Helmi Krohn: Suomen suuria miehiä

Helmi Krohn (1871 – 1967) kirjoitti ilmeisesti vuonna 1915 ensimmäistä kertaa julkaistun teoksen nimeltä Suomen suuria miehiä. Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti Lukukirja kouluja varten. Alusta löytyvät Oskari Mantereen kirjoittamat Alkusanat teoksen ensimmäiseen painokseen. Alkusanat on päivätty vuonna 1915.

Tässä pienessä teoksessa Krohn esittelee nuorelle lukijakunnalle suuria suomalaisia, jotka ovat tehneet työtään suomalaisuuden hyväksi vuosisatain aikana. Koska teos on suunnattu keskiluokkien oppilaille – mitä se tarkemmin ottaen tarkoittaneekaan – nuorisolle joka tapauksessa, keskitytään kunkin henkilön kuvauksessa aivan erityisesti heidän nuoruutensa pikku tapausten kuvailuun. Välillä erinäiset kommellukset ja suurmiesten koulutien hankaluudet saavat sikäli suuren osan, että heidän saavutuksensa, joitten vuoksi heidät kirjassa esitellään, livahtavat lopuksi aika nopeesti lukijan silmäin ohitse. Toisaalta ymmärrän tämän tyyppisen kerronnan merkityksen ja olen itsekin ollut sitä mieltä, että opetukseen kouluissa voisi ihan hyvin lisätä kerronnallisuutta. Siten voitaisiin kuvata sitä, miten jänniä polkuja pitkin kehitys kehittyykään, ihan yksilötasollakin.

Koska kaikkia tätä lukemaan antautuvia se taatusti kiinnostaa, kerron tässä ketkä tämän kirjan suuria Suomen miehiä oikein ovattenkaan:

Mikael Agricola (syntyi vuosien 1508 ja 1512 välillä, kuoli 1557) oli suomalaisen kirjallisuuden perustaja (ABC-kiria), uskonpuhdistaja ja Uuden testamentin suomentaja.

Daniel Juslenius (1676 – 1752) ”suomalaisuuden isä”, joka vertaili suomen kieltä kreikkaan ja hepreaan, mutta kirjoitti myös tarkan kuvauksen oman aikansa Turusta.

Henrik Gabriel Porthan (1739 – 1804) ”Suomen historian isä”, kuvataan todelliseksi tiedemieheksi, joka aika pitkälti pystyi hahmottelemaan suomalaisten alkuperän ja heidän saapumisensa nykyseuduille kytkemättä asiaan vedenpaisumusta ja vastaavia näkemyksiä. Kiinnostuin aika tavalla Porthanista ja lainasin pari hänen teostensa suomennosta luettavakseni.

Frans Mikael Franzén (1772 – 1847) runonruhtinas, josta pidettiin kovasti aikanaan. Tunnetuimpana runona mainitaan Juokse porosein. Oululainen Franzén oli ruotsinkielinen runoilija ja hän myös muutti asumaan Ruotsiin, joten hänen runonsa ovat mahdollisesti suositumpia ruotsinkielisen väen keskuudessa. Ruotsiin päätyivät kirjan herroista myös Juslenius ja Arwidsson.

Aadolf Iivar Arwidsson (1791 – 1858) oli tulisieluinen Suomen kansallisen heräämisen puolesta puhuja.

Elias Lönnrot (1802 – 1884) Kalevalas skapare. Oli minulle aikamoinen yllätys, että Lönnrot olikin suomenkielinen ja että ruotsin kielen opettelu oli tuottanut hänelle koulussa vaikeuksia.

Johan Ludvig Runeberg (1804 – 1877) vår nationalskald, oli nuoremmuuttaan aika velmuilija, perusti sittemmin Lauvantaiseuran muutamain muitten aikalaistensa kanssa ja noustuaan jo kunnian kukkuloille runoilijana muutti Porvooseen. Runeberg-museossa on muuten katupeili, josta Runeberg saattoi katsella ohikulkijoita maatessaan viimeiset pitkät kolmetoista vuottaan halvaantuneena kodissaan. Fosterlandet reste vården.

