Teeman elokuvafestivaali 2014

Tänä vuonna jouduin ottamaan Yle Teema -kanavan elokuvafestivaalin vähän rennommin. Syitä löytyisi, mutta eihän sitä kaikkea nyt netissä. Festivaali käynnistyi keskiviikkona, jonka jätin kokonaan väliin. Ensimmäinen elokuva, jonka katselin livenä oli perjantaina esitetty Blue Valentine (ohjaus Derek Cianfrance vuodelta 2010). Elokuva ei ollut kovin kummoinen. Tulipahan katseltua.

Torstain ohjelmistoon kuuluneen Tohtori Caligarin kabinetin  katselin lauantaiaamuna. Elokuva on Robert Wienen ohjaus vuodelta 1920. Täytyy sanoa, että on hyvä elokuva! Juoni on aika ennalta-arvattava, mutta minua kiehtoivat erityisesti elokuvan lavasteet, jotka suorastaan hönkivät katsojan silmille psykologisen vihjailevasti. Minusta tämä studiossa kuvattu, teatterimaisesti lavastettu ja näytelty elokuva on erinomainen todiste siitä, että elokuva voi aivan kernaasti olla filmattua teatteria. Vai onko Teillä jotain teatteria vastaan? Minusta sanottava on tärkeintä. Jos elokuvalle valittu tyyli ei miellytä katsojaa, ei syytä tarvitse välttämättä etsiskellä elokuvasta.

Käytyäni metsässä päiväkävelyllä katselin Yle Areenalta Aki Kaurismäen vuonna 2013 valmistuneen lyhytelokuvan Bluesia Pieksämäen asemalla. Juice yhtyeineen esitti vuoden 1988 konsertissaan musiikkia ja laulantaa. Tämä liittyi varmaankin festivaalin eka päivänä esitettyyn musiikkia sisältäneeseen elokuvaan, jota en katsellut.

Lumikki, ohjaajana Pablo Berger, on espanjalainen elokuva vuodelta 2012. Kyseessä on hieno ja omaperäinen tulkinta kaikille tutusta satuaiheesta. Espanjalaisversiossa Lumikin isä on arvostettu härkätaistelija. Isän ammatti muodostuu tärkeäksi myös tyttärelle. Elokuva sisältää erilaisia silmäniskuja katsojan viihdyttämiseksi, kuten uuden vuosituhannen mustavalkoiselta mykkäelokuvalta voi odottaakin.

Katseeseen kätketty  on argentiinalainen murhamysteeri, ohjaajana Juan José Campanella, valmistumisvuosi 2009. Katselin sen vaimon kanssa yhdessä saunan jälkeen lauantaina. Vaimo tykkäsi elokuvasta kovasti eikä se minustakaan hupsumpi ollut. Erityisesti sivuosan Pablo-hahmo oli renttumaisen sympaattinen.

Stanley Kubrickin Hohto (vuodelta 1980) katseltiin illan päätteeksi. Siitä oli kyllä parikymmentä minuuttia ennättänyt mennä edellistä elokuvaa katsellessa, mutta mitäs pienistä, onhan tuo nähty. Kävimme elokuvan aikana keskustelua elokuvasta ja sen kohtauksista. Lopuksi katselimme muitten katsojien mielipiteitä.

1. adventtisunnuntai käynnistyi elokuvalla This Must be the Place. Elokuvan ohjasi Paolo Sorrentino ja se on vuodelta 2011. Yhtä sun toista juttua siinä käytiin läpi ja päädyttiin kotikadulle. Ihan ok.

Sitten katselin Rukalta naisten hiihtelyä.

Hiihtojen jälkeen oli minulla katseluvuorossa Jean-Luc Godardin vuonna 1965 ohjaama elokuva Hullu Pierrot. Sitäkään en ollut aikaisemmin nähnyt, mutta nyt olen nähnyt. Olen myös luultavasti nähnyt sen mitä Godardilta haluan nähdä.

