Powered By Blogger

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään


Aleksandrialainen Konstantinos Kavafis (1863 – 1933) kirjoitti runoja helleenien menneisyydestä ja oman elämänsä tunnoista. Luin hänen runoistaan valikoiman nimeltä Barbaarit tulevat tänään. Runot on kirjoitettu noin vuosina 1892 – 1928. Runovalikoiman suomensi Tuomas Anhava englanninkielisten ja osin ranskankielisten käännösten pohjalta ja ilmeisen pitkän ajan kanssa, sillä osa suomennoksista odotteli julkaisua jo vuonna 1978. Anhava oli opetellut kreikkaa vuosikymmenen verran, mutta ei mielestään saavuttanut riittävää tasoa runojen kääntämistä ajatellen. Lopulta valikoima ilmestyi vuonna 2005 Martti Anhavan historiallisten ja mytologisten runojen taustoja valaisevalla selitysosiolla ja hänen suomentamallaan C. M. Bowran 48-sivuisella Kavafiksen runouden historiallisia kytkentöjä käsittelevällä esseellä Constantine Cavafy and the Greek Past varustettuna.

Valikoima painottuu helleenien menneisyyttä käsitteleviin runoihin, mutta miellyttävästi väliin siroteltuina siitä löytyy myös pieniä runoja runoilijan omasta elämän piiristä. Niistä aukeaa ikkunoita siihen hiljaiseen maailmaan, jossa runoilija Kavafis vietti päiviään asunnossaan Aleksandriassa. Kotikaupungin henki tuntuu vahvana vaikuttajana myös historiaan suuntaavissa runoissa – olihan tuo Egyptin kaupunki nimettykin Aleksanteri Suuren mukaan.

Runot henkivät kunnioitusta helleenisen kulttuurin suuruuden päiviin, mutta myös lempeää ymmärtämystä sen rappion keskellä. Historian sankareitten ylistystä runoista ei löydä – ei ainakaan siinä muodossa kuin perinteisesti ajatellaan. Ehkä lähimmäs sankaruutta päästään runossa Thermopylai, jossa toki tuodaan esiin Leonidaan spartalaisjoukon ylväys, mutta sekin yhdistetään ihmisen jalouteen oman tehtävänsä määrätietoisessa täyttämisessä ja oikeamielisyydessä, silloinkin kun katkeran lopputuloksen voi jo aavistaa.

Useammin Kavafis kuvaa ihmisiä ja jumalia epäedullisissa tai noloissa tilanteissa. Runoissa esiintyvät ratkaisevan tappion kärsinyt sotapäällikkö, petollinen jumala, muistonsa kreikkalaisista juuristaan kadottanut siirtokunta tai kuningas, joka tuntee kuoleman lähestyvän ja pukeutuu munkin kaapuun. Vaikka monet kuvatut tilanteet olisivat saattaneet todellisuudessa tuntua uhkaavilta, ne on esitetty ennemminkin rappeutumisen ja luopumisen näkökannalta. Hahmot ovat usein peräisin historiasta tai kirjallisuudesta, mutta Kavafis on yleensä tarkastellut heitä epätyypillisissä tilanteissa saadakseen hahmoihin elävyyttä. Valikoiman nimiruno ”Barbaareja odotellessa” ei kuvaa mitään paikannettavaa, tunnettua tapahtumaa. Runo siirtokunnasta, joka odottaa barbaarien ratkaisevan ongelmansa, päättyy antikliimaksiin, kun edes barbaarit eivät tulekaan.

Runoilijan suhde emämaa-Kreikkaan vaikuttaa osin vieraantuneelta. Runossa ”Paluumatkalla Kreikasta” (Martti Anhavan huomautuksen mukaan ”paluumatka” voitaisiin kääntää myös ”kotiinpaluu”) tuodaan esiin kaakkoisen Välimeren alueen siirtokuntien ”aasialainen” verenperintö. Seuraavalta sivulta löytyvässä runossa ”Maanpakolaisia” kuvataan Aleksandrian pieneksi kuihtunutta kreikkalaista siirtokuntaa keskustelemassa kreikkalaisesta runoudesta. Molempien runojen tapahtumat sijoittuvat kauas menneisyyteen. Niistä välittyy elävänä kuva muinaisesta valtakunnasta, joka levitti helleenien sivistyksen laajoille alueille, niin laajoille, että yhteys emämaahan tuntui lopulta vain kielen ja menneisyyden kautta.

