Margaret Mahy: Hitaat tunnit

Uusiseelantilainen Margaret Mahy kirjoitti nuorisoromaanin Twenty-four Hours vuonna 2000. Romaanin suomensi Kristiina Rikman, suomennos ilmestyi vuonna 2003 nimellä Hitaat tunnit. Haluan heti kärkeen todeta, että kirjan lukemiseen kului minulta maagiset 24 tuntia mukaanlukien yöunet ja muut arkiset tapahtumat. Kirjassa on 187 sivua, joten siitä voi päätellä miksi en harrasta vuorokauden lukumaratoneja.

Kuten jo aluksi totesin, on kyseessä nuorisoromaani. Tällaista luokittelua ei löydy kirjasta, mutta kertomus liikkuu nuorten maailmassa ja elämää tarkastellaan 17-vuotiaan miehen näkökulmasta, joten rohkenen käyttää tällaista määritystä, johon myös Pohjois-Savon maakuntakirjasto minut johdatteli sijoittamalla kirjan nuoriso-osastolleen.

Googletuksen perusteella arvelen, että romaanin tapahtumapaikka on Wellingtonin kaupunki Uudessa-Seelannissa. Useasti kirjassa mainittu Moncrieff Street on se keskus, jossa päähenkilö Ellis joutuu keskelle varsin värikästä väkeä ja moninaisia sattumuksia, jotka jättävät häneen jälkensä – sananmukaisesti. Jo ennen tarinassa kuvattua vuorokauden mittaista ajanjaksoa on Ellisin elämässä ollut enemmän draamaa kuin moni nuori äkkiseltään kestäisi. Hänen hyvä ystävänsä Simon on surmannut itsensä. (Miten aloitinkin lukemisen juuri Simon päivänä!) Lisää dramatiikkaa on luvassa uusien tuttavuuksien myötä. Tietenkin mukana seuraa myös ihastuminen ja siihen liittyvät tunnekuohut. Romaanin loppu on kerrassaan kekseliäs ja ainakin minut se pääsi mukavasti yllättämään.

Valitsin tämän kirjan luettavakseni, koska ajatuksenani on ollut tutustua oseanialaiseen kirjallisuuteen. Tässä kirjassa oseanialaisuus on aika lailla sivuosassa. Lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon asukkaan huomiota herättää se, miten keskikesällä valmistaudutaan joulun viettoon. Tosin asia ei ollut minulle ihan uusi juttu.

Célestine Vaite: Tahitin kukka

Ranskan Polynesiasta lähtöisin oleva kirjailija Célestine Hitiura Vaite (s. 1966) kirjoitti vuonna 2006 englanninkielisen romaanin nimeltä Tiare. Kirjan suomensi Marja Helanen-Ahtola ja se julkaistiin suomeksi vuonna 2007 nimellä Tahitin kukka.

Romaani kertoo Tahitilla asuvasta nelikymppisestä Tehanan pariskunnasta, joka ajautuu suhteessaan keskinäiseen koettelemukseen. Vaimo Materena on työskennellyt siivoojana, mutta on päässyt työhön radioasemalle, jossa hän juontaa naisten suosimaa puhelinkontaktiohjelmaa. Materena jututtaa soittajia illan teeman perusteella ja välipalana soitetaan musiikkia. Hänen miehensä Pito on työssä sahalla. Materena ja Pito elävät tilanteessa, jossa koti on tyhjentynyt lapsista. Ollessaan kerran päihtyneenä Pito satuttaa sanoillaan huomaamattaan Materenaa, joka aloittaa pelottavan pitkän mökötyksen. Jotain pitää tapahtua ennen kuin tästäkin pyhästä perheestä on vain muistot jäljellä – ja niin myös tapahtuu.

Tahitin kukan teemoina ovat alkava keski-ikä ja miten siitä selvitään, elämä suvun ympäröimänä, lapset ja lastenlapset olemassaolon sisältönä, lasten kasvattaminen sekä omien juurien selvittäminen ja niitten kanssa sopuun hakeutuminen. Itse koin voimakasta sympatiaa romaanin alkupuolella olevaan Piton toteamukseen siitä miten hänen tekimisiään ruotivista vaimon sukulaisten kertomista juoruista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Vaimon sukuun kuuluva mies taas miettii silloin, että niistä nyt syntyisi vaikka tietosanakirja. Loppupuolella huomiotani herätti ajatus siitä, miten äidit (meillä kai nykyään: vanhemmat) usein auttavat lapsiaan liiaksikin. Tästä pieni lainaus:

Piton mielestä asia on niin, ettei hän saanut ikinä tilaisuutta osoittaa kykyjään, naiset hoitivat aina kaiken. Esimerkiksi Piton nuoruudessa äiti tarjoili hänelle aina päivällisen, jottei hän varistaisi riisiä ympäriinsä – mutta ehkä äidin olisi pitänyt antaa hänen ottaa itse, äidin olisi pitänyt antaa hänen varistaa pari riisinjyvää lattialle.