Juhana Vilhelm Snellman (1806 – 1881) ”Suomen kansallisen herätyksen isä” eli lapsuutensa Tukholmassa, kunnes perhe muutti Kokkolaan. Snellman kävi koulua Oulussa. Kärkevien suomalaismielisten kirjoitustensa ja puheittensa takia Snellman joutui sittemmin muuttamaan Kuopioon, jossa on Snellmanin puisto ja sen keskellä hänen rintakuvansa. Puisto on eräänlainen Kuopion aatteellinen keskus. Kuopiossa on myös Snellmanin kotimuseo, mutta se on aika vaatimaton. Sen sijaan korttelimuseossa on nähtävissä Snellmanin lehtiä: Maamiehen ystävä ja ruotsinkielinen Saima.

Fredrik Cygneus (1807 – 1881) oli minulle tuntematon suuruus. Hän lienee ollut karismaattinen puhuja, joka on Arwidssonin tapaan innostanut suomalaisia luomaan omaa kulttuuriaan. Hän nosti aikanaan esille Runebergin runoutta ja tuki Aleksis Kiven kirjallista harrastetta.

Uno Cygneus (1810 – 1888) ”Suomen kansakoulun isä” sai tehtäväkseen järjestää Suomeen kansakoululaitoksen. Sitä ennen hän oli työskennellyt mm. Viipurissa, Pietarissa ja Alaskan Sitkassa(!), joka tuolloin vielä kuului Venäjälle.

Lauri Stenbäck (1811 – 1870) oli hengellinen runoilija, jota en entuudestaan tainnut tuntea. Virsikirjasta löytyy sentään virsi 288 Silmäisi eteen, Jeesus, jonka kyllä tunnen. Kuortane oli Stenbäckille tärkeä lapsuuden kotiseutu. Hänen elämäänsä näkyi sisältyneen aivan kauheita terveysongelmia: palovammoja, isorokkoa ja lavantautia.

Mattias Aleksanteri Castrén (1813 – 1852) eli vain 38-vuotiaaksi, mutta ehti tehdä valtavan työn Siperian suomalais-ugrilaisten kansojen kielentutkimuksen parissa. Sitä ennen hän oli ehtinyt avustaa myös Lönnrotia kalevalaisen kansanperinteen keruussa, hän mm. ruotsinsi Kalevalan.

Sakari Topelius (1818 – 1898) oli ruotsinkielinen kirjailija, joka tunnetaan varsinkin saduistaan. Hän kirjoitti lisäksi suuret määrät myös muuta kertomakirjallisuutta (mm. Talvi-iltain tarinoita) ja Suomen maantiedettä kuvailevan Maamme-kirjan sekä toimitti lehteä nimeltä Helsingfors Tidningar. (Topelius muuten haastatteli lehteensä Kreeta Haapasaloa ja oli luomassa tämän kansanlaulajan ja kanteleen soittajan mainetta ja uraa.)

Mielenkiintoinen pikku kirjanen, joka herätteli minun kansallisia tuntosarviani tonkimaan mitä muuta aiheeseen liittyen voisi olla löydettävissä. Lieneeköhän olemassa kirjaa Suomen suurista naisista?

Tässä miesten kirjassa on 125 sivua. Lukaisin sen neljässä-viidessä päivässä.

Teeman elokuvafestivaali maaliskuussa 2018

Kirjoitan tavoilleni surullisen uskollisena muutaman muistiinpanon Teeman elokuvafestivaalilta maaliskuulta 2018. Vapaaehtoinen kompulsorisuus on näet tietyllä tavalla surullista. Amerikkalaiselta ohjaajalta David Lynchiltä esitettiin muutama elokuva enemmän kuin muilta ohjaajilta. En katsellut kaikkea, mutta niissä elokuvissa, joita satutin itseni katselemaan, oli yhtä sun toista katseltavaa. Kirjoitin nämä sanat syötyäni herkullista kinkkukiusausta.