Kirjassa on 179 sivua ja luin sitä yhden juhannusviikonlopun. Entuudestaan tuttuja runoja kirjasta löytyi muutama ja monet uusista tuttavuuksista vaikuttivat tosi kivoilta.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Göran Tunström: Erämaakirje


Ruotsalainen Göran Tunström (1937 – 2000) kirjoitti Jeesuksen lapsuutta ja nuoruutta kuvaavan romaanin Erämaakirje (Ökenbrevet). Kirja julkaistiin Ruotsissa vuonna 1978 ja sen suomensi Liimi Kyrki vuonna 1992. Sain lukea kirjasta Elma Ilonan kirjablogista Tarinauttisen hämärän hetket. Sitä ennen en ollut kuullut lainkaan kirjailija Tunströmistä, jonka netissä vakuutellaan olleen aikansa merkittävimpiä ruotsalaisia kirjailijoita.

Erämaakirje kertoo Jeesuksesta, joka on kirjan mukaan tietämättään syntynyt Messiaaksi. Kuten tunnettua, Messias tarkoittaa voideltua, kuningasta. Jeesus oli uskonnoltaan juutalainen – tosin juutalaisuus taisi jo Jeesuksen aikaan tarkoittaa muutakin kuin vain uskontoa. Messiaan odotettiin syrjäyttävän roomalaiset, jotka pitivät valtaa Juudeassa ja Galileassa, jossa Jeesuskin asui. Toisaalta Messiaan odotettiin olevan myös uskonnollinen johtaja, pyhä mies. Näitten monitahoisten odotusten kentällä etsii itseään Tunströmin romaanin nuori Jeesus Nasaretin kaupungista.

Jeesus ei ole etsinnässään yksin. Ympärillä kuhisee messiaita ja profeettoja kuten myös ihmisiä, jotka ovat joko niin köyhiä, sairaita ja valloittajien alistamia tai niin täynnä kaipuuta johonkin määrittelemättömään unelmaan, että he ovat valmiita ottamaan vastaan melkeinpä kenet tahansa, joka kertoo olevansa Messias. Hämillään olevalla Jeesuksella on kuitenkin voimallinen kiinnekohta, ystävä jo lapsuudesta, Johannes. Kuvaus Jeesuksen ja Johanneksen yhteisestä lapsuudesta ja nuoruudesta on romaanin parhainta antia.

Erämaakirje” on kirjoitettu Jeesuksen minä-muotoisena kertomuksena. Niinpä Jeesuksen ajatukset ja hänen ajattelunsa kehittyminen on saatu helposti tarjoiltua lukijalle.

En tahdo kulkea Totuuden tietä. Minusta tuntuu, että minun täytyy olla Totuus. En tahdo tietoa, tahdon olla tieto. Se on minussa kuin tuli enkä koskaan pääse siitä vapaaksi, ja ennen sitä kaikki on epätoivoa, mutta epätoivoa, joka ei muserra minua, vaan suurta avoimesti taistelevaa epätoivoa.

Jeesuksen Raamatusta tuttu lähipiiri, Maria, Joosef ja Jakob sekä Sakarias, Elisabeth ja Johannes, on kuvattu elävästi, hahmoista löytyy yllättäviä piirteitä. Romaani ei liiaksi toistele eikä kumoa evankeliumien tekstejä, se esittää niistä kirjailijan mielikuvituksen kautta syntyneen näkemyksen. Uskovan lukijankin odotukset täyttyvät paitsi Jeesuksen mietiskelyn myötä myös tapahtumien kauniin runollisen sepitteellisyyden kautta. Mitään kiiltokuvaa Tunström ei lukijalle tarjoa, kirjan kaksi hahmoa – Johanan ja Tobias – saavat eräällä tavalla yhteiseksi tunnuskuvakseen vaatimattoman keltanon, joka voi ”kasvaa kaikkialla, laihimmassakin maassa”.


Kirjassa on 184 sivua ja luin sitä pari päivää.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Haikuja



Heipä hei!

