Powered By Blogger

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Yrjö Jylhä: Kiirastuli


Yrjö Jylhän (1903 - 1956) runokokoelma Kiirastuli käsittelee Suomen kohtalon vuosia, aikaa ennen talvisotaa ja sen jälkeen. Ennen kaikkea kirja sisältää kalliita runokuvia itse sodasta. Jylhän teos julkaistiin vuonna 1941.

Yrjö Jylhä oli klassisen runon taitaja, joka kuului Tulenkantajiin, suomalaiseen nuorten modernistitaiteilijoitten ryhmään. Hänen tavallaan klassisen, mitallisen ja loppusoinnutetun runon kirjoittajia ryhmässä olivat mm. Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas. Nuoret mitallisen runon kirjoittajat erosivat edeltävien sukupolvien taitajista lähinnä aiheen valinnan ja käsittelyn osalta. Tietysti esim. Uuno Kailas kirjoitti myös perinteistä runoutta, virsi 584, Suomalainen rukous, on hänen käsialaansa.

Niinikään monet Kiirastuli-kokoelman runot tuntuvat nykylukijasta (lue: minusta) jokseenkin yhtä paatoksellisilta kuin V. A. Koskenniemen vaikuttava ”Syysilta metsässä”. Ehkä kuitenkin mahtipontisuus-ruuvia on Jylhän runoissa kierretty vähän pienemmälle. Uskonnollisuus on myös läsnä Kiirastulen runoissa. Eräs kokoelman tunnetuimmista runoista, ”Pyhä yö”, kertoo lapsesta, joka syntyy kirvesmies Joosepille jouluna. Runo tekee tavallaan kaikista rintaman miehistä evankeliumin paimenia tai taivaallista sotaväkeä, jotka ainakin sen yön ajaksi ottavat tehtäväkseen suojella lasta petojen hyökkäyksiltä. Samalla suurten kuvien linjalla kulkevat monet muutkin runot.

Itse asiassa pidän kokoelman parhaimmistoon kuuluvina juuri juhlarunoja ”Runo kansalleni” (kirjoitettu jo v. 1938 vapaussodan tapahtumia muistaen) ja ”Vaienneet voittajat” (kirjoitettu v. 1940, jolloin Helsingissä järjestettäväksi oli kaavailtu olympiakisat). Jylhän upea mitallinen ja loppusoinnutettu runo sopii loistavasti juuri sankarirunoihin ja palvoviin ylistyslauluihin. Hänen osallisuutensa Tulenkantajien ryhmässä lienee vaikuttanut siihen, että runoista ei ole muodostunut ylenmäärin hehkuttavia ja silti niitten uljas tyyli tekee kunniaa isänmaalle ja Suomen kansan taistelijoille.

Tietenkin se mikä tekee Kiirastulesta klassikon runokokoelmien joukossa, on sen omakohtaisuus. Jylhä toimi talvisodassa upseerina. Runoissa hän lähettää miehiä taisteluun, runoilijaa mukaillakseni ”hellin katsein, mutta kovin käskyin”. Puolet palaa hengissä, moni makaa ahkion pohjalla. Elossa selvinneet saattavat rynnäkön jälkeen hymyillä, kaikki kaipaavat kuitenkin pois rintaman helvetistä. Runoilija ei mässäile kauhukuvilla, vihollisen raketit voi nähdä tähdenlentoina.

Jylhän runot järkyttävät lukijaa, mutta ne tekevät sen tyylikkäästi, pienen ihmisen tragedioilla. Runossa ”Kotiin” loman saanut ansioitunut sotilas kaatuu viimeisessä hyökkäyksessä ennen lomaansa, pääsee vihdoin kotimatkalle ja saa kuin saakin ristin – tosin suuremman kuin oli suunniteltu. Tämän runon kautta syntyy yhteys Yrjö Kokon ”Pessiin ja Illusiaan”. Sanonnan mukaan ”sota ei yhtä miestä kaipaa”. ”Pessissä ja Illusiassa” ainoa nimeltä mainittu mies, korpraali Pienanen, saa edustaa koko sotilaskuntaa. Hänen kaatumisensa ennen lomallelähtöä tuntuu juuri siksi armottomuudessaan niin satuttavalta.

Tunnettuja runoja Kiirastuli-kokoelmassa ovat myös ”Kaivo” ja ”Kohtaus metsässä”. Kaivo on trokee-mittaan sepitetty kuvaus, jossa tulee esiin talvisodan arki – runon soturien ongelmana on, mistä saada vettä. Kaivo on jäänyt joko rintamalinjojen väliin tai ainakin sellaiselle kohdin, josta vihollisen tarkka-ampujan on helppo poimia päiväsaikaan kaivolla kävijä. Korsussa, maan alla, on kertojan mukaan ”tyyntä, kodikasta”, mutta haavoittunut sotamies kaipaa huokaillen vesitilkkaa. Vettä saa kuitenkin vain lunta sulattamalla ja lumi on kertojan mukaan mustaa, ”sen peittää pirstat, savu, saasta”. Lopulta eräs miehistä saa ilmeisesti tarpeekseen toverinsa pyynnöistä ja lähtee noutamaan tälle vettä. Runo järkyttää dramaattisuudellaan, minkä lisäksi se saa komeasti nostetta toimivasta riimittelystä ja mitallisuudesta:

haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
veljet, vesitilkka tuokaa –.

