Robert Bartlett: Hirtetty mies

Englantilainen historiantutkija Robert Bartlett (s. 1950) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun teoksen The Hanged Man: A Story of Miracle, Memory and Colonialism in the Middle Ages. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2006 nimellä Hirtetty mies – kertomus ihmeestä, muistista ja kolonialismista keskiajalla, suomentajana Ossi Kokkonen.

Luin suomennoksen. Tätä tehen sitten saan kaksi kolmen sarakkeen bingoa. Ensinnäkin olen nyt lukenut kolme kirjaa, joissa eräänä aiheena on jonkun hirttäminen vastoin hänen tahtoaan. Ne kaksi muuta ovat: Hätäisesti hirtetty ja ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!” Toiseksi olen nyt lukenut kolme tutkimuksellista kirjaa, joissa kerrotaan yksittäisen henkilön mikrohistorian kautta jotain yleisempää Euroopan keskiajasta tai jostain. Ne kaksi muuta ovat: Juusto ja madot ja Martin Guerren paluu. Kyllä tämmöinen kolmen suora on minulle ihan riittävä saavutus.

Mistä ihmeestä nyt lukemani kirja sitten kertoo? Yritän kuvailla asian lyhyesti, vaikkei se helppoa olekaan:

Vuonna 1282 kuoli Herefordin piispa Thomas de Cantilupe. Hänen luunsa siirrettiin siirrettiin Herefordin katedraaliin, jossa alkoi tapahtua ihmeitä: rammat kävelivät ja sokeat näkivät. Ihmeet saivat huipennuksensa noin vuonna 1290 Swanseassa, Walesissa, sadan kilometrin päässä Herefordista, hirtettiin samaan hirsipuuhun kaksi vakaviin rikoksiin syyllistynyttä miestä. Toinen miehistä oli Walesin aatelisia, toinen taas köyhempi walesilainen nimeltään William Cragh. Sattui niin, että hirsipuu, johon miehet oli ripustettu, katkesi ja hirtetyt miehet putosivat maahan. Heitä roikotettiin uudelleen jonkin aikaa, kunnes normannisukuisen rajaruhtinaan rouva Mary de Briouze pyysi leikkaamaan Craghin köyden poikki ja laskemaan hänet maahan. Myös toinen tuomittu laskettiin alas. He vaikuttivat molemmat kuolleilta.

Ihme tapahtui, kun miesten ruumiit vietiin läheiseen maalaistaloon. Ruumiit makasivat pöydällä pitkän aikaa ihmisten katseltavina, kunnes vähän kerrassaan huomattiin, että Cragh alkoi osoittaa toipumisen merkkejä. Hirtetty mies virkosi henkiin. Päiviä tai viikkoja kuntouduttuaan Cragh kävi pyhiinvaelluksella Herefordissa Thomas de Cantilupen haudalla, sillä häneen mies oli pannut toivonsa. Myös aatelinen Mary de Briouze oli rukoillut Craghille apua de Cantilupelta ja hän osallistui pyhiinvaellukselle miehensä ja poikapuolensa kanssa.

Kului vuosia, mutta tapaus ei unohtunut, etenkään kun edesmenneen, ihmeitätekevän piispan entinen apulainen alkoi määrätietoisesti ajaa de Cantilupen julistamista pyhimykseksi. Vuonna 1307 paavi käynnisti kanonisaatioprosessin, jonka tärkeä osa oli inkvisition toimeenpanema ihmeen todistajien kuulustelu. Kuulustelusta pidettiin tarkkaa pöytäkirjaa, joka on säilynyt Vatikaanin käsikirjoituskokoelmassa. Sitä kautta Bartlettin kaltaisten tutkijoitten on ollut mahdollisuus päästä kurkistamaan keskiajan elämään latinankielisten asiakirjojen avaamasta verhonraosta.