Olen tässä vähäsen lueskellut Wili Leikolan ja Juhani Lompolon kirjaa ”Haikuja huumorilla”. Ihan kaikkia en ole vielä kerennyt lukea. Ihan kivoja haikuja. Tämä kirjoitus on kuitenkin vain syntynyt kyseisen kirjan innoittamana, joten arviona kirjasta tätä ei voi pitää. Esipuheessaan otsikolla ”Haikujen hurmaa” Juhani Lompolo kehottaa lukijaa itsekin kokeilemaan haikurunojen laatimista. Ohjeet ovat yksinkertaiset: haiku on kolmerivinen runo, jossa tavuja on eka rivillä viisi, toisella seitsemän ja kolmannella viisi. Koska kokonaista runoa ei saa tekijänoikeussyistä julkaista ilman erityistä lupaa, en aio tästä kirjasta tarkempaa arviota esittää vaan omalla luvallani julkaisen tässä itse äsken kirjoittamiani haikuja. Eka haiku on vinkiksi lukijalle, loput ties kenelle:


Ei ole pakko
lukea, ei laskea
tavujen määrää.


Laupias lumi
omenankukkina vain
lankesi maahan.


Hyvyyden voima,
metafyysinen suure
kirjojen kirjan.


Siitä se alkoi
kesälesken provosta
peuhaamapeli.


Menneet menivät,
nykyhetki vain tuppaa
vähän tahmomaan.


Unikonkukka!
Hohda kulmassa tontin,
vältät remontin.


Naapurin koira,
purinko korvaan kun noin
rätkytät aina?


Lammella räyhää
tuttu soutelupari
joutsen&joutsen.


Veljeni vartoo!
Miekka on miestä lyödä,
markka on myödä.


Kaksipa terää
miekassani alati
ruostetta kerää.


Oleillessani
olinko ollakseni
olevinani?


Sosialismi!
Aate suuri ei kestä
ihmisten seuraa.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kurt Vonnegut: Kissan kehto


Kissan kehto (Cat's cradle) on amerikkalaisen Kurt Vonnegutin (1922 – 2007) romaani vuodelta 1963. Kirjan suomensi vuonna 1975 Marjatta Kapari. Valitsin kirjan luettavakseni scifi-haasteeseeni liittyen, koska sattumalta bongasin kirjan amerikkalaisessa elokuvassa The Family Man. ”Sattui niin kuin tarkoitettu oli”, sanoisi Bokonon.

Kissan kehto” kuuluu tieteiskirjallisuuteen, tyylinä satiiri. Tapahtumat käynnistyvät Yhdysvalloissa, jossa kirjan minäkertoja on lähettänyt kirjeen atomipommiakin kehittelemässä olleen (kuvitteellisen) Nobel-palkitun fyysikon, Felix Hoenikkerin, lapsille saadakseen heiltä tietoja tästä tieteen suurmiehestä. Kertoja saa selville yhtä sun toista Hoenikkerista, mm. sen, että hän on keksinyt jotain atomipommiakin vaarallisempaa, nimittäin poikkeuksellisesti kiteytyvän vesimolekyylin nimeltä jää-yhdeksän.

Paitsi luonnontieteitä kirjassa käsitellään erityisesti uskontoa ja filosofiaa. Romaanissaan Vonnegut luo kuvitteellisen uskonnon, bokononismin, jota harjoitetaan vain pienellä ja tietenkin kuvitteellisella Karibian saarella, San Lorenzolla. Uskontoon viitataan siinä määrin että kuvaus uskonnosta vaikuttaa minusta kirjan pääsisällöltä, jota keksintöön liittyvä juoni johdattelee eteenpäin.

Bokononismi on uskonto, joka perustuu häpeämättömille valheille. Tämä tosiasia (?) todetaan heti kirjan alussa – myös Bokononin kirjan alussa. Siitä huolimatta uskonnolla on oma oppijärjestelmänsä, jonka termistöä kertoja tiputtelee esiin sopivissa kohdissa. Bokononismin perusajatus on toisaalta kohtalonusko, luottamus Jumalan ihmiselle määrittelemään tehtävään, toisaalta selkeä käsitys siitä, ettei ihminen tule tuota tehtävää elämänsä aikana selville saamaan.

Pieni näyte Bokononin ajattelusta:

Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostakin, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi”, sanoo Bokonon. ”Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Ihmiset kiinnittyvät toisiinsa kuin sattumalta sinookiensa, elämänsä kärhien kautta ja muodostavat tehtäviensä perusteella ryhmiä, karasseja, joitten pohjimmaisen tarkoituksen, wampeterin, selvittäminen on karassiin kuuluvillekin mahdotonta. Niinpä luontevinta on turvautua valheeseen, fomaan, jota koko uskonto itsessään on. Bokononisti hakee tajuntojen yhdistämistä toisen bokononistin kanssa (ja sitä kautta lohtua) boko-marun avulla eli asettamalla paljaat jalkapohjansa toisen paljaita jalkapohjia vasten.