Romaanin tapahtumapaikka, Tahiti, josta kirjailija itse on lähtöisin (asuu nykyään Australiassa), on osa merentakaista Ranskaa, mikä tosiseikka pilkistelee tarinassa milloin minkin peiton alta. Yhteiskunnallinen pohdiskelu romaanissa on sivuseikka, joskin kirjailija esittelee erään hahmon suulla mielenkiintoisen ajatuksen siitä, miksi Tahitilla jotkut miehet ovat niin toimettomia. Se johtuu kuulemma siitä, että naiset saivat Ranskan hallinnon myötä monenlaista työtä kodin ulkopuolella, jolloin miesten perinteinen tehtävä perheen elättäjänä katosi. Tämä suisti osan tahitilaismiehistä joutilaisuuteen ja toivottomuuteen. Vaikka romaanissa esitetään monien polynesialaisten suhtautuvan ranskalaisiin torjuvasti, ei kirjoittajan näkemys Tahitin ja Ranskan suhteista ole niin yksipuolinen. Ranskan kieli on ilmeisesti syrjäyttänyt tahitin oman kielen Tahitilla. Tekstiin onkin haettu paikallisväriä sekä ranskan- että tahitinkielisistä sanonnoista.

Kirjassa on 287 sivua. Sen lukeminen kesti minulta aika pitkään, johtuen pienestä andropaussista, joka suuntasi mielenkiintoni ihan muille suunnille.

Patricia Grace: Potiki – pieni lintu

Uusiseelantilainen Patricia Grace (s. 1937) kirjoitti englannin kielellä romaanin nimeltä Potiki. Se ilmestyi vuonna 1986. Suomennoksen laati Leena Tamminen ja se ilmestyi vuonna 1990. Esipuheen suomalaisille lukijoille kirjoitti Martti Grönfors.

Potiki kertoo Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaista, maoreista. Esipuheessa Martti Grönfors nostaa esiin sen miten eurooppalaiset maahanmuuttajat 1800-luvun alkupuolelta lähtien alkoivat asuttaa Uutta-Seelantia valloittaen sen lähes täydellisesti. Vaikka Gracen romaani ajallisesti sijoittuukin ehkä 1960-luvulta 1980-luvulle, käydään siinä oikeastaan läpi maorien historia eurooppalaisten puristuksessa. Tietyssä mielessä romaani kertoo kaunokirjallisin keinoin sen, mikä esipuheessa on kerrottu. Esipuhe saattaisi näin ollen toimia paremmin jälkisanoina?


Maorit esitellään romaanissa ystävällisinä ja kohteliaina ihmisinä, jotka suhtautuvat liian luottavaisesti niihin lupauksiin, joita heille annetaan. He ovat antaneet eurooppalaisten työntää itsensä marginaaliin. Romaanissa tavallaan kysytäänkin, onko maoreilla enää kykyä nousta pitämään puoliaan vai onko heidän kulttuurinsa tuomittu katoamaan tai näivettymään pelkäksi turistinähtävyydeksi.


Kyseessä on näkökulmaromaani, tapahtumia kuvataan eri henkilöitten näkökulmasta. Minä-muodossa puhuvat Tamihanan perheen äiti, Roimata, ja hänen kyttyräselkäinen poikansa nimeltä Tokowaru-i-te-Marama. Roimata ei itse synnytä Tokoa, mutta toimii hänen äitinään. Toinen Roimatan lapsista, voimakastahtoinen tytär Tangimoana, esittää myös tärkeää osaa kirjan tapahtumissa. Toko ja Tangi muodostuvat kirjassa vertauskuviksi maorien mahdollisuuksista.


