Powered By Blogger

maanantai 31. joulukuuta 2018

Familjen ketjukolaaja firar jul

Vaimoni otti pian loppuunsa kuluvan vuoden joulupäivänä kuvan, jolla somistan vuoden viimeistä tekstiäni. Olimme tulossa anopin luota vierailulta, kun vaimo alkoi ihastella lumisadetta ja otti siitä kuvan. Ihailen vaimoani. Vaikka lumisade todellakin näytti lumoavalta kulkiessamme pimeyden keskellä katuvalojen lempeästi valaistessa lumen peittämää Asematietä, en ehkä itse olisi kehdannut pysähtyä kuvaamaan sitä pimeää kauneutta. Kuvaa katsellessani tunnen kiitollisuutta vaimoani kohtaan tästä otoksesta. Sen symboliikka venyy moneen ja soi kuin sydäntä särkevä kansanlaulu.

Olen pitänyt vanhasta kansanlaulusta nimeltä ”Oi lumi liitele”. Sen voi kuunnella netistä. Tärkeä syy siihen pitämiseen on se, että tätini kertoi miten hänen lapsuudenkodissaan oli tätä laulua laulettu. Kovin paljoa muuta en hänen lapsuudenkodistaan tiedäkään. Äitinikin joutui erkanemaan perheensä luota jo pienenä. Ajat olivat tiukat, sosiaaliturva oli hentoista kuin lastenkodin kauravelli, mutta eteenpäin silloinkin tarvottiin. Siihen saakka kuin päästiin.

Vaimoni ja minä pääsimme jouluillaksi kotiin. Saatiin poikakin kotiin ja saunottiin. Tapaninpäivänä tuli vielä tytärkin ja saunottiin lisää. Minä join aika paljon viinaa ja sammahtelin nojatuoliin. Kinkku oli torilta ostettua korviketta. Vaimo paistoi joulukanaa.  (Tosin tämän tekstin luettaan vaimoni sanoi, että minä olin kuulemma paistanut ne kanat.) Tänään vaimo teki kananjämistä keittoa. Joulun seutuun katseltiin monta elokuvaa. Yritin yhtenä aamuna herättyäni lukea Jaan Krossia, sain tavattua pari sivua, ajattelin ties mitä muita asioita.

Minulla ei ole oikeastaan paljon mitään sanottavaa, mutta luettavaa kyllä riittää. Kunhan vain saan itseni taas asettumaan yksinäisyyteni keskelle, alan varmaan lukea. Onhan se jonkinlainen kiinnekohta, vähän niin kuin kallio, jolle perustaa seuraavanlaisen kuntansa. Tervanjuojien veljeskunnan.

Hyvää Uutta Vuotta!

perjantai 21. joulukuuta 2018

Inga Ābele: Jasmiini

Latvialainen Inga Ābele (s. 1972) kirjoitti vuonna 2003 valmistuneen näytelmän Jasmīns. Vuonna 2007 ilmestyi Anniina Hankkion laatima suomennos nimellä Jasmiini. Suomenkielinen alaotsikko kuuluu Kolminäytöksinen primitiivinen näytelmä. En oikein tiedä mitä primitiivistä tässä näytelmässä on, sillä se kertoo pääosin ihmisistä, tosin pari apinaakin on mukana, ovatko ne ihmisiä primitiivisempiä, en osaa sanoa. Näytösten tai kirjassa osien nimet ovat Sininen, Kulta ja Norsunluu. Näin joulun alla noissa nimissä tuppaa vaistoamaan jotain jouluista, mystistä ja sen semmoista. Mitään peräti mystistä ei kuitenkaan esiin pompsahda ellei sitten ajattele näytelmää joiltain osin sanoilla Deus ex Brasilia. Näitä sanoja ei näytelmässä kyllä mainita, mutta joku muukin lukija tai näytelmän katselija voi ehken tulla niin ajatelleeksi. Tässä syyllistyin kyllä ankaraan spoilaukseen, mitä pyydän kaikilta anteeksi. Puolustuksekseni sanon, että kaikki ratkaisut eivät ole loppuratkaisuja ja sikäli kuin elämästä on kysymys, onko lopullisia ratkaisuja oikeastaan olemassakaan? Sitä paitsi voi mielestäni hyvällä syyllä kysyä, ratkeaako tässä näytelmässä paljon mikään. Sekään ei sinänsä tarkoita, etteikö näytelmä olisi katselemisen tai lukemisen arvoinen. Minulla meni näytelmän lukemiseen kolme päivää, missä ajassa tietenkin intensiteetti vähän kärsii, kun ottaa huomioon, että näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi parin-kolmen tunnin aikana väliajat mukaan lukien, jos sellaisten viettämiseen päädytään. Väliaikatarjoilun kannalta väliajat ovat paikallaan, niillä se teatteri vasta nettoaa.