Bartlett kuvaa tapahtumia kunnioittavasti, hän antaa tyynesti ihmeelle mahdollisuuden, vaikka kuvaakin toista tapausta, jossa muutaman vuoden ikäinen poika oli säilynyt hengissä pudottuaan korkealta vallihaudan kallioille. Asiaa pohtinut teologi oli kirjoittanut paperille arvelujaan, miksi lapsi olisi voinut selvitä pudotuksesta ilman ihmeen läsnäoloa. Myös jotkut hirtetyt olivat selvinneet hengissä. Sittemmin oli tullut tavaksi tuomita hirtettäväksi kunnes kuolee. Näin hirtetty ei välttäisi tuomiotaan. Tutkijat kysymysluetteloineen, tulkit, kirjurit, kansa, papit, aateliset ja paavi olivat kuitenkin tässä tapauksessa yhtä mieltä siitä, että ihme mikä ihme ja Thomas de Cantilupesta leivottiin pyhimys vuonna 1320.

Kirja sisältää ihan jonkin verran Brittein saarten historiaa, jota tuntemattomana olin välillä vähän ulkona kuvioista ja lievästi pitkästynyt, mutta kirjalla on ansionsa, varsinkin keskiajan ihmisten ajan (neljännesmailin kävelemiseen kuluva aika) ja välimatkojen (jalkajousen kantaman mitta) kuvaus herätti mielenkiintoni.

Kirjassa on 160 sivua tekstiä ja 15 sivua viiteluetteloa, jälkimmäisen jätin väliin. Lukeminen kesti näköjään viikon. Kirjan ostin joitakin vuosia sitten yhdestä Helsingin divarista.

Menin puutarhaani

Vuonna 1990 ilmestyi SKS:n toimitus nro 517 nimeltään Menin puutarhaani, alaotsikkona Valikoima unkarilaisia kansanrunoja 1500-luvulta 1900-luvulle. Valikoiman toimitti unkarilainen kansanperinteen tutkija Vilmos Voigt. Suomennokset laativat Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. Kauniin kannen kirjaan teki Mika Launis.

Menin puutarhaani on lyhyt kirjanen, sivujen yhteismäärä on vain 105 sivua sisältäen runot, kirjallisuusluettelot, jälkisanat ja lähdetiedot. Tietoa on siis tarjolla vain lautasellinen ja kun kansanrunoista on kysymys, sillä lautasella on hunajaista jälkiruokaa perinteiseen unkarilaiseen tyyliin ja luumuviinat päälle. Tätä ennen lukija voi niin halutessaan lukea Jälkisanojen ruokalistalta jotain taustatietoa kattauksesta. Jälkisanat laati tietenkin Vilmos Voigt. Nekin ovat hyvin harkitut, tietoa jaetaan vain tarpeeksi.

Valikoiman aikajänne ulottuu 1500-luvulta aina ensimmäisen maailmansodan tienoille. Tuolloin vielä Unkari oli osa laajaa valtakuntaa, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa. Unkarilaisia asui laajalla alueella. Niinpä valikoima sisältää runoja, jotka ovat peräisin paitsi Unkarin eri kolkilta myös Itävallan Burgenlandista, Serbiaan kuuluvan itsehallinnollisen Vojvodinan alueelta Novi Sadista ja Suboticasta, Romanian ja Ukrainan kesken jaetusta Bukovinasta, Slovakiasta ja Romanian Transilvaniasta. Slovakiassa unkarinkielisiä asuu 400.000 henkeä, Romaniassa miljoona.

Voigt kertoo, että valikoimasta on jätetty pois jo aiemmin suomeksi julkaistu kansanrunous, kuten Otto Mannisen kohta satavuotias suomennos Heimokannel II, Viljo Tervosen Tonavalta puhaltaa ja saman suomentajan unkarilaisia kansanballadeja sisältävä valikoima Kuoliaaksi tanssitettu tyttö 1970-luvulta molemmat sekä vuonna 1993 julkaistuun The Great Bear -nimiseen suomalais-ugrilaisen kansanrunouden antologiaan suomennetut runot.

Minä lukaisin runot kuten maallikko ainakin. En ole kansanrunouden tutkija, enkä edes erityisempi harrastaja. Välillä epäilen kuulunko edes mihinkään kansaan. Hannu Taanila radio-ohjelmassaan aikoinaan pohdiskeli mitä oikein on kansanmusiikki. Sillä jos on kansanmusiikkia, mikä sitten on ei-kansanmusiikkia ja mikä on se ei-kansa? Olisi kysynyt minulta, ei-kansan mieheltä. Mutta runot luin eli letut söin, nyt on masu täynnä makkeeta. Vai onko?