Romaanissa käsitellään sivumennen monenlaisia teemoja, kuten hakemistojen laatiminen, aviopuolisoitten yhteinen ajattelutapa, neron eksentrisyys, eroottisesti kiinnostavat naiset, klarinetin soitto, pienoismallit, pienikasvuisuus, hautamuistomerkit, teollinen kolonialismi, yhteiskunnalliset jännitteet tarkoituksellisena ilmiönä, kuolemantuomiot, amerikkalaisvastaisuus ja tunnetut indianalaiset. Eräs kirjan hahmoista on suomalainen arkkitehti. ”Kissan kehto” tarkoittaa kirjassa leikkiä, jossa sormien väliin pingotetuilla naruilla muodostetaan kaiketi kehtoa muistuttava kuvio, joka näyttää pitävältä ja kestävältä, mutta onkin vain tyhjä rakennelma. Marjatta Kapari on kääntänyt karibianenglannilla ilmaistut kohdat eestin kielelle. Kirjassa on 127 hauskasti nimettyä lukua, mikä pätkii kerrontaa kivasti välipalataukoja ajatellen.

Kirjassa on 216 sivua. Lueskelin sitä kolme päivää.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Leena Krohn: Salaisuuksia


Leena Krohn (s. 1947) on suomalainen kirjailija. Luin hänen kirjoittamansa teoksen Salaisuuksia. Kirja on vuodelta 1992 ja sen on kuvittanut Inari Krohn.

Kyseessä on kertomuskokoelma mielikuvituksellisista ja sadunomaisista tapahtumista. Salaisuuksia löytyi kirjastosta lasten- ja nuortenosastolta. Johtunee siitä, että kaikissa kertomuksissa päähenkilö on lapsi. Itse tarinat voi kyllä lukea aikuinenkin. Varsinkin kun on kuvia pehmentämässä kerrontaa. Luin kirjan, koska olin valinnut sen scifi-haasteeseen kuuluvana luettavakseni. Valitsin kirjan, koska olin lukenut joskus Krohnin Tainaronin, joka teki minuun syvän ja pitkäkestoisen vaikutuksen.

Mihin luokkaan tämä kirja kuuluu? Kyllä sen tietenkin voi lasten- ja nuorten kirjallisuuteen luokitella, ulkoasukin siihen viittaa. Toisaalta kirjasta voi löytää spekulatiivista fiktiota (Uusi Opabinia), scifiä (Mare Serenitatis) tai kukaties vaikkapa maagista realismia (Kotini syvyydessä). Jos kaikkia näitä kertomuksia nimittää saduksi, riittää kaiketi sekin? Kertomukset (5 kpl) ovat kukin omanlaisiaan, pituus vaihtelee, samoin tapahtumapaikat, joissakin on minäkertoja, joissakin sankarina on tyttö, toisissa poika.

Jonkin kieroutuneen vaiston takia alan aina etsiä tarinaa, josta pidin eniten. Tässä tapauksessa valinta on päivänselvä: Uusi Opabinia. Kertomus käynnistyy eläinkaupasta, joka on kuvattu vähillä vedoilla niin, että jokaiselle tulee selväksi millainen tilanne on kyseessä. Tyttönen löytää akvaariosta mieltään kiehtovan otuksen ja päättää hankkia sen. Hankinta osoittautuukin kerrassaan poikkeukselliseksi. Krohn olisi voinut jatkaa aiheen käsittelyä niin pitkään, että lukija olisi päässyt masentumaan elämän pöhköistä lainalaisuuksista. Nyt kirjailijan ratkaisu onkin lopettaa kertomus varsin lyhyeen, mikä on mielestäni hieno veto. Lukijalle jää toivo ja tyttöselle hyvä mieli.

Kirjassa on 104 sivua, luin sen muutamassa tunnissa.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Fjodor Dostojevski: Valitut kertomukset



Venäläisen Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) Valitut kertomukset on kokoomateos, alkuperäiset kertomukset on julkaistu vuosina 1847 – 1877. Teoksen suomentaja on Juhani Konkka, hän on kirjoittanut myös kirjan alkusanat. Valikoima ilmestyi vuonna 1960.