Dheepan (2015) Jacques Audiardin ohjaama ranskalainen elokuva kertoo melko epäuskottavan tarinan srilankalaisista pakolaisista. Jotenkin väsyttää tämä pakolaisista ja turvapaikanhakijoista puhuminen. Eikö ne muuta keksi?

Eraserhead (1977) David Lynchin ohjaama amerikkalainen elokuva yksin asuvasta miehestä, joka saa kuulla tyttöystävänsä synnyttäneen hänelle lapsen. Kaamealla äänimaailmalla silattu elokuva muistuttaa jäykähkössä etenemisessään Aki Kaurismäen elokuvia. Absurdista ilmaisusta huolimatta näin elokuvassa huomioita siitä, miten rankkaa ja vaativaa pienen vauvan hoito voi olla. Siinä vanhemmat joskus väsyvät eikä isänä olemisessa järjestetä etukäteiskurssitusta.

Chuck Norris vs kommunismi (2015) Ilinca Călugăreanun ohjaama romanialais-britannialainen dramatisoitu dokumenttielokuva siitä, miten Romaniassa sosialismin aikana katseltiin sarjatuotantona salaa-dubattuja länsimaisia elokuvia. Herää kyllä myötätunto sosialistimaitten väkeä kohtaan. Kyllähän sitä meillä Suomessakin katseltiin suuren maailman näyttelijättäriä sillä ja tällä silmällä.

Lost Highway (1997) David Lynchin ohjaama elokuva, jossa todellisuus hajoaa melko mutkattomasti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Patricia Arquette on tässä elokuvassa oikea Looker – sellainen suuren maailman katsottava. Täsmällisen toteutuksen ja tunnettujen näyttelijäin vuoksi vaikuttaa enempi viihde-elokuvalta. Aika paljon naimakohtauksia. Elokuva sisältää jakson, jossa rattiraivo eskaloituu ajoneuvon ulkopuolelle.

Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (1992) David Lynchin ohjaama amerikkalainen elokuva tv-sarjaan liittyen. Katsoin joskus eka jakson siitä sarjasta ja myöhemmin lapset kehottivat katsomaan lisää, mutta ei oikein olemus taipunut siihen. Tämän elokuvan kerrottiin vastaavan tv-sarjan herättämiin kysymyksiin. Vastaukset, sikäli kuin niitä tajusin näkeväni, olivat sitä luokkaa, ettei ihme, kun kysymykset eivät ole minua kiinnostaneet.

Elämäni kesäkurpitsana (2016) Claude Barrasin ohjaama sveitsiläinen animaatioelokuva. Koskettava tarina hienosti toteutettuna. Vaativa aihe on saatu soimaan verrattain lyhyessä elokuvassa, jossa henkilöhahmoja on huomattavan monta. Mietin ainoastaan ikärajaa 7 vuotta, sillä elokuvassa käsitellään aika rankkoja kokemuksia.

Harold & Lillian: Rakkaustarina Hollywoodista (2015) Daniel Raimin ohjaama dokumenttielokuva Harold ja Lillian Michelsenistä, jotka työskentelivät monien elokuvien taustavoimina auttaen luomaan niitä maailmoita, joilla meitä elokuvain katselijoita saatellaan mukaan elokuvan ihmeelliseen satumaailmaan. Nähdyn perusteella Lillian vaikutti ihmiseltä, jolta saattaisi riittää juttua useampaankin haastatteluun.

Birdman (2014) Alejandro Iñárritun ohjaama amerikkalainen elokuva sijoittuu näyttelijöitten keskinäisen kukottelun maailmaan. Kovan sähellyksen katkaisee onneksi muutama hiljainen hetki.

