan ja ovat kokeneet historiamme rajut ajat ja vaihtelut, kokeneet hädän, ahdistuksen, surun ja selviytymisen. Kokeneet koti-ikävän ja jaksaneet elää siitä huolimatta. Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin.

Kilven muistiinmerkinnöissä nämä sotia edeltäneet ajat toistuvat. Mutta mitä oikein tarkoittaa muistiinmerkintä. Miksi ihmisen on tarpeen merkitä asioita muistiin? Joku sanoi kerran, että on huvittavaa kun kapakassakävijät alkavat pelata keskenään muistishakkia ja ennen pitkää riitaantuvat aikaisemmista siirroista, joista heillä on eriävät mielikuvat. ”Kaikki muuttuu – muistotkin.” Itse alan olla sitä mieltä, että muistin paras ominaisuus on sen muuntautumiskyky. Ehkä historiakin pitäisi kirjoittaa vasta vuosikymmenien kuluttua ja pelkästään ulkomuistista. Muistille on hyvä antaa aikaa sepittää historiasta kelvollinen tarina. Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa Pikku suorasuu (perustuu Anni Swanin tyttöinromaaniin Iris rukka) on hauska kohtaus, jossa Turkin sodan taistelua lehdessä muistellut kenraali joutuu sanaharkkaan entisen alaisensa kanssa, jonka muistikuvat taistelusta poikkeavat kenraalin muistoista ja kenraali joutuu vastahakoisesti myöntelemään, että ehkä hän on saattanut jotain unohtaa. Voi tietysti olla, että muistan tämän väärin, mikä olisi erityisen hauskaa.

Helmikuun 21. päivä 1994 Kilpi toteaa:

Mikään ei ole mitään yksinään, mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monitasoisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta – joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta.

Tämä on mielestäni se todellisuuden osanen, joka vaikuttaa muistoihin niitten syntyhetkellä ja muokkaa niitä myöhemmin. Huhtikuun kuudentena vuonna 2002 Kilpi kirjoittaakin, jotta totuuksia on rajattomasti ja ne vaihtelevat kuin kaleidoskoopissa.

Muisti-museo, Mikkeli.

Intohimo on Kilven runon mukaan ihana, juovuttava, jumalallinen ja vaarallinen tila ja harvoin koettavissa. Tuosta lopusta olen ihan samaa mieltä, muitten ominaisuuksien määrittelyä eivät parinkymmenen sekunnin kestot helpota. Ei siinä juuri hiki naisen kasvoille tipahtele. Huumoria näistä Kilven teksteistä löytyy, itseironiaakin vaikka kuinka. Miun mummoin oli kotoisin Jääskestä, mikä on aika lähellä Hiitolaa, joku esivanhempani oli muistaakseni Hiitolassa asunutkin. Kirvussa asui mummoni mummo, Ellin Mari. Sen takia häntä kutsuttiin Kirvun mummoksi. Hänellä oli ainakin yksi avioton lapsi, jonka isästä hän oli kysyttäessä sanonut: ”Lepikosta tul ja lepikkoon män, nahkurille hais.” Kilpi ei käytä teksteissään murretta, mutta muisteloitten hauska sirpaleisuus luo sellaista iloisesti rupattavaa moni-ilmeisyyttä, jonka karjalaisuuteen yhdistän.

Muissa blogeissa tätä kirjaa on kehuttu vaikka kuinka. Luettua elämää -blogissa Elina kertoo omasta lukuelämyksestään ja hänen tekstinsä lopussa on myös linkkejä muihin blogeerauksiin.

Kirjassa on 117 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Laura Latvala: Tuulien talo

Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoitti vuonna 1963 julkaistun kaunokirjallisen työpäiväkirjan Tuulien talo. Kirjassa Latvala kertoo omista ajatuksistaan toimiessaan lääkärinä Siilinjärvellä sijainneessa Harjamäen mielisairaalassa. Päiväkirja kattaa ajan 20.7.1962 – 17.7.1963. Päiväkirjansa merkintöjä Latvala kartutti yön hiljaisina hetkinä päivystävän lääkärin huoneessa, Hiljaisuuden talossa, kuten hän runoilee, jossa linnut saarnaavat, tuulien urut soivat.