Romaanin pääasiallinen kädenvääntö käydään maanomistuksesta. Maorien hallussa on kiinnostava rantatontti, joka tarvittaisiin kipeästi turistiteollisuuden käyttöön. Oma osuutensa tarinassa on sillä maalla, jonka valtio on toisen maailmansodan myllerryksessä pakkolunastanut naapurikylän väeltä muka lentokentäksi sekä asiasta käydyllä oikeuskiistalla. Kirjassa puhutaan myös paljon maanviljelyksestä sekä hautausmaasta, joka sijaitsee kyläläisten yhteisen kokoushuoneen, wharenuin vieressä.


Täysin maallisissa tunnelmissa kirjassa ei taivalleta, sillä loppupuolella Grace nostaa esiin käsitteet taivasisä ja maaäiti. Roimatan mies, maataviljelevä Hemi, on yhteisön juuret multaan kun Roimata itse luo katseensa taivaaseen. Isä siinä katselee äitiä ja äiti isää. Tamihanan yhdeksänkymppinen isoäiti muodostaa köynnöksen muistoihin ja perinteeseen.


Kirjassa on 201 sivua. Sen lukemiseen meni minulta nelisen päivää.

Gunnar Landtman: Satumaa ja sen asukkaat

Suomalainen tiedemies Gunnar Landtman (1878 – 1940) asui vuosien 1910 – 1912 aikana Uuden-Guinean saarella ja perehtyi ilmeisen määrätietoisesti ja perusteellisesti saaren alkuperäiskansan elämään. Landtman kirjoitti oleskelunsa pohjalta useita kirjoja, joista lukaisin vuonna 1932 julkaistun kirjan nimeltä Satumaa ja sen asukkaat: kiwai-papualaiset Uuden-Guinean jättiläissaarella.


Lukemani kirja on hyvin jäsennelty, sitä voi käyttää vaikka hakuteoksena kiwai-papualaisten elämästä sata vuotta sitten. Kirja sisältää alueen kartan sekä 82 kuvatekstein varustettua kuvaa, joista osa on kiwai-papualaisten tekemiä piirroksia. Teksti ei vaikuta tieteelliseltä kikkailulta vaan tutkimustuloksia esitellään kansantajuisesti. Landtmanin kuvauksen myötä lukija pääsee matkalle kaukaiseen satumaahan.

Millainen sitten oli Landtmanin kuvailema kiwai-papualaisten maailma? Kyseinen maantieteellinen alue sijaitsee Uuden-Guinean saarta jakavan Fly-joen suiston seutuvilla. Alue kuuluu nykyään Papua-Uuden-Guinean valtioon. Kirjassa kuvaillaan seutua läpitunkemattomaksi, sillä alueella on mangrovekasvillisuutta ja hankalakulkuisia sademetsiä. Niinpä erillään asuvat ihmisyhteisöt eivät ole olleet kovin läheisissä tekemisissä keskenään. Pienet heimot olivat lisäksi olleet sangen sotaisia, mikä ei liene edistänyt rauhanomaista rinnakkaineloa. Landtmanin siellä vieraillessa asui lähiseudulla ihmissyöjäheimoja. Näistä rajoituksista johtuen puhutaan alueella lukemattomia eri kieliä, jotka Landtmanin mukaan poikkeavat toisistaan suuresti. Landtman kertoo myös huomanneensa kielenkäytössä taipumusta nopeaan uudistumiseen, mikä entisestään hankaloitti eri heimojen välistä kanssakäymistä.

Kiwai-papualaisten tapoja ja uskomuksia Landtman kuvailee tarkasti. Hän oli saanut hämmästyttävän paljon selville siinä työmäärään nähden lyhyessä ajassa, jonka oli saarella oleskellut. Jo kielen opettelussa lienee ollut melkoinen työmaa. Landtmanin mukaan kiwai-papualaiset elivät kivikautta, rautaesineet olivat heille tuttuja eurooppalaisten vierailijoitten ja siirtomaaisäntien kautta sekä ohipurjehtineitten laivojen haaksirikkojen myötä rantautuneista tavaroista. Elantonsa kiwai-papualaiset saivat kasvimailtaan sekä kalastuksesta ja metsästyksestä. Eksoottisena elinkeinona Landtman esittelee merilehmien eli dugongien harppuunapyynnin.