Dyyni (1984) David Lynchin ohjaama amerikkalainen scifi-elokuva. Kestoa oli yli kaksi tuntia, silti vaikutti, että alkuperäistä tarinaa oli kertojanääntä hyväksi käyttäen kurottu kasaan. Toisaalta tietyt asiat toistuivat turhankin usein. Ulkoavaruuden profetiat kumminkin toteutuvat, kun kosminen messias tarjoaa pahiksille kunnon matokuurin.

Parhaiten minulle maistuivat Elämäni kesäkurpitsana, Harold & Lillian ja Birdman.

Eino Säisä: Ensirakkaus ja muita novelleja

Eino Säisä (1935 – 1988) oli iisalmelainen kirjailija. Luin hänen novellikokoelmansa Ensirakkaus ja muita novelleja. Se julkaistiin vuonna 1973. Melkein kaikki novellit kuvaavat lapsia. Seuraa sananen jokaisesta novellista:

Ukin piippu. Ehkäpä Säisän tunnetuin novelli sen pohjalta vuonna 1978 valmistuneen koulutv-elokuvan myötä. Ilpo ottaa kokeillakseen ukin pyhäpiipun uunin päältä, jossa se on kuivumassa katkaistussa tykinhylsyssä. Hän tietysti kokeilee piippua koulun välitunnilla ja jää kiinni. Seuraa rangaistus ja Ilpon syyllisyyden ja kiinni jäämisen pelon aiheuttama kontemplaatio. Saako Ilpo piipun takaisin opettajalta? Onnistuuko hänen palauttaa se takaisin katkaistuun tykinhylsyyn ennen sunnuntaita, niin ettei ukki huomaa hänen lainanneen piippua? Säisä ei lavertele eikä selittele vaan tarina kerrotaan niin kuin se on.

Iida-täti. Reijon opettajaksi tulee naisimmeinen, Iida-täti, jonka olisi ammattikasvattajan tehtävien sijasta kannattanut pitää vaikka kirjablogia.

Auto isälle. Veijo lähtee bussilla kaupunkiin ostamaan isälle autoa. Hän maksaa kyydin kortilla: Leipuri Limpulla ja Pekka Peltomiehellä. Bussikuski on heti pelissä mukana.

Marin jumalat. Eero ja Olavi lukevat fantasiakirjallisuutta tallissa, mutta menevät sitten peuhaamaan vinnin pehkuihin, missä oleskelu on heiltä kiellettyä.

Kesäaamulla varhain. Epa ja Olavi veljineen pyhäpäivän kalareissulla. Tykkäsin siitä, että kertomuksessa harrastetaan uistimen soutua. Se on reiluinta kalastusta.

Talvisia puita Siilinjärven Honkamäellä.

Tiiran retale. Tiiran kohtaloa lukuunottamatta kiva novelli lapsista keräämässä rannan ajopuita poltettavaksi.

Elokuinen viikonloppu. Joukon vanhemmat ajautuvat asumuseroon ja Jouko itse parantolaan potemaan hengityselinsairautta. Onko näillä asioilla jotain yhteyttä toisiinsa ja onko juuri millään muullakaan vai meneekö kaikki vain omalla painollaan? Hyvä kuvaus siitä, miten lapsi sulattelee hankalan tilanteen.

Poikien lapinmatka. Epa ja Olavi lähtevät vanhempien luvalla talvipakkasella Honkamäkeen yöpyäkseen. Kumpi voittaa: kylmyys vai näyttämisen halu? Pojilla on ainakin eräkirjojen sanasto paremmin hallussa kuin minulla.

Eetun viimeinen aamu. Eetu, vanha työhevonen, tekee viimeisen palveluksensa talonväelle ja sitten talonväki tekee saman Eetulle.

Miehen teko. Täytettyään 16 v. Masa saa haulikon. Epi pääsee mukaan töyrmetälle.