Ovatko pitkät ihmiset onnellisia? kysyttiin animoidussa dokumenttiohjelmassa, jonka oli rakennellut Michel Gondry vuonna 2013. Hän haastatteli ohjelmassa Noam Chomskya. Seurasin tarinointia sieltä täältä, saattaa olla, että jonain päivänä katselen ja kuuntelen vähän tarkemmin.

F. W. Murnaun vuonna 1927 ohjaama elokuva Auringonnousu  kertoo avioliittokriisistä. Elokuvan nimi on jokseenkin enteellinen. Elokuva itse sisältää hyviä ja vähemmän onnistuneita jaksoja, joista hyvät taitavat päästä voitolle.

Festaavaalin lopuksi katselin iranilaisen avioliittokriisin kuvauksen nimeltä Nader ja Simin: ero. Ohjaajana Asghar Farhadi, valmistumisvuosi 2011. Erittäin realistinen vaikutelma, hieno ja tuskaisen sekoittunut ongelmien vyyhti purkautuu ja sotkeutuu lisää. Mainiota näyttelyä, vakuuttava käsikirjoitus.

Festivaalilla esitettiin toki muitakin elokuvia, mutta nämä harvat tuli vilkaistua. Talteen näistä hienoista elokuvista taidan säästää vain Lumikin, koska vaimoni ei sitä nähnyt ja uskon hänen pitävän elokuvasta.

Marja-Liisa Pynnönen: Siirtolaisuuden vanavedessä

Marja-Liisa Pynnösen laatima, vuonna 1991 julkaistu teos Siirtolaisuuden vanavedessä  on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956 – 1988. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia nro 542.

Kirjan mukaan suomalaisia on muuttanut Ruotsiin 1900-luvulla erityisen paljon viime sotien jälkeen. Suomalaisten muuttoaalto oli huimimmillaan vuosina 1969 – 1970. Kaikkiaan Ruotsiin muutti sotien jälkeen noin 400000 suomalaista, joista osa oli ruotsinkielisiä. Viidennes suomalaisista on myöhemmin palannut takaisin Suomeen. 

Tutkimuksen aiheena on suomalaisten siirtolaisten kirjallisuuden harrastus Ruotsissa. Erityisenä tutkimusalueena on siirtolaisten itsensä tuottama kirjallisuus ja sen välittämä kuva elämästä uudessa maassa. Oman mainintansa saavat myös Suomessa asuvien kirjailijoitten siirtolaisaihetta käsittelevät teokset. 

Vuonna 1975 perustettiin Ruotsin Suomalaisten Kirjoittajien Yhdistys (RSKY). Yhdistyksen sanomaa alkoi levittää lehti nimeltä Liekki, ruotsiksi Lågan. Samana vuonna sai alkunsa myös RSKY:n kustantamo Finn-Kirja edesauttamaan ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden julkaisemista. Vuonna 1976 julkaistiin ensimmäinen Finn-Kirjan kustantama teos, runoantologia 22 ruotsinsuomalaista runoilijaa. Runot ovatkin olleet suomalaissiirtolaisten tärkeä oman itsensä ilmaisemisen keino. Finn-Kirja kustansi runojen lisäksi mm. romaaneja, novelliantologioita, äidinkielen oppikirjoja ja lastenkirjoja. Rahoitus haalittiin kasaan suurelta osin valtionapuina, pääasiassa Ruotsista. Monet kirjoittajat siirtyivät sittemmin julkaisemaan tekstejään omakustanteina. 