Alkuasukkaiden tähtitieto on hyvin runsas ja melkein kaikista huomattavimmista tähtikuvioista on olemassa laajoja kertomuksia. Samoin kuin Etelänristi ja muut eteläisen taivaan tähdet näkyvät eri vuodenaikoina pitemmän tai lyhyemmän matkan päässä päiväntasaajasta pohjoiseen, samoin näyttäytyvät pohjoisen tähtitaivaan tähdet eteläisellä pallonpuoliskolla. Tästä näin kerran ollessani ensi aikojani maassa pätevän esimerkin, kun nousin aamulla kolmen aikaan katsomaan alkuasukkaiden usein mainitsemaa tähtikuviota, joka oli silloin näkyvissä; huomasin, että se oli Otava.

(tekstinäyte kappaleesta 3. Tähti- ja sääkuvitelmia)

Kiwai-papualaiset asuivat suurissa, paalujen päälle rakennetuissa yhteistaloissa. Miehille oli joissakin kylissä oma miesten talonsa, jossa suoritettiin erinäisiä rituaaleja. Yhteiskunta oli perin patriarkaalinen. Naisten tehtävät rajoittuivat perheen ja kasvimaan hoitoon. Miehet huolehtivat riistanpyynnistä ja sotimisesta. Lisäksi tärkeimmissä juhlissa miehet esittivät rituaaliset tanssit ja musiikin. Landtman ei kuitenkaan kerro huomanneensa kiwai-papualaisten keskuudessa luokkajakoa vaan kaikki ovat jokseenkin samanvertaisia. Edes päällikköä kylissä ei vaikuttanut olleen.

 

Landtman pohdiskelee kirjassaan sitä, onko kiwai-papualaisilla lainkaan varsinaista uskontoa. Kansalla on paljon uskomuksia, mutta käsitys jumalista puuttuu, samoin puuttuvat papit ja yhteinen uhraaminen. Landtman päätyy ajatukseen uskonnosta, joka on vasta muovautumassa. Toisaalta kiwai-papualaisilla miehet hoitavat salaisella sopimuksella rituaalimenot yhteisissä juhlissa. Juhlien kuvauksella on sivumääräisesti iso osuus kirjassa.

Kansa uskoo vainajien henkiin sekä joihinkin taruolentoihin. Ihmisillä uskotaan olevan sielu. Tiettyjä eläin- ja kasvilajeja kunnioitetaan jopa siinä määrin, että kenties ajatellaan tietyn ihmisryhmän (”totem-heimon”) sielun olevan jossain määrin yhtä kyseisen eläin- tai kasvilajin kanssa. Ilmeisesti useimpia uusia hankkeita aloitettaessa tehdään tarkoin määrätyt rituaalit, jotka usein vaikuttavat tähtäävän hedelmällisyyden edistämiseen – hankkeelle siis ”pyydetään siunausta”.

Lyhyenä mutta mielenkiintoisena jaksona kirjassa kerrotaan kiwai-papualaisten lauluista, saduista ja taruista. Runoudessa ovat paikoin käytössä alku- ja loppusoinnut. Myös vertauskuvallinen kerronta on saarelaisten mieleen. Taruista ja saduista Landtman löytää lukuisia yhtäläisyyksiä eurooppalaiseen perinteeseen. Hän pohdiskelee yhtäläisyyksien merkitystä ja löytää niille useampia vaihtoehtoisia selityksiä. Eräs niistä on ”kansanomaisten aateryhmien” luontainen samankaltaisuus eri kansojen ajattelussa.

Kirjan lukeminen sujui minulta hitaasti. Lainasin kirjan kuukausi sitten. Välillä oli parin viikon jakso, etten lukenut yhtään mitään. Sitten saatoin lukea muutaman sivun päivässä. Lukeminen ei vain maistunut, kirjassa ei ole mitään vikaa. Kirjassa on 276 sivua ja sen kanssa kului minulta kokonainen kuukausi. Kuvan olen piirtänyt kirjaan sisältyvän valokuvan (kuva 14.) perusteella (kuvateksti: Pitkä-talo Ipisia-kylässä Kiwai-saarella). Tähdet on lisätty kuvaan piirtäjän omana näkemyksenä kertomaan valkoisen miehen vierailusta Etelänristin alla.

(Lukaisin myös netistä löytyvää Merja Vileniuksen pro gradu -tutkielmaa Eksoottinen ja uskonnollinen toiseus Gunnar Landtmanin näkemyksissä kiwaipapualaisesta kulttuurista sekä wikipedian artikkeleita Gunnar Landtmanista sekä Papua-Uudesta-Guineasta ja Uuden-Guinean saaresta.)