 

Kuten tunnettua luumuviina ei maistu samalta kuin Tokajin äkkimakkee. Kyllä näissä runoissa tömpsähtelyä riittää, tunteet repivät runojen laulajia sinne sun tänne ja niiltä seuduiltahan runojen sepittäjätkin ovat – Unkarin kaikilta kolkilta. Runoissa on sisäistä dramatiikkaa: ensin paratiisin portit avataan ja sitten rysäytetään kahleet käsiin ja jalkoihin – terveiset kotiväelle vieköön korppi.

Vanhimmat kansanrunot ovat uskonnollisia, Neitsyt Maria on usein mainittu hahmo, jota palvotaan ja jolta toivotaan apua. Eniten minua sipaisi niistä runoista Jakab Bugan laulu vuodelta 1668. Laulaja neuvoo ystäväänsä turvaamaan Jumalaan ja luottamaan karkumatkaan. Toveri vetoaa risaisiin resursseihinsa ja lopuksi huokaa: Temesvár on kaukana! Jatkossa laulut kantavat huolta Unkarin kansasta, joka kärsii. Rakkausasiat kääntyvät lauluissa helposti petoksen puolelle, ainakin sellaisen epäilyksi. Alhaalla, vuoren rinteellä on kaunis kansanlaulu, julkaistu Vojvodinassa Novi Sadissa, joka on unkariksi Ujvidék. Rikas paimen ja köyhä paimen tekevät kauppaa köyhän rakastetusta, jota hän ei lopulta möisi mistään hinnasta. Vuoropuhelu on runollinen, välillä vaikuttaa puhuvan rakastettu, välillä vuorotellen mustaturkkiset paimenet. Vojvodinasta tunnutaan lähteneen sotaan Romaniaan. Nämä aiheet lienevät Balkanille tyypillisiä? Kirjan lopulla on paljon Romaniasta kerättyjä kansanlauluja. Ehkä eniten tykkäsin kumminkin Slovakiasta poimituista runoista. Niissä on kansanlaulumaista kepeyttä ja selittelemätöntä runollisuutta. Samaa tapasin myös Székesfehérvárin runoista. Ironista kukkeutta sisältää runo Onneton kohtalo äidillä. Runossa pohditaan äidin osaa riippuen siitä miten vaarallisessa työssä hänen poikansa ahertaa. Lopuksi todetaan, että metsänvartijan äidillä ei ole huolta, sillä poika on turvassa pullon ääressä! Runo lienee noussut varhaisen työväenliikkeen piiristä?

Muutaman kuukauden kirja ehti lojua pöydällä kaukosäätimien petikaverina, kunnes nyt sitten lukaisin sen parissa päivässä.

Laulujen maapallo

Aamulla herättyäni päsähti mieleeni miten iskelmissä ja muissa lauluissa kuvataan maapalloa elämän synnyttäjä, säilyttäjänä ja tuhoojana. Myös Telluksen planetaarinen olemus iskelmissä kiinnosti minua ainakin aamulla. Itselleni tulivat mieleen ensimmäisenä Baddingin Paratiisi ja pari Dannyn kappaletta, niin ja Juicen kappale, jossa maapallo rullaa radallaan. Vaimo kertoi aamukahvipöydässä, että oli kuunnellut työmatkoilla Eppu Normaalia ja kappale Olen ihminen oli jäänyt soimaan mielessä. En tunnistanut kappaletta, mutta löysin sen sanat netistä. Katselin sitten netistä muitakin piisejä ja luettelen ne lyhyin mainesanoin seuraavaksi.

Eppu Normaali: Olen ihminen. ”Lennän avaruuteen, merenpohjaan sukellan, olen joskus käynyt Kuussakin…” Alussa todetaan, että ”Maa on kolmas planeetta auringostamme laskien”. Vuonna 1993 ilmaantuneen levyn Studio Etana kansikuvassa ollaankin planetaarisissa tunnelmissa. Sanat teki fanisivuston mukaan Martti Syrjä. Kappaleessa ihminen on raadollinen olento, joka on kooste suolesta ja kahdesta sukupuolesta.

Rauli Badding Somerjoki: Paratiisi. ”...kimmelsi taivaan kuu…”, ”Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maailmani pallon valtavan!” En ota kantaa, minkä vertauskuvana maailman pallo tässä on. Sanat tekivät wikipedian mukaan Badding ja Arja Tiainen yhdessä.