Kohtaus metsässä -runossa kertoja joutuu äkkiä kasvokkain vihollissoturin kanssa. Runossa venytetään tapahtumaa viiden säkeistön mittaiseksi sodan moraalin pohdinnaksi. Kertoja tuntee selvästi myötätuntoa taiston kentälle kaatuvaa vastustajaansa kohtaan. Kuten tästä runosta, myös monesta muusta jää lukijalle tuntu siitä, ettei koettu jätä runoilijaa rauhaan, vaikka rauha koittaakin. Tämä vaikutelma korostuu kokoelman viimeisessä runossa ”Näky”, jossa kaatuneitten miesten armeija tulee pyytämään runoilijaa johdattamaan heitä takaisin taisteluun, joka heiltä jäi kesken. Vastahakoisesti, mutta velvollisuudentunnon ajamana runoilija suostuu. Tuloksena lienee tämä kokoelma.

Tuoko Kiirastuli jotakin uutta sodasta kertovaan kirjallisuuteen? Ainakin se on tunnetuin runokokoelma talvisodasta. Kirjoittajan omakohtaisen kokemuksen kautta Kiirastuli on viesti niiltä miehiltä, jotka menettivät henkensä talvisodassa, kuten myös niiltä, jotka sodan myllerryksestä hengissä selvisivät. Heistä jokaisella on ollut sodasta oma tarinansa. Kiirastuli kertoo yksilöitten kautta yhteisestä kärsimyksestä, torjuntavoitosta, joka pelasti Suomen.

Kiirastulen lukemiseen käytin pari päivää. Osa runoista oli entuudestaan tuttuja.

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia


Yrjö Kokko kirjoitti sadun Pessi-peikosta ja Illusia-keijukaisesta vuonna 1944. Hän palveli tuolloin maataan jatkosodan rintamalla upseerina. On vaikea sanoa, onko Pessi ja Illusia tarkoitettu saduksi aikuisille vai lapsille. Kirjassa kerrotaan, että kirjailija sai aiheen satuun talvisen automatkan aikana. Hän kirjoitti tarinan rungon yhdessä yössä. Sen oli tarkoitus toimia hänen lapsilleen suunnittelemansa joululehden eräänä osana. Sadun lomassa kirjailija kertoo myös sodan tapahtumista, niin että kirja on siten myös eräänlainen kertomus sodasta. Jos tarinan näkee lastensatuna, sen tarkoitus lienee sodan osalta kertoa lapsille, että sodankin aikana luonto elää omaa elämäänsä, ihmisten väliset taistelut eivät tuhoa koko metsän elämää, niin että sodasta huolimatta toivo jää jäljelle. Aikuisille sodan mukana olo sadussa on irvokas muistutus ihmisen itsekkäästä, elämää hävittävästä toiminnasta. Aikuinen lukija löytää kirjasta paljon moitetta niin sotaa kohtaan kuin yleensäkin ihmisten keskinäistä käyttäytymistä kohtaan.

Sateenkaarella onnellisen elämänsä viettänyt Illusia on keijukaisneito, joka saapuu karjalaisen vaaran juurelle. Hän kohtaa siellä peikkopoika Pessin, joka on osaksi pessimistien sukua. Illusian isä taas on nimeltään Illusion. Pessi ja Illusia ystävystyvät ja sattuneesta syystä Illusia ei pääse takaisin kotiinsa, sillä alkukesä on kuiva eikä sateenkaarta ilmesty taivaalle. Tilanne pahenee vielä dramaattisesti, kun Ristilukki leikkaa siivet nukkuvalta Illusialta ja tämä on pakotettu unohtamaan kotiinpaluunsa. Kaiken huipuksi vaaran takana on jatkosodan rintamalinja, joka tuo lisämausteensa tarinaan.

Satu etenee yksittäisten tarinoitten kautta. Jokaisessa tarinassa esitellään yksi tai useampia metsän eläimiä tai kasveja. Tarinoitten sävy vaihtelee hieman. Kertoja tuntee perinpohjaisesti luonnontiedettä, tarinoissa vilahtelevat tieteelliset nimet, yksityiskohtaiset lajinmääritykset ja muuttolintujen talvehtimisseudut. Lastensadun tiedoiksi niissä on usein liikaakin. Kerronta muuttuu paikoin oppimestarimaiseksi, juoni etenee hieman laskelmoidun tuntuisesti aisoposmaisia opetuksia tavoitellen.

Mielestäni kerronta on parhaimmillaan, kun kirjailija unohtaa hetkeksi luonnontieteen ja päästää satusedän itsessään valloilleen. Ensimmäisen kerran näin tapahtuu tarinassa Ristilukista. Nimihahmo Ristilukki ei olekaan pelkkä hämähäkki, hän on kudontataiteen syvällinen tuntija, joka on jäänyt toiseksi vain Illusian isälle, Illusionille, vanhalle opiskelutoverilleen. Tämäkin tarina sisältää varmasti luonnontieteellisiä faktoja, mutta onneksi ne eivät pääse tukahduttamaan kerrontaa. Syntyy pahan kaunis tarina viattomuudesta, jolta leikataan siivet.

