Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

Heidi Mäkinen Tampereelta kirjoitti vuonna 2020 julkaistun romaanin nimeltä Ei saa elvyttää. Luin sen.

Romaanissa liikutaan Helsingissä, ehkä siksi, että siellä on hammaslääketieteen oppilaitos, jossa kirjan päähenkilö Auri on työskennellyt. Tampere olisi muutoin ollut kivampi paikka tapahtumille. Sieltäkin varmaan löytyy kahviloita ja tyyriitä asuinalueita. Auri on oiva nimivalinta hampaitten kanssa työskentelevälle, tulee kultahampaat mieleen.

Teemoja löytyy moneen lähtöön, pääaihe on kuitenkin se, että Auri tuntee eläneensä jo tarpeeksi pitkään ja haluaa pois. Meillä mieshenkilöillä on se etuisuus, että kuolema tulee yleensä varhemmalla iällä ja aika nopeesti, joten pikemminkin on vain pysyteltävä sen aikaa tolpillaan, että ehtii kouluttaa seuraajan kolaamaan pihaa. Tämän aiheen lisäksi romaanissa nousevat esiin erilaisella vaurauden tasolla eläväin ihmisten erilaiset elämänasenteet, sukupolvien väliset erot, työssä uupuminen, vegaanius, vanhusten kodinhoito ja vanhusten oikeus omiin rahoihinsa. Jopa seksi ja lasten hankkiminen elämänvalintojen suuntaajina nousevat käsittelyyn.

Romaanin henkilögalleria on sopivan suppea, henkilöt eivät mene lukiessa sekaisin, vain aniharvoin palasin taaksepäin tarkastamaan jotain yksityiskohtaa. Vaikka kerronta onkin pääosin ilmavaa, on näitä yksityiskohtia silti siinä määrässä, että varsinkin romaanin keskivaiheilla lukeminen hidastui hahmojen taustoittamisen takia. Lukija kykenee kyllä muodostamaan tarinan puuttuvat osat ilman laajempia selittämisiä. Loppua kohden, kun tapahtumat alkavat viedä tarinaa eteenpäin ja aikaisempien aikain muistelu jää pois, sujui lukeminenkin nopsemmin. Lopunkin olisi mielestäni voinut esittää karsitummin, nyt romaanissa syntyy jonkinlainen loppusuvanto, joka syö tehoja.

Koska aiheena on kuolema, on huumori monelta osin mustanpuoleista huumoria, tosin rennolla tyylillä esitettyä. Olen kai sitten aikamoinen tosikko, kun tämä huumori nyt ei satu minuun puremaan. Näin Aurin jotenkin itseni kaltaisena hahmona, joka ei luovu järkeilystä vaan jatkaa valitsemallaan linjalla viimeiseen asti. Koin Aurissa paljon tuttua, vaikkei hampaitten pesu minusta mukavaa ole koskaan ollutkaan.

Tähän loppuun halusin säästää sen seikan, joka herätti eniten myönteistä huomiotani koko kirjassa. Nimittäin väliotsikot. Romaani jakautuu lyhyisiin, muutaman sivun pituisiin kappaleisiin, joilla on kaikilla oma otsikkonsa. Jotkut näistä otsikoista ovat niin mageita, että ne tuntuvat suorastaan mietelauseilta. Ajattelin laittaa muutaman niistä tähän näytteeksi, jotta mahdollinen lukija voi itse kuvitella miltä tuntuisi, jos radion kuuluttaja kajauttaisi seuraavia mietteitä ennen puolenpäivän hetkeä:

Ruoka on rakkautta

- - -

Kaipaan sinua kuin vaahtokylpyä

- - -

Suurin osa ihmiskunnasta on tyhmää ja saamatonta

- - -

Tiedättekö missä olette?

Kirjassa on 245 sivua. Lukaisin sen kahdessa päivässä.

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen kirjoitti vuonna 2016 julkaistun romaanin Ei saa mennä ulos saunaiholla. Nyt sitten viimein minäkin luin sen.

Romaani kertoo kahdesta naisihmisestä ja yhdestä kissasta. On siinä muitakin hahmoja, mutta näkökulmaa vaihdellaan näitten kolmen hahmon välillä. Eeva on kuusikymppinen leski, Sini kolmekymppinen sinkku, kissan ikää ei taideta kertoa. Eeva ja kissa kertovat sanottavansa minä-muodossa. Koska Sini ei ole vielä löytänyt itseään, hänestä kerrotaan yksikön kolmannessa. Voi olla, että itsensä löytäminen on näillä naisille tärkeätä, kissalle asia on itsestään selvä. Kyllä se Sinikin saa lopulta langan päästä kiinni ja löytää ensimmäisen persoonansa. Hän kuvailee asiaa näin:

Ne pärjäävät, jotka ottavat sen minkä tarvitsevat.

Näin kait se on. Ihmisen on otettava se mikä ei hänelle kuulu?

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Tampereelle, mikä on jotenkin piristävää, kun monesti kotimaisessa kirjallisuudessa touhutaan pääkaupunkiseudulla tai maaseudulla. Tampereen kaupunki on olemassa juuri sen osoittamiseksi, että Suomessa on muitakin kaupunkeja kuin Helsinki ja ne pari muuta siinä iholla.

Vaikka kirjan nimessä mainitaan sauna, ei varsinaisia saunakohtauksia kovin paljoa ole. Tosin käväistään saunomassa ja avantouinnilla Tampereella ja savusaunassa lapsuuden maaseudulla. Huumoria on kosolti, tosin se on yleensä semmoista kuivakanpuoleista, lieneekö sarkastista vai mitä, naurattaakin paikoin, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja ei kyseessä ole. Kuolemasta puhutaan paljon. Ja varsinkin kuolleista. Eeva on ollut kiltti käskyläinen miehelleen.

Jossain määrin minua mieshenkilönä pukkasivat tympäisemään kaikki ostoskertomukset, tuotemerkit ja muut naisväen kotkotukset, mutta urheasti luin nekin. Tulin miettineeksi sitä, miltä mahtavat naisista tuntua sotakirjat ja kertomukset viinanjuonnista. Mutta noin romaanina tämä Mäkisen teos lienee aika tasaista kotimaista tasoa, jota tosin en kovin laveasti tunne – makuni kun on vähän konservatiivinen niinkuin kirjan kissalla.

Sekin sitten vielä, että olen vuosikausia jo lukenut Mäkisen mainiota blogia nimeltä Ei saa mennä ulos saunaiholla ja ehkä odotin liiaksi samankaltaista autofiktiota tältä romaanilta. Tässä romaanissahan ei kovinkaan paljoa autoilla, usein käytetään julkisia, jotka toimivatkin erinomaisesti Tampereella. Ja nythän sinne on tulossa raitiotiekin. Mäkisen huomioitten terävyys laimenee, kun siirrytään puhtaaseen fiktioon, jossa kirjailija voi tunnetusti esittää melkein yhtä räväköitä mielipiteitä kuin somessa. Itse somea romaanissa myös käsitellään lempeän hymyilevällä sävyllä. On hyvä, että some tulee osaksi kirjallisuutta tässä muodossa, ehkäpä me sitä kautta opimme somemaailmaa joskus ymmärtämään.

Kirjassa on 242 sivua ja se tuli luettua kolmessa päivässä. Muissa kirjablogeissa on Mäkisen romaanista kirjoitettu ahkerasti. Mainitsen tässä vaikkapa Elinan ja Marjatan tekstit.