Rauli Badding Somerjoki: Hymyile Miss Universum. ”Sillä maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä”. Runoilija Jarkko Laine tehdä humautti sanat tähän vuonna 1970 julkaistuun kappaleeseen, jossa ajalle tyypillisellä tavalla asetetaan viihde- ja kulutuskulttuuri vastakkain luonnonsuojelun kanssa.

Petri Pettersson: Annetaan lapsille maapallo. Sanat Nazim Hikmet, suom. Brita Polttila. Tämän runon sanat näkyvät löytyvän netistä useammasta lähteestä, joten en taida itse niitä tähän kopsia. Maapalloa verrataan kirjavaan ilmapalloon ja jättiläisomenaan ja lämpöiseen leipään. Kaunista idealistista satuilua.

Danny: Jos maailmassa vain ois kahva. Jukka Virtanen teki sanat tähän vuoden 1974 Euroviisuihin tehdylle piisille, joka ei päässyt kilpailemaan ABBAn kanssa. Hieman samaa idealistista tatsia kuin edellisessä, mutta viihteellisemmällä otteella.

Danny: Galileo Galilei. Vuoden 1973 Euroviisujen karsinnoissa Danny esitti tällaisen piisin menneitten vuosien italialaisesta keksijästä, jota suloisen neitosen antama suukko auttaa löytämään tähtitieteellisen totuuden lähteille. Sanat teki Kari Tuomisaari.

Evelina: Galileo Galilei. Vähemmän tuntemani laulajatähti Evelina on myös operoinut Galileo Galilein interplanetaarisilla jalanjäljillä (äh!) vuonna 2022 julkaistulla piisillä, jonka sanoittajina mainitaan Evelina ja Tido ja toisin paikoin myös JVG. Sanoissa voi vaistota jotain Edith Södergranin runojen tapaista nousua tältä planeetalta taivaallisiin korkeuksiin. Esittäjinä nais- ja miesääni, voi olla, että minulta jäi jotain bonjaamatta, mikä ei ole ihmeempi yllätys. Sujuvaa lurittelua.

Juice Leskinen: Luonas kai olla saan. Juicella, suurella rocklyyrikolla, meni aina toisinaan symboliikan puolelle, tässäkin kappaleessa voi olla lukevinaan Omar Khaijjamin runoa Teltantekijästä. Kappale on julkaistu jo vuonna 1976 Juicen ekalla levyllä Keskitysleirin ruokavalio. Ylen arkiston sivustolla puhutaan parisuhdelaulujen klassikosta.

Michael Jackson: Earth Song. Löysin tällaisen hienon kappaleen tänä aamuna netistä. En ole varsinainen Jackson-fanittaja. Upeasti tehty video ja sanoitus eivät jätä vertauskuville paljon sijaa. Sanat Michael Jackson, julkaistu vuonna 1995.

Mother Goose: Humpty Dumpty. Hanhiemon loruilu kananmunan kohtalosta saa päättää tämän potpurrin. Sepitin ihan itse aamulla kissaa ulkoiluttaessa tämmöisen suomenteen englanninkieliseen versioon, jonka satuin netistä löytämään:

Pöydän päältä kun munanen
tippui kuori risahtaen,
ei valtakunnan valiotkaan
nyt tuota kuorta ehjäksi saa.

Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti vuonna 1991 julkaistun romaanin Sarmatian Orfeus. Aiheesta muutama sana.

Sarmaatit olivat kansa jossain antiikin lopun ja keskiajan alun vaiheilla. He lienevät elelleet etupäässä kaakkoisessa Euroopassa, nykyisen eteläisen Ukrainan alueella ja siitä Roomaan päin hyvän matkaa. Kriminkin lienevät vallanneet skyyteiltä. Netistä löysin 1700-luvulla sommitellun Sarmatian kartan. Siinä mennään Balkanilta itäisen Euroopan kautta aina Suomen seuduille asti. Karjalan kannaksen itäinen puoli ja osia Suomen ja isompia osia Venäjän puolen Pohjois-Karjalasta on myös luettu Sarmatiaan, samoin Viro ja Liettua. Jotkut lukevat Sarmatiaan myös eteläisen Suomen. Nykyään Sarmatia on saanut nimellistä tunnettuutta Venäjän kerrottua valmistaneensa joukkotuhoaseen nimeltä Sarmat.