Jatkossa kirjan kerronta silmikoi vähä vähältä koko vaaran eläinkunnan satuun mukaan, mutta vasta kun mukaan tulevat biisami, närhi ja Surnia-pöllö sekä varsinkin Lumikko, kerronta saa siivet alleen ja etenee sujuvasti kohti loppuaan. Satu saa päähenkilöitten kannalta onnellisen lopun. Kirjailija on kuitenkin liittänyt loppuun myös oman kertomuksensa. Paljastuu että hän saa rintamalta työlomaa peräti kaksi kuukautta. Mutta hän ei saa lomaa kirjoitellakseen satuja. Kirjailija on lääkäri, hän menee takaisin omalle paikkakunnalleen harjoittamaan lääkärintointaan. Siellä, kodin turvallisessa ympäristössä, vaimon ja lasten seurassa, satu lopulta päättyy.

Kirjaa lukiessani olin välillä hämilläni lukiessani kuvausta sodasta ja sotilaista. Vähän kerrassaan kuitenkin minusta alkoi tuntua, että sodan mukana ololla tarinassa oli terapeuttinen tarkoitus. Sota oli tosiasia. Tämä satu ei sotaa ihannoi, eikä vähättele, se korostaa sitä mahdollisuutta, ettei ihmiskunta enää pilaisi luontoa sotimalla. Satu toimii myös lohdutuksena niille, jotka kuvittelevat, ettei luonto voisi millään toipua nykyaikaisen sodankäynnin tuhoista. Tuhoutuneen osuuskaupan lämpöpatterissa pesivä lumikkoperhe on siitä eräs osoitus.

Minulta meni lukemiseen viitisen päivää. Välillä pestiin anopin matot ja minä silpaisin sen homman päätteeksi kunnon kumarat, missä kaikessa meni ainakin yksi päivä toipumisineen. Kirjaa lukiessa tuli mieleeni toisen Yrjön, nimittäin Yrjö Jylhän runokokelma Kiirastuli. Sekin on kirjoitettu osin sodassa, tosin talvisodassa. Siitä seuraavaksi.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä



Amerikkalainen Philip K. Dick kirjoitti vuonna 1968 romaanin ”Palkkionmetsästäjä” (Do Androids Dream of Electric Sheep?). Kirjan suomensi Kari Nenonen vuonna 1989. Kyseessä on science fiction -tarina, joka sijoittuu vuoden 2021 maailmaan, jonka ydinosota on tuhonnut lähes elinkelvottomaksi.

Kirjailija kuoli vuonna 1982, eikä ennättänyt nähdä myöhemmin samana vuonna valmistunutta elokuvaa Blade Runner, jonka Ridley Scott ohjasi romaanin pohjalta. Luettuani kirjan katselin elokuvan jälleen kerran. Kirja ja elokuva kertovat kovasti erilaisen tarinan. Esimerkiksi molemmissa tarinoissa päähenkilönä esiintyvä Rick Deckard on romaanissa ukkomies, elokuvassa poikamies. Scottin elokuva on sijoitettu Los Angelesiin, romaanin tapahtumapaikkana on pääosin San Francisco. Samankaltaisuuttakin löytyy. Molemmissa teoksissa kuvattu maailma on dystopian, ei-toivottavan tulevaisuuden maailma.

Olen aina pitänyt Scottin elokuvasta. Blade Runner on tunnetuimpia ja arvostetuimpia science fiction -elokuvia. Sitä valmisteli suuri joukko ihmisiä ja rahaa tuotantoon käytettiin paljon. Blade Runnerin käsikirjoittajaa vaihdettiin, näyttelijät saivat vaikuttaa roolihahmojensa vuorosanoihin ja ennen kaikkea ohjaaja Ridley Scott ohjasi työtä vankalla ja rohkealla näkemyksellään. Erityistä huomiota käytettiin tehosteisiin ja lavastukseen. Näin syntyi keitos, joka poikkeaa voimakkaasti pohjalla olleesta romaanista, mutta on edelleenkin kiehtovaa katseltavaa.

Romaanissa Palkkionmetsästäjä eletään maailmassa, josta kaikki lahjakkaat ihmiset ovat joko kuolleet tai siirtyneet asumaan siirtokuntaplaneetoille, sillä maapallo on radioaktiivisen pölyn saastuttama Lopullisen Maailman Sodan jäljiltä. Lähes kaikki eläimet ovat kuolleet, sen vuoksi ihmiset hankkivat itselleen jopa aidonnäköisiä sähköeläimiä (tästä siis kirjan alkuperäinen nimi). Maasta siirtokuntiin lähteville on tarjottu avuksi ulkonaisesti ja toiminnoiltaan täydellisesti ihmistä muistuttavia älykkäitä orgaanisia androidirobotteja, joitten oleskelu Maassa on kielletty. Siitä huolimatta yhä useampi androidi pyrkii Maahan, sillä siirtokunnissa androidien elämä ei ole kovin hohdokasta vaan tylsien työtehtävien loputonta täyttämistä. Poliisi poistaa (lopettaa) kaikki Maasta tavatut andit (androidit). Tässä tehtävässä toimii tarinan toinen päähenkilö, poliisin palkkionmetsästäjä Rick Deckard. Työtään hän tekee käyttäen apunaan Voigt-Kampff -testiä. Testi perustuu toisia elollisia olentoja käsitteleviin, tahallisesti ärsyttäviin kysymyksiin. Testattavan henkilön silmän lihasten jännitystä ja poskien pintaverisuonien virtausta mittaamalla selvitetään onko androidiksi epäillyllä henkilöllä kykyä empatiaan, jonka arvellaan olevan androideille mahdoton ominaisuus. Kirjassa pohditaankin paljon empatiaa, mitä se on ja ovatko ihmiset lopulta kirjan robotteja empaattisempia. Siinä sivussa jahdataan androideja sen minkä keho ja sielu sallivat.