Ensirakkaus. Maalaispoika toimii toverina lomaileville ruotsinkielisille lapsivieraille. Rakkaus on molemminpuolista, vaikkakaan ei osu ihan kohdakkain.

Kerran ongella. Minämuotoinen kertomus pikkupoikain kalareissulta.

Säisän novellien toteavasta tapahtumain kuvailusta tulee paikoitellen mieleen Antti Hyry, joka on myös kirjoittanut lasten maailmaan sijoittuvia novelleja. Molemmilla herroilla tarinoinnin imu syntyy todellisuuden tunnun välittymisestä lukijalle. Tunnen olevani tutuilla tapahtumapaikoilla, tunnen nähneeni ja kokeneeni samanlaisia asioita. Kyse ei ole välttämättä maaseudusta, sillä itse en ole maaseudun lapsia. Kyse on kosketuksesta luontoon ja sen ilmiöihin hyvin laajasti käsitettynä.

Säisä kuvaa näissä novelleissa lapsia hyvin uskottavalla ja arvostavalla tavalla. Heitä ei esitetä puhtaina, viattomina olentoina vaan lasten maailmassa on omat sääntönsä ja viekoituksensa rikkoa niitä. Novellien lapset tutustuvat maailmaan ja itseensä sen maailman eläjinä.

Kirjassa on 123 sivua. Se tuli lukaistuksi parissa päivässä.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Harry Salmenniemi (s. 1983) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun novellikokoelman nimeltä Uraanilamppu ja muita novelleja. Luin sen. Kirjoitan seuraavaksi jotakin jokaisesta kirjan novellista, koska niitä ei ole kuin kolmetoista.

Uraanilamppu. Kirjan lopusta löytyvän lähdeluettelon mukaan perustuu jotenkin Juhani Ahon novelliin Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Ahon novellia en ole lukenut. Tuli mieleen myös eräskin Fedja-setä, joka kehittää kotiauringon sekä valaisemaan että lämmittämään.

Krematorio. Lähteenä mainitaan joku novelli, jota en tunne. Tunnelma sinänsä on kumminkin ihan jännä. Matkataan laivalla ja keittoa kuluu.

Kertomus. Lukija on kadonnut, ehkä etsiessään itseään tai sitten kertomuksen aihetta tahi juonta, jotka jäävät aika lailla hämärän peittoon. Kertomuksen avaimet hukkasin jo avaussivulla.

Tunnet itsesi kuninkaaksi. Vimmainen, minämuotoinen kuvaus säälimättömän voitontahtoisen jalkapalloilijan ajattelusta. Ko. ajattelun voimanlähteenä toimii kivun sietäminen ja jopa sen tavoittelu kivun kautta koituvan palkinnon vuoksi:

Elämän karu totuus on, että kaikki nautinto kääntyy itseään vastaan. Yhtä totta on, että kaikki kipu löytää myöhemmin merkityksensä.

Fantastinen salaatti. Einehtijät kehuvat kilvan runsasta salaattia, jonka rakentaja kertoo aterian ainesosista. Niitähän piisaa.

Kaksi ihmistä kaupungissa. Nuori pariskunta raskaan kokemuksen äärellä.

Kukaan ei ymmärrä tuskaani. Kirjailija kohtaa kustannustoimittajansa. Koin tämän novellin oikein hauskana ja varsinkin seuraava kohta sai minut mitä mainioimmalle tuulelle:

Tänä keväänä istun työpöytäni ääressä ja karsin kirjoituksistani rasismia. Edellisen kirjan kohdalla karsin seksismiä. Sitä edellisessä tunnistettavia tosielämän hahmoja, joiden kimppuun kävin kaikella voimalla.

Miksi koskit penikseeni. Mieshenkilö, luultavasti nuorehko, pohtii miksi hänen ystävättärensä katsoo oikeudekseen koskea kädellään hänen penistään rakastelun aikana. Edeltääkö tämä miesten miituu-kampanjaa?