Kuten tuli mainittua, kerronta on kaunokirjallista, välillä lääkärin työ väistyy ja tilalle astuvat Shakespeare, Tšehov, Kierkegaard ja muut elämän kuvaajat. Loppupuolella kirjaa mietin, että Latvalahan tarkastelee sairaalan eloa näköalapaikaltaan kuin Meursault parvekkeeltaan ja pian hän kirjoittaakin näkemyksiään Camus’n kirjoista. Myös tapa, jolla sairaalaa kuvataan, on jumalaisen komediallisuuden saattelema: sairaalan osastot jakautuvat Latvalan mielestä kolmeen tasoon, jotka ovat Inferno, Kiirastuli ja Taivas. Taivastasolla on käytetty rauhoittava lääkitys tavoittanut tuohon maailmanaikaan halutun tuloksen, niin jotta jos ei olisikaan rauha maassa, niin Taivaassa sitten on. Voiko sellaista hoitoa nimittää parantamiseksi vai olisiko tainnuttaminen paremmin paikallaan, vastaan: olisi. Latvala sen sijaan mainitsee paranemisprosentin olevan 80 luokkaa. Ehkä kotiuttamisprosentti voi ollakin niin korkea? Latvala välillä ihmettelee, mitä tehdä kroonikkopotilaille, kun aina vain uusia potilaita tulee taloon. Mutta kuten todettu kaunokirjallinen teos. Samaa tyyliä kuin vaikka Paavolaisen synkät yksinpuhelut, joita en ole lukenut, mutta kuuntelin kuunnelmasarjana. Tätä kirjaa luin eilen pitkät matkat ääneen, voisin ihan hyvin tarjoutua lukijaksi äänikirjaan, jos tästä sellainen väsättäisiin. Tavoittelin luennassa jotain Erkki Luomalan kaltaista äänellistä syvyysvaikutelmaa, sillä teksti on parhaimmillaan pohdiskelevan runollista ja ansaitsee värikylläisen tulkinnan.

Harjamäen sairaala oli kuin kaupunki maalaiskunnassa. Latvala kertoo vastuullaan olevan tuhannen ihmisen hoito. Myöhemmin Latvala muistaa, että lääkäreitä on talossa kymmenen. Tämä vähäsen suhteuttaa asioja. Kerran Latvala toteaa, että meillä on paljon hyviä hoitajia täällä. Sen lähemmin hän ei tätä henkilöstöryhmää kuvaile. Potilaista sentään Latvala kertoo enemmän ja aina ymmärtämyksellä. Siilinjärven kunnasta hän huomioi soraharjut, joitten hän mainitsee olevan jääkauden töitä. Myös tuleva apatiittilouhos saa maininnan. Kirkko kunnaallaan on kuin jumalan kämmenellä. Syvä suppa kirkon vieressä jää huomiotta. Yksityiskohtaisesti Latvala kuvailee sisätiloja maalaistalosta, jossa vieraili Pielavedellä.

Että hienosti on kirjoitettu tämä kaunokirjallinen päiväkirja, varmaan tekijänsä näköinen. Liitän tähän häntään pienen katkelman kerronnasta:

Mikä on joukon alitajunta? Osastoilla on joskus äärettömän levotonta. Tuntuu, että se lähtee jostakusta potilaasta ja säteilee ympäristöön, kunnes kaikki ovat levottomia. Sitten taas voi olla aikoja, että on rauhallista, oikein kodikasta. Tällä lienee yhteyttä ilmanpaineeseen ja täysikuuhun, moni on sen huomion tehnyt. Jäittenlähdön aika on pahinta, silloin riivaa levottomuus niitäkin, jotka muuten ovat suhteellisen tyyniä.

Jäitä lähössä, Pohjois-Kallavesi.

Minulla on jossain kuva missä erästä Harjamäen sairaalan rakennusta puretaan kaivinkoneella, mutta en nyt löytänyt sitä, niin olkoon tuo jäittenlähtökuva siitä eistä.

Kirjassa on 174 sivua. Lopusta löytyy sivistyssanaluettelo. Lukaisin muutamassa päivässä.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 

Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet

Joskus, jossakin, nuorena poikana, unta. Oli ilta, tai yö, siinä unessä. Seisoin aukean kentän laidalla ja katselin kentän yli taivaanrantaan, ja ilma, ilmatila, koko avaruus oli sininen, ei sillä tavoin kuin taivaankansi on sininen, vaan avaruus itse, läpinäkyvänä ja -kuultavana ja sinisenä, ja jostakin kuului, ei, ei niin voi sanoa, sini, rajaton sininen tila soi, oli korvissani samanlaisena kuin silmissäni, auer, urkujen hyminä, näkymättömän jousiorkesterin piano pianissimo. Se oli lumoava uni.