Romaanin toinen päähenkilö on J. R. Isidore. Hän on suuressa, hylätyssä kerrostalossa yksin asustava mies, joka on reputtanut henkisiä kykyjä mittaavassa testissä. Hänet on todettu poikkeavaksi, kansanomaisesti sanoen ”kananaivoksi” (kirjassa käytetty nimitys). Isidore on kuitenkin omillaan toimeen tuleva. Hän käy työssä, mutta kärsii yksinäisyydestä kodissaan. Yhteys muuhun ihmiskuntaan on kuitenkin hänellekin mahdollinen. Hän katselee televisiota ja kuuntelee työmatkoillaan radiosta suositun viihdyttäjän, Buster Ystävällisen, lähes tauotonta ajanvieteohjelmaa.

Lisäksi ihmiskuntaa yhdistää uskonto, mercerismi, jonka myös YK on tunnustanut ja hyväksi havainnut. Mercerismin nk. ”empatialaatikon” kautta ihmisillä on mahdollisuus hetkeksi ”fuusioitua” Wilbur Mercer -nimiseen arkkityyppiseen hahmoon, joka lannistumatta kapuaa ylös rinnettä vaikka häntä viskotaan kivillä hänen ympäriltään. Kivienheittäjiä ei koskaan näy, mutta empatialaatikon käyttäjät saavat itsekin vammoja Merceriin osuvista kivistä. Lisäksi empatialaatikon kahvoissa yhtäaikaisesti kiinni olevat ihmiset eri puolella maailmaa voivat tätä kautta olla ajatuksellisessa yhteydessä toisiinsa. Mercerin elämänkäsitys on syklinen. Hänen elämänlakinsa mukaan kaikki elämä palaa takaisin kuoleman jälkeen. Kuten Isidore myös Deckard ja hänen vaimonsa Iran käyttävät empatialaatikkoa.

Empatian ja siihen olennaisesti liitetyn mercerismin kautta kirjassa kuvataan maailmaa, joka tarrautuu kouristuksenomaisesti kuvitelmaansa inhimillisyydestä vaikka samalla kohteleekin J. R. Isidoren kaltaisia henkilöitä kuin saastaa. Empatiaan sitoutuminen perustuu epäselvään vaistoon menneiltä ajoilta, muistoon, jonka yhteensovittaminen tuhoutuvaan maailmaan on yhtä epätoivoista kuin kirjan eettisessä avainjaksossa tapahtuva villin hämähäkin pelastaminen rappeutuvasta kerrostalosta. Silti juuri niin on toimittava, hämähäkin vähäpätöisyys on tapahtumasarjassa merkitsevää. 

Rick Deckard ei ole varma muistoistaan. Hän jopa pelkää olevansa itsekin androidi, sillä androideihin on istutettu muistoja, niin että monet niistä eivät edes tiedä olevansa androideja. Ulkonaisesti Deckardin merkittävin ero Isidoreen on paitsi toimintakyvyssä, myös siinä, ettei Deckard ole yksin - hänellä on vaimonsa. Mutta Isidoren tavoin myös Deckard kauhistuu oman kerrostalonsa autioita asuntoja, jotka muistuttavat häntä ihmiskunnan vääjäämättömästä murenemisesta tomuksi. Palkkionmetsästäjän tarina on paineistettu tuhon odotuksella kuin suomalainen tango.

Kirja sisältää paljon kirjoittajan keksimiä tulevaisuudenkuvitelmia. Olkoonkin, että kirjan henkilöt kokevat tilanteensa masentavaksi, lukija voi nautiskella sellaisista termeistä kuin kaiken peittävä ”ryönä” (kasaantuva tomu ja roska) tai ”mielialatin” (laite, jonka avulla voi säätää oman mielialansa haluamallaan tavalla). Kuten Scottin elokuva, myös Dickin romaani on sävyltään tumma. Kirja loppuu kupilliseen mustaa, kuumaa kahvia. Kuka sen valmistaa ja kenelle, jääköön uuden lukijan selvitettäväksi.

Kulutin kirjan lukemiseen reilut kaksi päivää. Lisäksi katselin elokuvan ja sen tekemisestä kertovan käsittämättömän pitkän dokumentin niin että kolme päivää tähän seikkailuun minulta meni kaikkiaan.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Octavio Paz: Aurinkokivi


Meksikolainen Octavio Paz huomioitiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1990. Palkintokomitea kuvaili hänen runoaan ”Aurinkokivi” (Piedra de Sol) surrealistiseksi. Runo julkaistiin vuonna 1957. Suomeksi se ilmestyi jo vuonna 1969 osana nidettä nimeltä ”Kello 0”. Itsenäisenä kirjana runo julkaistiin vuonna 1990. Sen on suomentanut Pentti Saaritsa.

