Kersti
Bergroth (1886 – 1975) tunnetaan varsinkin näytelmäkirjailijana
ja elokuvien käsikirjoittajana. Bergrothin teksteistä on tehtykin
useampia elokuvia kuten vaikkapa filmatisoinnit (1940, 1956 ja 1975)
karjalaisnäytelmästä Anu ja Mikko (1932)
tai Valentin Vaalan ohjaama,
kahdella Jussilla palkittu Dynamiittityttö (1944),
jossa Bergroth käytti käsikirjoittajana nimimerkkiä Tet.
Hänen tekstejään en ollut aiemmin lukenut muuten kuin kirjasta
Rakas kaupunki (1951),
jossa karjalaistaiteilijat Lempi Jääskeläinen, Viljo
Kojo ja Kersti Bergroth muistelevat menetettyä Viipuria.
Vuoden
1933 näytelmä Jääkärit on syntynyt Bergrothin ja
jääkäriupseerina Saksassa palvelleen, sittemmin Suomen Armeijassa
kenraaliluutnantiksi kohonneen Leonard Grandellin
yhteistyönä. Grandell on tuonut toden tuntua näytelmässä
kuvattujen jääkäreitten vaiheisiin. Näytelmä rakentuu kolmesta
näytöksestä muodostaen alaotsikon mukaan Kolme kuvaelmaa
jääkäriliikkeestä. Nuoria, Saksaan jääkärikoulutukseen
lähteviä miehiä kuvataan syksyllä 1915 heidän ollessaan lähdössä
värväytymään, käydessään sotaa Saksan itärintamalla ja
lopulta keväällä 1918 heidän palatessaan Suomen sisällissotaan
koulutettuina ja kokeneina sotilaina. Verisestä
vastakkainasettelusta huolimatta jääkärit suhtautuvat
kunnioittavasti sisällissodan suomalaiseen vastapuoleen – heitä
vastassa kun ovat tutut miehet. Näytelmä päättyy Jääkärimarssiin
ja kunniantekoon. Draamana teos toimii, asiantuntijan mukana olo
näkyy näytelmän yksityiskohdissa, paikoin vähän
korostuneestikin, vaikka johtaahan se informatiivisuuteen.
Lavastusohjeissa asiaan paneutuneisuus hieman turhauttaa, mutta
tärkeintähän näytelmässä on juonen ja vuoropuhelun toimivuus.
Siitä puolesta vastaa Bergroth. Silti olisin toivonut jotain
iskevämpiä repliikkejä edes muutaman. Tällaisena näytelmä
kertoo kyllä tarinansa, mutta aika vähän siitä kuohahtaa suoraan
huokosiini.
Vuonna
1955 julkaistiin Bergrothin runokokoelma Kirje taivaaseen.
Näytelmäkirjailijan runokokoelma noudattaa draaman kaarta. Pienen
teoksen runot on järjestetty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen
runojen minän lapsuuden kuvauksista aina viimeisten hetkien
tunnelmiin. Lapsuus näyttäytyy huolettomien päivien paratiisina,
myöhemmin kadotettuna paratiisina. Nuoruus tuo mukanaan
omavoimaisuuden tunnon, jälkeenpäin tutkaillen ei välttämättä
niin oikeaan osuneet ratkaisut, jolla runojen minä on hyväksynyt
tiettyjä hahmoja elämäänsä tai jättänyt joitakin lehdelle
soittelemaan. Aikuisuus syventää oman voiman tuntoa, hylkäämiset
kääntävät elämän yksinäisyydeksi ja viimein runojen minä
huomaa kaipaavansa palvelijaansa, joka aina oli pitänyt hänestä
huolta, mutta jota kohtaan hän itse oli käyttäytynyt
yliolkaisesti. Loppu sisältää kaipuuta lapsuuden paratiisiin,
toivoa jostain uudesta kuoleman rajan jälkeen ja sisäistä
pohdintaa elämästä ja sen ajallisesta rajallisuudesta. Runossa
Ihminen lähellä kuolemaa näyttäytyy maailma mystillisen
tosiolemuksensa paljastavana:
Kaikkialla
vallitsee ystävällinen tahto
ilmaista
salaisuuksia.
Ja minä
käyn ennen kuulumattomia keskusteluja
niiden
asioiden ja tapahtumien kanssa
joita
kohtaan.
Näytelmässä
on sivuja 175, luin sen tänään. Runokokoelmassa sivuja on 68, sen
lukaisin eilen.