Alkusanoissa Juhani Konkka kertoo miten Dostojevskin elämän ja kirjailijanuran vedenjakajaksi muodostui aika, jonka Dostojevski eli karkoitettuna Siperiaan. Näistä kertomuksista Siperian aikaa edeltävät on sijoitettu alkuun, neljä viimeistä kertomusta ovat myöhemmältä ajalta. Dostojevski on tullut tunnetuksi pidemmistä romaaneistaan. Tämän lukukokeman perusteella en aio niihin teoksiin ryhtyä, näittenkin kanssa oli minulla tekemistä. Tällainen lyhyitten kertomusten sarja tarjoaa vaihtelua monien tapahtumapaikkojen ja vaihtuvien henkilöhahmojen myötä. Minä koin kannustavana sen, että selvisin loppuun kertomus kertomukselta, eikä paksu kirja alkanut muistuttaa vuorta, jonka ylitse tuskin koskaan pääsisin.

Odotin vähän enemmän huumoria kuin mitä nämä kertomukset tarjosivat. Yleensä tarinat ovat aika realistisia, tosin mahtuu näihin myös romanssia ja unenomaisuuttakin. Pidin eniten tarinasta ”Herra Prohartšin”, mutta moni muukin kertomus sisältää minulle paljon hyvää luettavaa. Lähes kaikki kertomukset tapahtuvat Pietarin kaupungissa.

Heikko sydän: Kertomus alkaa merkillisellä kohtaamisella. Kaksi miestä tapaa toisensa asuinhuoneessa, jonka he jakavat keskenään. Miehet ovat pikkuvirkamiehiä, jotka viettävät niukkaa elämää paitsi vähäisen virkansa tuomilla tuloilla myös satunnaisilla ylemmän virkamiehen suomilla rahallisilla suosionosoituksilla. Alkupuolen groteskin koomiset sävyt vaihtuvat kertomuksen edetessä gogolilaiseen pikkuvirkamiehen ahdistukseen ja epätoivoon. Mielenkiintoinen kuvaus ystävyydestä.

Pieni sankari (Tuntemattoman muistelmista): Minämuotoinen kertomus 11-vuotiaan pojan kokemuksista ja tunnekuohuista Moskovan lähellä sijaitsevalla ylhäisön kartanolla. Kertomus sisältää useamman henkilöhahmon kuvauksen – kaikki aikuisia – ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Koska kertoja muistelee, kertojanääni sisältää aikuisen käsityksiä ja asenteita. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kaikki havainnotkaan olisivat lapsen tekemiä. Tarinan aihe jää vähän tarkentumatta, vaikuttaa enemmänkin henkilökavalkadilta, jossa tärkeämpää on ollut päästä luonnehtimaan tiettyjä ihmistyyppejä (tai tiettyjä henkilöitä?).

Rehellinen varas: Lyhyt tarina köyhistä ihmisistä ja syrjäytymisestä. Hyvinvointiyhteiskunnasta ei oikein voi puhua. Merkillepantavaa on miten seikkaperäisesti minäkertoja kuvailee kuka ja missä olosuhteissa hänelle tarinan rehellisestä varkaasta kertoi.

Emäntä: Pitempi kertomus, jonka alussa olevasta nuoren kaupunkilaismiehen erakoitumisen kuvauksesta tykkäsin kovasti. Ordynovin, kertomuksen keskushenkilön, elämä ei mielestäni paljonkaan poikkea nykypäivän pelien ja virtuaalisen sosiaalisuuden maailmoihin vajonneen ihmisen tilanteesta. Kuvaukseen saattaisi sisältyä jotain omakohtaisuuttakin, vaikka Dostojevski mainitsee Ordynovin lukuharrastuksen perusteeksi tieteen harjoittamisen. Kertomuksen laajahko keskiosa kuvaa Ordynovin törmäystä muun maailman kanssa, mutta minun silmissäni jakso ei kohoa samalle tasolle alun kanssa. Kaiken lisäksi kirjailija on jättänyt lopun jotenkin lukijan arvailujen varaan.