En aikaisemmin ole lukenut kirjaa, joka koostuu yhdestä runosta. Tarkalleen ottaen tässäkin kirjassa Pazin runon lisäksi siteerataan ranskalaisen Gerard de Nervalin runoa ”Artémis” (vuodelta 1853), jonka ensimmäinen säkeistö aloittaa kirjan. Suoraan sanoen en tiedä miksi se runonpätkä on mukana. Pazin pitkän runon nimi ”Aurinkokivi” viittaa asteekkien muinaiseen kalenterikiveen. Myöskään tätä viittausta ei ihmeemmin runossa selitellä. Espanjankielisen wikipedian mukaan Pazin runossa on 584 jaetta (?), mikä luku on kuulemma ollut asteekeille tärkeä, sillä Venus-planeetan synodinen kiertoaika on kuulemma noin 584 vuorokautta. En ala laskemaan mitään jakeita, koska en ymmärrä mitä ne oikeastaan ovat. Google-kääntäjää lainatakseni ”jokainen säe on täydellinen itsessään paitsi jos ne päätökseen kaksi riviä tai enemmän”. Runo on tässä uudessa julkaisussa sijoitettu 78:lle sivulle, joista joka toinen on tyhjä, niin että oikeastaan sivuja on täytetty 39 kappaletta + de Nervalin runonpätkä. Se numeroista. Ja asteekeista. de Nervalista myös.

Mistä runo sitten kertoo, kun sitä on pulpunnut kokonaiseksi kirjaksi asti? Mielestäni kirja on runollinen kuvaus kirjoittajaminän henkilökohtaisesta historiasta ja hänen elämänkatsomuksestaan laajasti ottaen. Kirja vaeltelee mielikuvien sademetsissä ja kaupungeissa, se virtaa eteenpäin vuolaana kuin vuoripuro tai juhannuksen paluuliikenne, niin vuolaana, ettei runoilija saa mahdutettua yhtään yksittäistä pistettä jakeittensa sekaan. Ajatusviivoja, lainausmerkkejä, sulkumerkkejä, pilkkuja, puolipisteitä, kaksoispisteitä, kolmea pistettä ja jopa kysymysmerkkejäkin kyllä esiintyy. Tämä varmaan merkitsee jotakin. Ehkä se tahtoo sanoa, ettei elämä oikeastaan koskaan pysähdy, se vain muuttaa muotoaan kuten ihminen ajan hampaissa.

Suurin teema lienee kuitenkin rakkauden ylistys. Toisiinsa rakastuneet ihmiset riisuutuvat alasti ja yhdessä he tavoittelevat takaisin ”osuuttamme ajasta ja paratiisista”. Yhteisen hurmion matkaa seuraa hämmästynyt tietoisuus elämän loistosta ja turvattomuudesta, aika antautuu avaruudeksi. Runon mukaan elämässä ei ole minää vaan me, ”kaikki on yhteydessä kaikkeen ja muuttaa muotoaan”. Runon suuret kysymykset kuuluvat seuraavasti:

milloin elämä todella oli meidän?
milloin olemme todella sitä mitä olemme?

Tätä runossa pohditaan monelta kantilta. Puhutaan muistoista, menneisyyden ja ihmisen nykyisen olemuksen suhteesta, kuoleman hiipivästä läsnäolosta elämässä, elämän jatkuvuudesta kuoleman jälkeen, elämästä ennen syntymää ja uudesta alusta. Kaikki kiertyy rakkauteen, yhteyteen toisiin ihmisiin ja luontoon suurena kokonaisuutena. Runo itse kiertyy lopussa takaisin alkuun, uudelleensyntymään, elämän kiertokulkuun. Tässä kohdin viittaus asteekkien aikakäsitykseen nouseekin esiin, sille aika ei asteekeille ollut janamainen vaan päättymätön kehä.

Minulle tulee tästä pitkästä runosta mieleen oppikoulun musiikin tunnit. Opettaja esitteli meille klassista musiikkia soittamalla äänilevyiltä kepeitä tunteellisia teoksia, joita hän kutsui ”sinfonisiksi runoelmiksi”. Ja runon sinfonia tästä Aurinkokivestä tulee mieleen. Kun oppikoulussa sain kuulla sellaisia sinfonisia runoelmia kuin Moldau, Bolero, Noidan oppipoika, Pellavatukkainen tyttö, Yö autiolla vuorella ja Kalmantanssi, voisi sarjaan nyt lisätä vaikkapa sellaiset sävellykset kuin Oodi ilolle, Solveigin laulu, Vallankumousetydi ja Marssi mestauslavalle. Näin saataisiin aikaan cocktail, joka liikkuu samoilla vesillä kuin Aurinkokivi.

Luin tätä kirjaa aluksi lukuisien tarkkailijoitten läsnäollessa sivulle 61 vajaan tunnin aikana. Tavoitellessani parempaa ymmärrystä lukemastani aikaa tuhrautui neljä päivää. Lopullista kirkkautta teoksen suhteen tuskin tavoitan milloinkaan, mutta lohtunani on uuden yrityksen mahdollisuus joskus seuraavassa elämässä.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Olipa kiva lukea romaani runokirjojen ja uskonnollisten tekstien jälkeen! Ja vieläpä romaani, jota voi hyvällä syyllä kutsua klassikoksi. Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti pienoisromaanin Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men) vuonna 1937. Kirjan suomensi Jouko Linturi vuonna 1963. Vaikka en ole lukenut alkuperäistä englanninkielistä tekstiä olen valmis antamaan suomennoksesta täydet pisteet. Joissakin kohdin käytetty kieli on vähän kirjallista, mutta sen vastapainoksi tarinan lopussa olevan Lennien ”yksinpuhelun” käännös on niin varmaotteista ja räväkkää tekstiä, että harvoin näkee vastaavaa. John Steinbeckille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1962.