Ohjaaja. Perustuu johonkin lehtiartikkeliin. Hauskaa tekstiä, tosin traagisia kohtaloita. Olen kuvitteellisen ohjaajan kanssa aika samoilla linjoilla monista kokeellisen ilmaisun tuotteista.

Piilodepressio. Tämäkin perustuu artikkeliin. Väitteenä on, että Suomen miesten kansansairaus olisi piilomasennus. Tiedäpä häntä. Lähinnä mietin sitä lopun naksahdusta kertojan ylävartalossa, että laukeaako siinä fasettilukko? Niinkin voi elämässä käydä.

Kompleksi. Jypäkän kirkkokompleksin perusteellinen kuvaus.

Toiminta. Ei ehkä ihan vuorelle nousu, mutta ylösnousu kumminkin.

Maailma ja maailmat. Perustuu kirjan mukaan Teuvo Pakkalan novelliin Veli. Kuuntelin sen lopun luentana Yle Areenalta. Salmenniemi on kirjoittanut novellinsa vanhahtavalla tyylillä ja sijoittanut sen kapinakevään aikoihin, maaliskuulle. Teatterikorkeakoulun ilmestyminen novelliin on melko mojova ylläri. Kerronnaltaan jokseenkin hillitty novelli, mikä sopii hyvin kokoelman loppuun.

Yleisesti ottaen Salmenniemen novellit ovat tekstiltään runsasta kieltä, niissä on etenevän aiheen rinnalla vaikka kuinka paljon pieniä huomioita, jotka ovat paikoin hauskoja paikoin rasittavia. Salmenniemi on taitava kirjoittaja, jolta saattaisin joskus lukea muutakin.

Kirjassa on 177 sivua. Perjantaina luin pari novellia, loput eilen ja tänään.

Henrik Meinander: Suomen historia

Henrik Meinander (s. 1960) on esiintynyt toisinaan television Suomen historiaa käsittelevissä ohjelmissa kommentaattorina. Koska hän on vaikuttanut järkevältä ja asialliselta puhujalta, halusin lukea hänen vaikutelmiaan ja näkemyksiään Suomen historiasta. Samalla arvelin tasapainottavani oman blogeeraamiseni hullunhauskaa meininkiä asiallisen Meinanderin harkituilla ajatuksilla. Kuopion kirjastosta löytyi teos Suomen historia, joka ilmestyi ruotsiksi ja suomeksi vuonna 2006 ja uusimmilla tapahtumilla täydennettynä vuonna 2014. Suomentaja on Paula Autio.

Porvoon Linnamäellä voi nähdä muinaislinnoituksen juoksuhautoja.

Teos alkaa Suomen esihistoriasta, siis ajoista, joilta ei paljon dokumentteja löydy. Ruotsin ja Venäjän vallan aikain läpi kuljetaan Suomen itsenäistymiseen, sotiin, hyvinvoinnin kukoistukseen ja Euroopan unioniin. Kun kaikki tämä saadaan kerrottua 316 sivun mittaisessa teoksessa ja vieläpä väljästi ja kuvien kera, on kyseessä historian kirja, joka on kuin minunlaiselleni laiskalle lukijalle tehty. Laiskuushan johtaa usein asiain pelkistämiseen, pelkistäminen taas sopii lukijan lisäksi myös kirjoittajalle, joka tahtoo sanoa asiansa ilman koreilevaa kielenkäyttöä ja muita rönsyilyjä.

Ohtaansalmessa kulki Täyssinän rauhan (1595) raja.