Suomalaiset siirtolaiskirjailijat on esitelty kirjan lopussa omassa tietosanakirjamaisessa osastossaan. Täytyy sanoa, että näitten esittelyjen ja mukaan sijoitettujen näytteitten perusteella löysin eräitä kiinnostavia kirjoittajia, nyt kun vielä löytäisin heidän kirjojaan. Itselläni on mainituista ainoastaan Aappo I. Piipon runovihko Lauluja elämälle, joka sisältää Nils Ferlinin ja Dan Anderssonin runoja Piipon suomennoksina. Muita minua kiinostavia kirjoittajia ovat Hilkka Alm, jonka ruotsiksi kirjoittamat romaanit Värmlannin metsäsuomalaisista olivat muodostuneet Ruotsissa myyntimenestykseksi, joskaan ei valitettavasti Finn-Kirjalle. Ruotsiksi on kirjoittanut myös Antti Jalava, jonka romaanin Asfaltblomman suomensi itse Pentti Saarikoski nimellä Asfalttikukka. Lisäksi kiinnostavilta vaikuttivat ainakin Ritva Enström, Leena Kuisma, Kalervo Kujala, Marketta Salonen, Arja Uusitalo ja Hannu Ylitalo. Myös Esko Korpilinnan kuunnelmia olisi kiva kuunnella.

Monella kirjoittajalla kuuluu siirtolaiskuvauksessa olevan mollivoittoinen, pessimistinen sävy. Minulle syntyy tämän kirjan perusteella sellainen käsitys, että usean siirtolaiskirjoittajan tarkoituksena on ollut oman kirjansa myötä esittää sivistyneellä tavalla protestinsa niistä vaikeuksista, jotka siirtolaisia ovat Ruotsissa kohdanneet. Jotkut ovat suoraan sanoneet haluavansa vaikuttaa kirjoituksillaan. Pynnönen mainitseekin kirjoittajien yhdistävän joskus itseterapiansa sosiaaliseen protestiin. 

Tärkeinä siirtolaiskirjojen ajatuksina nousevat tässä kirjassa esiin se, että siirtolainen seisoo toinen jalka vanhassa, toinen uudessa maassa. Moni siirtolaisena Ruotsiin muuttanut saattaa myös alkuun ajatella, että on syytä sopeutua, muttei sulautua. Nuoremmille sukupolville sulautuminen kotimaahansa käynee luonnollisemmin, joskin juuristaan on ihmisen syytä olla tietoinen.

Eräs tutkimuksen aiheista on ollut lukemisharrastuksen selvittely. Joukkoa ruotsinsuomalaisia on vuonna 1982 pyydetty nimeämään kuukauden aikana lukemansa kirjat. Vuonna 1987 ruotsinsuomalaisia kirjoittajia on pyydetty nimeämään puolen vuoden aikana lukemansa kirjat. Kyselyjen perusteella ruotsinsuomalaisten lukutottumukset eivät erityisemmin hätkäytä. He ovat lukijoina luullakseni verrattavissa Suomessa asuviin lajitovereihinsa. Tosin Ruotsissa asuvat lukevat tietenkin jonkin verran enemmän ruotsalaisia teoksia. Ja nuoremmat ikäluokat lukevat myös muilla kielillä. Tutkimuksessa muuten käytetään tiettyinä vuosina (esim. 1923 – 1925) syntyneistä nimitystä sukupolvi, minusta ikäluokka saattaisi sopia paremmin? Erityisenä huomiona Pynnönen tekee sen, että ruotsinsuomalaiset eivät näy lukeneen suomalaisia modernisteja vaan perinteisempää, realistista tai raportoivaa kuvausta. Sama suuntaus vallitsee myös ruotsinsuomalaisten kirjoittajien omissa teksteissä, joskin eräitä irtiottojakin löytyy.

On jännä havaita, miten systemaattisesti tutkimalla voi löytää yleisiä suuntauksia ihmisryhmistä. Kirjaan sisältyy neljän kirjailijan haastatteluun perustuva kuvaus kustakin kirjoittajasta. Luetusta päätellen olisi vaikea nähdä heidän välillään juuri muuta yhteistä kuin suomalaisuus, siirtolaisuus ja kirjoittaminen. Tutkimuksen avulla kukin heistä voidaan kuitenkin sijoittaa tiettyihin ryhmiin. Yksinkertaisimpia jaotteluja ovat tietenkin sukupuoli ja ikä. Kirjan loppupuolella Pynnönen kuitenkin viisaasti toteaa, että 2000-luvulla ihmisten ryhmittely tähän tapaan käy huomattavasti vaikeammaksi, sillä ryhmien sisällä olevien ihmisten näkemykset saattavat erota toisistaan niin kovin monin tavoin. 