Joskus nuorempana luin Steinbeckin kirjat Ystävyyden talo, Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä. Näen tässä nyt lukemassani romaanissa sikäli samankaltaista, että sekin kuvaa köyhiä miehiä, jotka viettävät erittäin vaatimatonta elämää. Itse asiassa Hiiriä ja ihmisiä tuo mieleeni suomalaisen Pentti Haanpään kertomukset kulkumiehistä ja jätkistä, jotka koettavat pärjäillä parhaansa mukaan enemmän tai vähemmän tilapäisillä töillä maatilatalouden apuhommien ja metsätöitten parissa. Haanpäältäkin löytyy ainakin yksi ”juttu”, jossa kaksi miestä kulkee kimpassa talosta taloon kerjäten elantonsa.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo tarinan, jossa pääosissa ovat Lennie ja George. Lennie on ehkä muistisairas tai muuten vain meidän heikompilahjaisten joukkoon lukeutuva. George on ottanut tehtäväkseen kulkea hänen mukanaan. Suojelusenkeliksi Georgea ei silti voi nimittää. Tässä tarinassa ei ole enkeleitä ja vaikka jotkut tarinan hahmoista tulevat näyttämölle kuin paholaisen osaan soveltuvina, löytyvät heidänkin sanojensa ja tekojensa takaa samat ihmismäiset halut ja pyrkimykset, jotka ohjaavat meitä kaikkia. Tarina on kirjoitettu syvällä ymmärtämyksellä. Tapahtumien näyttämöt, kuvatut ihmiskohtalot eivät anna aihetta ilonpurkauksiin. Lennien ja Georgen tarina on traaginen. Pahan enteet ovat ilmassa alusta alkaen. Silti kerronta säilyy ihmeteltävän väljänä, minä en lukijana ahdistu tämän kirjan parissa.

Romaanin nimi, Hiiriä ja ihmisiä, on peräisin jostakin vanhasta runosta, jossa maamies kyntää pellossa olleen hiiriperheen kodin hajalle. Mies ei tee sitä pahuuttaan vaan hän satuttaa hiiriä tietämättään. Myös Lennie tulee kerta toisensa jälkeen murskanneeksi suurissa kourissaan sen mistä pitää eniten maailmassa. Hän pitää pehmeydestä. Tädin antama samettikankaan pala on kadonnut, joten Lennie ottaa kiinni hiiriä silittääkseen niitten pehmeää turkkia. Kun hiiret purevat, Lennie rutistaa ne kuoliaiksi. Hän tekee sen ymmärtämättä itseensä kohdistunutta hyökkäystä ja tajuamatta omia valtavia voimiaan. Juuri sillä tavoin me ihmiset jauhaudumme toisiamme vasten. Vaikkemme toisiamme musertaisikaan, niin helposti torjumme lähellemme tulijat ja aiheutamme heille mielipahaa, jota voi olla vaikea ymmärtää – puraisemme silittävää kättä.

Tarinan iso teema, joka tuodaan selvästi esille, ovat yhteiskunnalliset epäkohdat. Mustan tallirengin syrjintä tuntuu käsittämättömältä. Hänen kauttaan kirjailija kuvaa kaikkien tarinan miesten yksinäisyyttä ja juurettomuutta, mutta ennen kaikkea mustien kurjaa kohtaloa valkoihoisten yhteiskunnassa. Lennie ja George ovat ”valkoista roskaväkeä”. Näitten alimpien kansanosien kohtaloista kirja kertoo. Tarinan miehet ovat kuin akanoita, jotka vain odottavat milloin tuuli vie heidät mennessään. Eikä sen tuulen tarvitse olla mikään Jumalan tuuli.

Kirjan kerronta muistuttaa näytelmää. Kuvaileva teksti sijoittuu kunkin luvun (kohtauksen) alkuun ja vaikuttaa ohjeilta näyttämön lavastajaa varten. Pääosin kaikki tapahtumat kuvaillaan keskustelujen kautta tai sanoisinko, että tapahtumat muodostuvat keskusteluista. Voin kuvitella, että tätä tarinaa on esitetty teattereissa hyvällä menestyksellä.

Hiiriä ja ihmisiä tuli luetuksi parissa päivässä. Kirja on erittäin helppolukuinen. Ainoastaan tapahtumapaikkojen kuvauksen lukeminen sujui minulta kankeasti. Koska suurin osa kirjasta on selkeää vuoropuhelua, lukeminen etenee vauhdilla.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Dhammapada

Mystica-kustantamon Maailman pyhät kirjat -sarjan ensimmäinen kirja on taolaisen ajattelun kokoelma Tao-te-king ja toinen kirja Dhammapada, buddhalainen mietelausekokoelma. Lukemani kirja on vuonna 1989 julkaistu näköispainos vuoden 1925 teoksesta. Näköispainoksen kustantajiksi mainitaan Teosofis-kristosofinen kirjakauppa ja kustannusliike AATMA, Biokustannus Oy, Blavatsky-looshi ry ja Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura ry. Suomennoksesta vastaa tämänkin kirjan osalta Pekka Ervast, ja kuten Tao-te-king myös Dhammapada on suomennettu englanninkielisen käännöksen pohjalta. Englanninkielisen käännöksen on laatinut professori Max Müller. Molempien suomennosten osalta ihastelen sitä modernia suomen kieltä, jota Pekka Ervast jo vuonna 1908-1909 Tietäjä-lehdessä alunperin julkaistuissa käännöksissään on käyttänyt. Dhammapadan opetukset lienee käännetty englanniksi palin kielestä.

