Arja Tiainen (s. 1947) sepitti runot
vuonna 2006 julkaistuun kokoelmaan Tää tojota ei lähe
liikkeelle. Runot kertovat viisikymppisestä naisesta, joka
yrittää saada ajokortin – samalla käsitellään monta muutakin
autoiluun ja autoihin liittyvästä asiasta. Kokoelman runojen
näkökulma on minähenkinen, vaikea silti sanoa, onko kyse yksi
yhteen omakohtaisesta kokemuksesta. Jotain kai kuitenkin kertoo
se, että kokoelman alaotsikoksi on takakanteen valittu Osa 1(/1):
AJOPÄIVÄKIRJA.
Lukaisin puheena olevan runoteoksen
autossa ”pelkääjän paikalla” matkalla kohti eteläistä
Suomea. Vaikutelmani mukaan runojen kertoja on matkustanut pelkääjän
paikalla vuosikymmeniä ja autokoulussa ratin takana hän pelkää
vieläkin enemmän. Eräässä runossa sanotaan, etteivät ajamisen
opettelussa pahiten kiikasta liikennemerkit vaan se, kuka saa
liikenteessä mennä ensin. Toisaalta runojen kertojaa askarruttaa
sekin, että ensi vuonna on tulossa kymmenen uutta liikennemerkkiä,
joten teoriakoe olisi kannattanut läpäistä jo tänä vuonna. Runot
vitsailevat autokoulun oppilaan epävarmuudella:
Ei hyvin mene, epätoivo pakkaa päälle.
Tuossa lähellä asuu 82-vuotias.
Ajelee koirineen keltaisella
volkkarilla.
Liikenteen matkasta pois jääminen,
ajokortitta jääminen, on raskas paikka sekin. Kesämökillä on
hankala käydä, ellei kummallakaan puolisoista ole ajokorttia.
Runossa Miehen itsetunto runoilija arvioi miehen menettävän
90 % itsetunnostaan kun kortti viedään. Se merkitseekin isoa
elämänmuutosta varsinkin syrjäseudulla asuvalle. Tällaisen
esimerkin kautta ihmisen elintärkeä symbioosi auton kanssa
kirkastuu kenelle tahansa. Vaikka näitten runojen kertojalla ei ole
itsellään ajokorttia ollutkaan, on auto ollut merkittävä osa
hänen elämäänsä jo vuosikymmenet. Auto merkitsee vapautta mennä
minne tahtoo, silloin kun niin itse päättää. Runossa Kuinka
komeaa ajella autolla ja kortilla varustettu voi vaikka
lähteä keskiyöllä Lappiin. Mutta tosiasia on sekin,
että liikenne on vaarallista touhua, maanviljelyskone voi kääntyä
äkkiseltään vasemmalle.
Runojen asenne autoja ja autoilua
kohtaan on herttaisen vanhanaikainen, romanttiseksikin sitä voisi
paikoin nimetä. Kertoja taitaa kokea olevansa teknisen osaamisen tarpeen
yläpuolella tai ulkopuolella, hän on niin tottunut olemaan
kyydissä, ettei ajotaito ole hänelle välttämättömyys. Miten käy
sitten, kun tuttu kuljettaja ei voikaan enää ajaa? Kokoelman lopussa
pariskunta saunoo mökillä, sinisen aitan vierustalla seisoo
valkoinen Saab. Ellei ihminen ole osa autoa, onko auto kumminkin osa
ihmistä?
Kirjassa on 73 sivua. Lukaisin sen
Kuortin ja Järvenpään välillä. Vaimo ajoi.