Meinander tekee kirjallaan minuun vaikutuksen samalla tavoin kuin tv-esiintymisillään. Nykylukijalle voi kertoa Henrik Gabriel Porthanista jotain säväyttävää, sen sijaan ei ole tarpeenkaan selittää ihmisille mikä on radio tai televisio – niitten osalta voi ryhtyä suoraan kertomaan millaisia mullistuksia ihmisten elämässä ne saivat aikaan. Kirjassa kerrotaan Porthanin huomanneen retkillään sisä-Suomeen, että olikin olemassa kaksi hyvin erilaista Suomea: toisaalta rannikoitten kulttuuriseudut ja toisaalta sisämaan suuret järvi- ja metsäseudut, joissa harvalukuinen väestö oli säilyttänyt vanhoja tapojaan ja murteitaan. Tämä teema pysyy teoksessa mukana pitkin matkaa, joskin asioita tarkastellaan ymmärrettävästi kulttuuriseutujen näkökulmasta. Pienen ihmisen elämääkin käsitellään, itse olisin toivonut rahtusen verran enemmän huomioita vapaaehtoisjärjestöjen, esim. Marttojen työlle kansanvalistuksen, kuten puutarha- ja kasvimaaviljelyn edistäjinä.

Suomen muinainen pääkaupunki Turku, Åbo.

Kirjan kerronta on ilmavaa, juttuihin ei juututa pitkiksi ajoiksi vaan asiasta edetään toiseen. Meinander tuo melkeinpä rivien välissä esiin näkemystään niistä kehityiskuluista, joista historia kehkeytyy. Sattumanvaraisuus, erilaiset ketjureaktiot saattavat ratkaista kansan kohtalon pitkäksi ajaksi. Hallitsijat pelaavat pelejään kulisseissa, mutta pasianssi ei aina mene kuten he olivat tuumanneet. Silti voi käydä niin, että Ruotsi saa Suomen tilalle Norjan ja Venäjälle jää käteen Suomi. Kaiken huippu on se, että Suomi selviää tästä pelistä voittajana! Ainakin torjuntavoittoja voi tulla ja saadaan sentään Porkkala takaisin.

Juoksuhautoja savolaispihalla 2018. Valkoista ja punaista, kulmalla mustat käsiaseet.

Tykkäsin siitä miten kirjassa esitellään presidentti Mauno Koiviston varovaisia kantoja Baltian maitten itsenäistymispyrkimyksiin. Koivisto oli huomauttanut, että Suomen kannatti pysyä idänpolitiikkaansa vahingoittavien selkkausten ulkopuolella eikä olisi ollut vastuullista kärjistää ristiriitaa, ellei aseellisen selkkauksen syntyessä ollut itse valmis antamaan sotilasapua.

Meinander on jakanut Suomen historian yhdeksään lukuun, joista ensimmäisen luvun aiheena on esihistoria, kolme kertoo Ruotsin vallan ajasta, kaksi autonomian ajasta ja kolme viimeistä käsittelee Suomea valtiona. Kirja noudattaa aikajärjestystä, jota lukujen sisällä hieman kelaillaan. Koska kukin luku on noin 30 – 40 sivua pitkä, luin aluksi luvun päivässä, lopussa sitten vauhti kiihtyi, kun aihe kävi tutummaksi ja puolet luin parissa päivässä. Oeskoon tässä viikko männynnä lueskellessa ja lumitöitä tehhessä. Kiva kirja!

Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta

Vuonna 2016 julkaistiin Juri Nummelinin toimittama antologia Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta. Teoksen alussa Juri Nummelin kertoo lännenkirjallisuuden alkuvaiheista ja sen eurooppalaisista juurista sekä tietenkin kirjan aiheena olevasta suomalaisesta villin lännen kirjallisuudesta. Tämän lisäksi jokaisen kirjassa julkaistun kertomuksen kirjoittaja esitellään lyhyesti kertomuksen yhteydessä. Kirja sisältää kaksikymmentä kertomusta yhteensä yhdeksältätoista kirjoittajalta, joten en kehtaa kertoa ihan kaikista erikseen, tulisi turhan pitkät selitykset.