Kirjan esipuheessa Ervast käy lyhyesti ja selkein sanoin läpi buddhalaisuuden historian ja sen levinneisyyden 1900-luvun alussa. Hän selittää yksinkertaistetusti ja pelkistäen mm. mahajana- ja hinajana-buddhalaisuuden erot. Mahajanan (länsimaissa tunnetuin suuntaus zen-buddhalaisuus) harjoittajia on enemmän buddhalaisalueen pohjoisten kansojen keskuudessa eli Tiibetissä, Kiinassa ja Japanissa, kun taas hinajana-buddhalaisuus (nykyään mieluummin Theravada-buddhalaisuus) on valtauskontona Ceylonissä (Sri Lanka), Siamissa (Thaimaa) ja Birmassa (Myanmar) (sekä Kambodžassa ja Laosissa). Ervast luonnehtii pohjoisen koulukunnan uskoa ”monimutkaisen metafyysiseksi ja esoteeriseksi”, kun taas eteläinen koulukunta on pannut ”enemmän painoa Buddhan siveellisille opetuksille ja säilyttänyt puhtaampana hänen alkuperäisen oppinsa”. Luterilaisena kristittynä minulle tulee mieleen, että hinajanaa voisi verrata protestanttiseen kristinuskoon ja mahajanaa katolilaisiin uskontokuntiin.

Ervast myös luettelee lyhyesti ja ytimekkäästi buddhalaisuuden perusajatuksen, jonka mukaan kaikki olemassaolo on kärsimystä, joka johtuu elämänjanosta, niin että kun elämänjano loppuu, kärsimyskin loppuu ja sielu saavuttaa nirvaanan (nirvanan eli valaistumisen), mitä kautta sielu pääsee irti sielunvaellukseen liittyvästä vanhenemiseen ja kuolemaan johtavien jälleensyntymien kiertokulusta. Tämä onnistuu seuraavan pyrkimyksen kautta: ”luopua synnistä, pyrkiä hyvään, puhdistaa sydämensä, kas siinä Buddhain oppi.” Tälle tielle, polulle kohti valistumista (valaistumista), johdattavat matkalaista Dhammapadan mietelauseet. Dhammapadan voi kääntää vaikkapa ”hyveen tie” tai ”uskonnon askeleet”, käännösvaihtoehtoja löytyy.

Dhammapadan lauseet perustuvat 557 – 477 eaa eläneen Siddharta Gautaman (Buddhan) ajatuksiin, jotka hänen oppilaansa ovat painaneet muistiinsa ja jotka koottiin kirjoituksiksi vasta sata vuotta Buddhan kuoleman jälkeen. Alkuperäisiä kirjoituksia ei liene olemassa, Ervastin mukaan vanhimmat jäljennökset ovat 500-1000 vuotta vanhoja. Niinpä tälle teokselle ei varsinaisesti voi määrittää kirjoittajaa. Lauseitten sanotaan toimivan lukijalle peileinä, joitten avulla hän voi määrittää sen paikan, jossa on kulkemassa valistukseen johtavalla polulla. Dhammapada on vain yksi monista buddhalaisuuden pyhistä kirjoista.

Ajatukseni buddhalaisuudesta oli, että se on lempeä uskonto. Buddhalaiset kansat eivät ole harjoittaneet lähetystyötään miekka kädessä. Varsinaista armon sanomaa Dhammapadan säkeet eivät kuitenkaan edusta. Niitten sävy on suora ja vaativa. Ihmisen on tehtävä parannus ja luovuttava maallisista haluista ja ajatuksista. Viha, epäilys, katkeruus, nautinnot, himot ja halu omistaa on suljettava pois sydämestä. Keinoksi pahan voittamiseen tarjotaan rakkautta. Itserakkaus ole vastaus uskon tiellä kilvoittelijalle. Ihmisen pitää suhtautua omaan ruumiiseensa kuin vaahtoon – ennen pitkää ”tämä ruumis on maassa makaava halveksittuna, tajuttomana, kuin hyödytön pölkky”. Ihminen itse tekee pahan, ja itse voi jättää sen tekemättä. Toisaalta usein teksteissä mainitaan myös Maara, kiusaaja. Monin paikoin tekstin sisältöä voi mielestäni kuvailla moraaliseksi toiveajatteluksi, jonka mukaisesti paha saa pahan palkan niin ihmisen eläessä kuin sen jälkeenkin.

Monet Dhammapadan lauseet tuntuvat provosoivilta, sellaisiksikin ne varmaan on tarkoitettu. Peili ei valehtele vaan näyttää myös sen mitä siihen katsoja ei haluaisi nähdä. Lukijan tarkkaavaisuudestakin asia on tietysti kiinni. Usein teksti on myös hyvin runollista, sen räväkkyys sopisi moderniin runoon. Itseäni miellytti suunnattomasti jakso joka on järjestetty aiheen ”Vanhuus” alle (mietelauseet 146 - 156). Minun on jopa vaikea uskoa, ettei kaikkea siinä mainittua ole alunperinkin kirjoitettu yhteen, runoksi. Kuitenkin netistä löysin sellaisen englanninkielisen version Dhammapadasta, jossa jokaisen mietelauseen osalta löytyy tarina lauseen takaa. Tarinat ovat opettavaisia kertomuksia ihmisistä, joita Buddha on kohdannut elämänsä aikana. Buddhan itsensä kerrotaan kiteyttäneen mietelauseessaan kunkin tarinan opetuksen. Tiedossa olisi myös missä yhteydessä Buddha on kunkin mietelauseensa lausunut. Tarinoissa Buddha kuvataan ihmetekoihin pystyvänä oppineena. Näistä ihmeteoista Dhammapadan säkeet eivät kuitenkaan kerro.