(Juha Mannerkorpi, Päivänsinet)

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun teoksen Päivänsinet. Alaotsikkona on Muuan loppukesä, merkintöjä. Kirjoittaja, tässä tyylillisesti pikemminkin runoilija kuin proosakirjailija, pitää päiväkirjaa, jossa tarkkailun kohteena ovat runoilijan ja hänen vaimonsa huonekasveina kasvattamat päivänsini-nimiset köynnöskasvit. Samanaikaisesti runoilija kertoo terveydentilastaan. Hän on kieltäytynyt tärkeästä leikkauksesta. Sokeritauti on vienyt varpaita, vatsassa ei ole kaikki kohdallaan ja sydänkin alkaa temppuilla. Taivasta kohti kipuavat päivänsinet ovat runollinen vertauskuva, auettuaan kukkaset kukoistavat vain päivän ja kuihtuvat pois. Runoilija tutkii kasvia, perehtyy sen siemenkotien sisältöön, omien sanojensa mukaan suorittaa luonnonopillisen ruumiinavauksen eli panteistissävytteisen hartaushetken.

Päiväkirjan merkinnät alkavat 2. heinäkuuta ja päättyvät 26. marraskuuta. Sinä aikana runoilija Mannerkorpi kuvaa tervapääskyjen kirkumista, katuporan jyrinää ja kampurajalkaisen ehtookävelyä. Hänen näkökykynsä on heikentynyt, mutta vaimonsa kanssa hän laskee päivittäin puhjenneitten kukkasten määrän ja mittailee jopa kukkasilmujen pituuksia. Nuppuja ne eivät ole, kuten veli oli hänelle vuosia sitten huomauttanut. Nuppu oli vain kärsimyskukassa, sen osoitti äiti runoilijan hääpäivänä.

Lomittain sairauskertomuksen kanssa lukija saa tietoa päivänsini-kasvista, sen alkuperästä Meksikossa, jossa se on rikkakasvi, sen siementen huumaavista ominaisuuksista, jonka tunsivat jo atsteekit ja tietenkin kasvin istuttamisesta, sen kiipeilynhalusta ja kukkasten koosta ja kukkavarsista, kukintovarsista, verhiölehdistä jne. Runoilija paneutuu asiaansa, hakee tietoa ja jos ei löydä haluamaansa, sepittää vaikka itse sadun päivänsinien luomisesta. Tosin luomisen suhteen hän on epäilevä, jalostettu Ipomoea tricoloris on runoilijan päätelmien perusteella tehty, ei syntynyt. Päivänsini, Amerikoissa Morning glory, Japanissa Asagao, Aamunkukka, tunnetaan Euroopan roomalaiskatolissa maissa Jumalanäidin viinipikarina. Muutkin ovat kukasta kiinnostuneet. Eräässä puutarhalehdessä on järjestetty jopa kilpailu siitä, kenen yhteen päivänsinen köynnökseen tulee eniten kukkia kesän aikana. Voittajalla kukkia on ollut yli neljätuhatta. Mannerkorpien yhden päivän ennätykseksi muodostuu 32 kukkaa.

Kuvaus terveydeltään hiipuvan runoilijan kotielämästä on hyvin todentuntuinen ja rikas. Kertoja ei kätkeydy kukkiensa taakse vaan korostaa niitten kehityksen ja kuihtumisen kautta omaa tilaansa. Suhde vaimoon on niin vahva, ettei sitä tarvitse erityisesti korostaa, vaimo on runoilijan tuki ja turva, ystävä ja kiukuttelujen kohde, silloin kun sukat tai silmälasit ovat kateissa. Vaimo käy asioilla, hän voi liikkua kodin ulkopuolella, runoilija itse käy vain kerran sairaalassa. Kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä on kuten muutkin keskittynyt Sinisen Ihmetorven suuntaan, ylöspäin.

Kirjassa on 128 sivua. Luin sen muutaman päivän aikana.