Monet kertomuksista ovat ennen muuta kiinnostavia lajityyppinsä varhaisina edustajina. Ensimmäisenä kirjassa on lyhyt, sanomalehdessä vuonna 1825 julkaistu Tarina, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Kieli on tietenkin vanhahtavaa, mutta Indiani siinä opastaa walkosta käyttäytymään oikein avunpyytäjää kohtaa. Fredrika Runebergin (1807 – 1879) kirjoittama, aluksi vuonna 1857 lehdessä ilmestynyt Indianens qvinna (Intiaanivaimo) kertoo runollisen tarinan intiaanipäällikön vaimosta, joka pysyy uskollisena silloinkin, kun ukko hänet jättää. Julius Krohnin Kuun tarinoista, vuodelta 1860, on mukana Delawaren suomalaismetsiin sijoittuva siirtolaiskuvaus. Nimimerkki Ernesti Turvamäki julkaisi kolmen lännenkertomuksen sarjan vuonna 1891. Kyseessä ovat kuitenkin lyhennelmät ulkomaisista teoksista. Intiaaneista käytetään nimitystä intialaiset. Sen sijaan Alexandra Gripenbergin vuonna 1894 julkaistu intiaanikertomus Valkea lilja lienee kirjoittajan omaa sepitettä. Konni Zilliacuksen minämuotoinen kuvaus Buffalo Billistä lukeutuu varmasti sepitteiden joukkoon, kertomus ilmestyi sanomalehdessä, julkaisuvuotta ei mainita, lienee 1890-luvulta. Arvid Lydeckenin kertomus Montezuman aarteet, vuodelta 1915, sijoittuu Meksikoon, jossa seikkailee kaksi suomalaisveljestä.

Lydeckenin kertomuksen jälkeen hypätään kirjassa toisen maailmansodan seudun teksteihin. Lajityyppi vaikuttaa jo tuolloin saaneen niitä vakiintuneita muotoja, joita tavattiin sittemmin yleisesti kioskikirjallisuuden piirissä. On huumoria, säälimätöntä juonittelua, pyssyjen pauketta ja ratsastelua. Ajanjaksolta on mukana kaksi kertomusta Reino Helismaalta, niistä paremmin minulle maistui kahdesta kullankaivajasta kertova Kaksi vanhaa taikinanjuurta, vuodelta 1940. Vaatimattomissa oloissa yhdessä asuvien ja työtä tekevien miesten kärsivällisyyttä koettelee mm. molempien sinnikkäästi jatkama, mutta lähinnä melua tuottava musiikkiharrastus.

Joni Skiftesvikin vuonna 1984 julkaistussa kertomuksessa Kuolemaantuomitun kotiinpaluu jatketaan samoilla linjoilla, joskin mukaan ilmestyy päähenkilön taustatarina, joka on selvästi mielenkiintoisempi kuin karmiva henkiinjäämistaistelu. Harri Erkin vuonna 2006 ilmestynyt Hyinen kehto, kertomus länteen matkaavasta pariskunnasta, jonka vankkuri on juuttunut lumiseen vuorisolaan, on minulle turhan tuhtia tavaraa. Sen sijaan yllätyin mieluisasti Totti Karpelan (1940 – 2015) vuonna 2006 julkaistusta kertomuksesta Maine ja kunnia. Siinä taparikollinen tuntee maan polttavan jalkojen alla ja pakenee, kunnes hänelle tehdään outo ehdotus.

Tämä suomalaista lännenkirjallisuutta esittelevä antologia on mielenkiintoinen pulahdus alan pariin. Ehkä vielä jaksan jossain vaiheessa kokeilla Simo Penttilää, joka ei tässä teoksessa ollut mukana julkaisulupien puuttumisen vuoksi.

Kirjassa on 215 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä. En löytänyt muita blogiarvioita, vaikka kyseessä on tuore julkaisu.