Herra Prohartšin: Dostojevski vyöryttää kertomuksessaan esiin joukon pikkuvirkamiehiä, joitten vaatimattomasta elämästä saman vuokranantajan huoneiston eri nurkkauksissa syntyy pilaileva, kiertoilmauksilla leikittelevä kuvaus virastojen köyhistä paperinpyörittäjistä. Keskeisenä henkilönä on Semjon Ivanovitš Prohartšin. Hänen elämäntapansa on kuvattu sen verran tarkasti ja uskottavasti, että arvelen Dostojevskin kuvanneen jotain todellista henkilöä. Prohartšinin sisäinen rakenne vaikuttaa valitettavasti niin tutulta, että tuntuu kuin lukisin kuvausta itsestäni tai jostain kohtalotoveristani. Onneksi kerrontaa on pehmennetty huumorilla. Pieni näyte siitä huokeimmasta päästä:

Sitä paitsi kaikista merkeistä voitiin erehtymättömästi päätellä, että Semjon Ivanovitšin äly oli tavattoman kankea ja hidas omaksumaan mitä tahansa hänelle outoa ajatusta ja että kuultuaan esimerkiksi jonkun uutisen hänen oli pakko aluksi ikään kuin sulatella ja märehtiä sitä, etsiä siinä ydintä, ensin sotkeutua ja hämmentyä, kunnes hän vihdoin oivalsi sen, mutta tällöinkin kokonaan erikoisella, yksinomaan hänelle tyypillisellä tavalla...”

Vaaleat yöt (Romanssi): Aihe oli tullut tutuksi kahdesta elokuvasta. Kyseessä on rakkauskertomus, jossa on samoja virityksiä kuin Nuoressa Wertherissä eli nuori mies rakastuu naiseen, joka on jo rakastunut toiseen. Kun Werther kokee epäonnisen rakkautensa myötä muutoksen suhteessaan luontoon, viilentää romanssin kariutuminen samalla tapaa Dostojevskin kertomuksen päähenkilön lämpöistä asennetta Pietarin kaupunkia kohtaan. Kaupungin kuvaus novellin alussa on mielenkiintoista luettavaa.


Ilkeä tapaus: sattuu kenraalille Pralinskille Pietarporin puolessa, eikä jää sillä kertaa ainoaksi ilkeäksi tapaukseksi. Johdannaisvaikutuksineen tapaus auttaa kuitenkin kenraalia selvittämään ajatuksistaan sinänsä vilpittömän, mutta vaikeasti hallittavan populistisen humaanisuuden puuskan, joka ihan turhaan yrittää huojuttaa 1800-luvun pietarilaista yhteiskuntaa.

Krokotiili – Harvinainen tapaus eli sattuma Pasaasissa: Tapaus sattuu tavaratalossa, jonne saksalaismies on asettanut näytteille krokotiilin. Eläin nielaisee erään herran, joka jää elävänä olion vatsaan. Kertomuksen voi lukea merkillisenä vertauskuvana, jota en osaa tyhjentävästi selittää. Ehkä kyse on niistä vaikeuksista, jotka liittyvät tarinassa mainittuun eurooppalaisen pääoman huokuttelemiseen Venäjälle, ehkä siitä miten kaukana Venäjä Dostojevskin mielestä v. 1865 (tarina julkaistu v. 1864) edelleen olisi eurooppalaisesta kulttuurista? Absurdi kertomus krokotiilin sisällä asustavasta miehestä poikkeaa kirjailijan totutuimmasta tyylistä, mutta piikittelevä henkilö- ja yhteiskuntakuvaus sopinevat yhteen vaikkapa edellisen tarinan kanssa.

Lempeä luonne (Fantastinen kertomus): Aiheena naimakauppa, puhumattomuus ja itsemurha. Kirjailija on tehostanut vaikutelmaa kaupunkilaisesta osto- ja myyntikulttuurista tekemällä kertomuksen onnettomasta aviomiehestä panttilainaajan. (Sanakirjan mukaan alaotsikon sana ”fantastinen” tarkoittaa mm. mielikuvituksellista tai satumaista.)

Naurettavan ihmisen uni (Fantastinen kertomus): Hieman yllättävä kokonaisuus, jossa siirrytään täydellisestä maailmanhylkäämisestä ja itsetuhoajatuksista kuvaukseen täydellisestä utopiasta jossain tuntemattomalla tähdellä. Kuten kahdessa edellisessä, myös tällä kertomuksella on minäkertoja.

Kirjassa on viitisensataa sivua ja luin sitä vissiin kymmenisen päivää.