Tässä kirjassa on kaikkiaan nelisensataa sivua, joista luin erityisesti 227 sivua, joilla itse kirjallinen selostus tutkimuksesta on. Lisäksi kirjasta löytyy luettelo ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, heidän lukemisistaan kyselyn mukaan, viitteitä ja lähdekirjallisuuden luettelo. Kirjan lukemiseen käytin aikaa tämän viikon.

Virikerikas kotiseutuni

 

Hej allesamman!

Koska ihminen ei elä yksin sisäilmasta, kävin äsken ulkoilemassa. Viikonloppuna ulkoilu jäikin siihen, että perjantaina vein vaimon työhön ja kävin Kuopiossa. Kuljetin äitiäni pikku lenkillä pyörätuolissa. Äiti istui. En ole aina ihan varma tykkääkö äiti näistä ulkoiluista, mutta ainakin hän vaikutti huoneeseensa päästyään virkeältä. Posket punaisina hän jäi katselemaan murhamysteereitä tai alueuutisia tai jotain muuta kehittävää.

Muuten viikonloppu sujui minulta sisätiloissa. Saunan jälkeen kävin vähän jäähyllä. Sunnuntaina otin lisää polttopuita liiteristä. Sitten minulle viestitettiin, että pitäisi jonkin verran ulkoillakin. Periaatteessa pidän ulkoilusta. Usein ulkoillessa saa kivoja ajatuksia. Tosin aina silloin tällöin kohtaa epämiellyttävästi käyttäytyviä ihmisiä. Kerran näin hirviä! Tämän syksyn huippuelämys oli puukiipijän bongaaminen.

Viime aikoina ulkoiluretkeni ovat suuntautuneet läheiseen Halpa-Halliin. Saan siellä vierailuun kulumaan noin tunnin. Matkaa kertyy kilometri suuntaansa.

Tällä kertaa otin ulkoilureissulleni mukaani kameran. Liitän tähän muutaman kuvan, jotta lukijani saavat tietää millaisessa onnelassa minä asustan. Ymmärrän täysin sen, että moni, joka näkee nämä kuvat joutuu harmituksen valtaan saadessaan näin tietää miten upean virikerikkaassa ympäristössä minä täällä elelen. Huomautan kuitenkin, että ihminen ei usein itse älyä miten kaunis hänen kotiseutunsa on. Sitä jotenkin turtuu nähdessään joka päivä samat koivut, sähkötolpat ja muuntajat, samat pensasaidat ja postilaatikot. Ulkopuolinen sitten auttaa huomaamaan sen kaiken virikerikkauden, joka asukilta itseltään jää arkipäivän katveeseen.

Ensimmäisenä esitän kuvan, jonka kauneusarvot vaatinevat lyhyen selityksen. Nimittäin tuohon ylläolevaan kuvaan jännitettä luovan sähköpiuhojen viivaston yläpuolitse lensi vain hetkeä aikaisemmin kolme harakkaa hyvin sirossa muodostelmassa kaartaen. Ne kuitenkin häipyivät syrjemmälle ennen kuin sain kamerani vireeseen.

Kamerani viretila muuten oli hieman laimea. Se ilmoitti tuon tuostakin akkujen olevan lopussa vaikka käytänkin kamerassa pattereita! Niinpä kuvien määrä ei muodostunut kummoiseksi. Julkaisen tässä vain kuvia, jotka eivät suuremmassa määrin esittele kenenkään yksityishenkilön omaisuutta. Valikoiman laatu ei siten ole erityisen hersyvä, mutta antanee se silti mainion kuvan kotiseutuni eloisasta ja virikerikkaasta luonteesta.