Ei ole tarpeen liittää tähän kokonaista osastoa Dhammapadan säkeistä, sillä ne kaikki löytyvät netistä niin suomeksi kuin englanniksi ja varmasti myös itämaisilla kielillä. Liitän näytteeksi vain kolme kohtaa, joista ensimmäinen on osiosta ”Vanhuus”. Se sisältää yhteenliitetyt mietelauseet 153 ja 154:

153, 154. Etsien tämän majan rakentajaa olen rientänyt läpi monen syntymän löytämättä häntä; ja tuskallista on syntyä uudelleen ja uudelleen. Mutta nyt, majan tekijä, sinä olet nähty; sinä et enää tätä majaa rakenna. Kaikki parret ovat rikotut, kurkihirsi on murtunut; sielu lähestyen ikuista (visankhaaraa, nirvaanaa) on päässyt kaikkien himojen sammumiseen.

Tässä kohdassa ilmenee kauniisti koko buddhalaisen etsinnän tavoite: vapautuminen jälleensyntymästä. Siinä voi havaita yhtymäkohdan juutalaiskristilliseen näkemykseen siitä, ettei Jumalaa voi kukaan nähdä. Buddha ilmoittaa kuitenkin päässeensä selville elämän ja kuoleman salaisuudesta ja tietävänsä nyt miten jälleensyntymän kehästä irtaudutaan. Kuten eräissä muissakin kohdin, mieleeni nousee Omar Khaijjamin runo teltantekijälle, jossa elämää verrataan sulttaanille pystytettyyn telttaan, joka puretaan pois, kun sulttaani jatkaa matkaansa tyhjyyteen (huom! Kunnes teltta pystytetään uudelleen!). Ihmisen pitää hylätä halunsa säilyttää oma ruumiinsa. Vasta kaikesta luopunut, elämänjanonsa sammuttanut ihminen on vapaa.

Toinen näytteeksi valitsemani kohta kertoo myös vanhuudesta. Se löytyy 19. osiosta, jonka otsikkona on ”Oikeamielinen”:

260. Ihminen ei tule ”kansan vanhimpain” joukkoon sentähden että hänen päänsä on harmaa; hän voi olla ikäloppu, mutta sanotaan ”turhaan vanhentuneeksi”.

Mietelauseen mukaan maailmasta luopuminen ei siis tarkoita kaiken lossiksi heittämistä. Ihmisen on jatkettava ponnisteluja kohti nöyryyttä ja irtauduttava maallisista haluistaan. Vanhuus ei sinänsä tuo viisautta vaan sinnikäs uskonharjoitus.

Viisauden ja tyhmyyden osalta Dhammapadasta löytyvät myös selvät sävelet – ja mielestäni aika armottomat. Tyhmä on tuomittu jälleensyntymän kehään eikä tyhmästä tule viisasta vaikka hän istuisi koko ikänsä viisaan seurassa. Itse asiassa viisaita kehotetaan välttämään tyhmien seuraa. Tämä on minulle vaikea paikka sulattaa, sillä automaattisesti luen itseni tyhmien joukkokuntaan. Mitä toivoa minulle siis jää? Ei oikein mitään. Voin tietysti myöntää tyhmyyteni ja lahjoittaa ruokaa bhiksuille (kerjäläismunkeille). Mutta muuten yritykseni tuntuvat turhalta rimpuilulta. Ainakin tämän kirjan mukaan.

Joissakin kohdin vaikuttaa siltä kuin maalliset ja uskonnolliset kielikuvat sekoittuisivat tahattoman monimutkaisesti. Välillä kirjassa tuodaan esimerkinomaisesti ilmi ihmisten arvostus munkkeja kohtaan, välillä taas tuumitaan, ettei ihmisten mielipiteillä ole oikein mitään väliä, sillä tärkeintä on vain vapautua jälleensyntymisestä. Tämä kai johtaisi siihen, että bhiksut ja arhatit (kunnianarvoisat) voisivat elää välittämättä muista ihmisistä? Jossakin kohdin taisi olla, että jumalatkin kadehtivat nirvaanan löytänyttä munkkia!

Itselleni muistoksi liitän tähän loppuun mietelauseen osiosta ”Elefantti”. Se puraisee minua nilkkaan paitsi osuvalla kuvauksella minusta, myös kyseisen tekstin erikoisuudella hengellisen opetuskirjallisuuden joukossa:

325. Jos ihminen käy lihavaksi ja suursyömäriksi, jos hän on uninen ja kävelee laahustaen, niinkuin viljalla syötetty sika, - sellainen hullu saa syntyä uudelleen ja yhä uudelleen.

Dhammapadan lukemiseen kului aikaa kaksi viikkoa. Välissä oli päiviä, jolloin meillä oli vieraita, käytiin alennusmyynneissä, pestiin mattoja ja hoidettiin muita juoksentelevia askareita.