Orfeus oli antiikin tarujen hahmo, joka meni noutamaan puolisoaan Eurydikeä manalan luolasta. Orfeus melkein onnistui laulullaan ja soitollaan saamaan vaimonsa takaisin elolle.

Itä-Preussi on historiallinen alue, joka nykyään kuuluu Venäjälle (Kaliningrad), Puolalle ja Liettualle.

Johannes Bobrowski (1917 – 1965) oli itäpreussilainen, sittemmin itäsaksalainen kirjailija. Häneltä julkaistiin vuonna 1961 runokokoelma nimeltä Sarmatische Zeit. Hänen runojaan on suomennettu eri teoksiin. Nyt puheena olevassa romaanissa on muutama hänen runonsa Rintalan suomentamana. Bobrowskilta on suomennettu vuoden 1964 romaani Levinin mylly. Bobrowski palveli Wehrmachtin joukoissa toisen maailmansodan alusta vuodesta 1939 lähtien pääosin itärintamalla, kunnes jäi venäläisten sotavangiksi vuonna 1945. Hän vapautui vankeudesta vuonna 1949 työskenneltyään mm. kaivoksessa Donetskin hiililaakiolla. Rintalan romaanissa jäljitetään Bobrowskia toisen maailmansodan melskeissä. Matkassa kuljeksivat seuraavat historialliset henkilöt:

Konsuli Marie-Henri Beyle (1783 – 1842) tunnettu kirjailijanimellä Stendhal osallistui Rintalan kertoman mukaan Napoléonin sotaretkelle Moskovaan. Pakomatkalla Vilnassa konsuli pääsee toipumaan fyysisesti, mutta järkyttyy perinpohjaisesti korkea-arvoisten saksalaisten lakitieteen tohtoreitten ja upseereitten ideologiasta ja etenkin sen täytäntöönpanosta Ponarin tammilehdossa. Lainaus:

Huomasitteko, että teloittajat eivät koskaan käyttäneet sitä verbiä, he puhuivat erikoistoimenpiteistä.

Jud Süß nimellä tunnettu Josef Süß Oppenheimer (1698 – 1738) toimi Württembergissä hovijuutalaisena talousneuvoksena ja rikastui, mitä ympäröivä luterilainen väki ei sietänyt. Vilnassa hänen hahmonsa karkaa valkokankaalta Jud Süß-nimisestä juutalaisvastaisesta propagandaelokuvasta, jonka hän katsoo antavan väärän kuvan itsestään. Lainaus:

Ihmisellä on suuret ja pöhöttyneet aivot, mutta madon selkäranka ja punkin sydän, eikä hän jaloksi muutu.

Aleksis Kivi (1834 – 1872) Suomen kansalliskirjailija, joka piipahtaa Helsingin herrojen puheilla romaanihahmojensa keralla. (Bobrowski sepitti runon Aleksis Kivestä.)

Ruhtinas Igor tunnetaan Aleksandr Borodinin samannimisen oopperan hahmona, joka vangittuna laulaa haikeasti ettei tässä oikein saa unta eikä lepoa, kun entisiä vain muisteleepi. Romaanin lopussa Rintala kertoo yhden version Siverian ruhtinaasta Igorista (1000-luvulla jKr.), joka päättää lähteä sotaretkelle Kertsinsalmen ja Krimin suuntaan. Kertomuksen sielun muodostavat kaksi munkkia, jotka löytävät tien paratiisiin nykymarkoissa muinaisen Tmutarakanin kaupunkivaltion muurinharjalta. Kertomukseen johdattaa sokean laulajan tuntemattomalla kielellä Novgorodin kirkolla esittämä laulu.

Lisäksi kirjassa on osansa sinisuohaukoilla, viiriäisillä, Vilnan juutalaisghettolla sekä lukuisalla määrällä erilaisia henkilöitä, tavaroita, ilmiöitä ja historiallisia faktoja ja niitten kuvaelmia. Löytyykö Sarmatian Orfeus eli Johannes Bobrowskin runoilijantien alku Memelinmaalta, Ilmajärveltä, hiilikaivoksesta vai onko etsintä löytämistä tärkeämpi, saatte arvata.

Kirjassa on 253 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, mutta tulipahan tehdyksi.