Latvialaisuus tulee näytelmässä esiin sillä tavalla kuin vain vilkkaalla mielikuvituksellani voin arvailla. Ihmiset ovat varattomia tai velkataakan uuvuttamia, heillä on takanaan sotaa ja metsäveljiä, maastamuuttoa, vierastyöläisyyttä ja vanha ompelukone. Nykyisyys pitää sisällään kotimaan pieniä palkkoja, kehnokuntoisia asuntoja, ulosottoa, lasta, joka ei ole paikalla, mutta on läsnä ja tietysti alkoholia, irtosuhteita, riistoa, muistoja, unohdusta ja kuolemaa. Niin ja tietysti läsnä on joki, joka on tulvinut taloon monta kertaa ja soljuu sen ohitse kuin aika. Näytelmä tapahtuu talossa, jonka Ekojen suku on omistanut jo vuosikymmeniä, välillä oleillaan talon sisällä, välillä puutarhassa, jossa kasuaa vanha jasmiinipensas.

Tykkäsin näytelmässä etenkin siitä, että hahmot ovat selkeitä, toisistaan erottuvia. Ainoastaan mieshenkilöistä Artis ja Viktors muistuttivat jonkin verran toisiaan muutenkin kuin naismakunsa suhteen. Kaikki naishahmot tuntuivat miehiä vahvemmilta, tietenkin yhtä miestä lukuunottamatta, onhan kyseessä naisen kirjoittama näytelmä. Nyt kun oikein pysähdyn miettimään, en tainnut samaistua oikeastaan mihinkään hahmoista. Luin siis näytelmän kuin ainakin ulkopuolinen katselija sen näkee teatterissa. Se ei sinänsä ole mikään paha asia. Jalkapallo-ottelua seuratessani, jos kyseessä ovat minulle ei mitenkään värittyneet joukkueet, seuraan lähinnä pelitapahtumia ja pelin kehitystä, eikä minun tarvitse kannattaa erityisemmin kumpaakaan osapuolta. Selostajaa voin välillä korjailla.

Näytelmän päähenkilö Jasmīne on jämähtänyt alavireiseen avioliittoon miehensä Artisin kanssa. Poika Tomās on kesäleirillä, mutta soittelee kotiin. Puutarhassa kukkii ja tuoksuu siementä tekevä jasmiinipensas, mummo Gertrūde on sitä mieltä, että mokoma pensas pitäisi raivata pois ja istuttaa tilalle perunaa, sillä syksy tulee pian. Mummo juttelee kuolleittensa kanssa, näkee heitä päivittäin, saunan taakse ammuttua miestään ja poikaansa. Vuokrahuoneessa kuhertelevat Viktors ja Lana. Kun tähän keitokseen lisätään ulosottomies, pankin täti, Brasilian vieraat ja pari apinaa, riittää siinä hämmennettävää ja hämmästeltävää. Kirjassa on 191 sivua, vietin sen seurassa kolme päivää.

Hyvvää Joulua kaikille! Joulunpyhinä saamme tuttuja vieraita. Jos luen jotain, niin ehkä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa, josta on vielä tuhatkunta sivua lukemati.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Andrejs Pumpurs: Karhunkaataja

Latvian kansalliseepos Lāčplēsis – Latvju tautas varonis ilmestyi vuonna 1888. Sen kokosi ja sepitti latvialaisten kansantarujen ja historiallisten kronikoitten aineksista Andrejs Pumpurs (1841 – 1902). Teoksen suomensi latvian kielestä Latviasta kotoisin ollut liiviläinen, Suomessa elämäntyönsä tehnyt pappi Edgar Vaalgamaa. Runonnuksen viimeistelyssä avusti Anna-Maija Raittila. Suomennos ilmestyi vuonna 1988 nimellä Karhunkaataja. Alaotsikon mukaisesti myyttinen voimamies Karhunkaataja on Latvian kansallissankari. Kirjassa on hyödynnetty kuvituksena Riiassa vuonna 1957 ilmestyneen laitoksen laulujen alkusivuja, joissa olevat puupiirrokset teki Zigurds Zuze. Kirjan alussa Edgar Vaalgamaa kertoo suomennoksen vaiheista. Lisäksi alusta löytyy kuvaus Andrejs Pumpursista sekä aakkosellinen seliteluettelo eepoksessa mainituista taruhahmoista ja todellisista historiallisista henkilöistä sekä paikannimistä.

Eepos tarkoittaa runomittaista kertomusta. Tämä ”latvialaisten Kalevala” on yhtenäinen kertomus, jonka tapahtumat voidaan ajoittaa 1100-luvun lopulle ja 1200-luvun alkuun. Se kertoo aluksi nuoresta voimamiehestä, jota kutsutaan nimellä Karhunkaataja tai lyhyemmin Kaataja. Vaalgamaa selittää, että nimi tarkoittaa karhunrepijää, sillä Kaataja oli kyennyt surmaamaan metsän petoja tarttumalla niitä leuoista ja repäisemällä pedon kuoliaaksi. (Oikeesti niin ei voi tehdä.) Eepos noudattaa vaihtelevia runomittoja, ainakin daktyyliä ja trokeeta on parhaimmillaan käytetty, monin paikoin mitta on vapaampi. Toisin paikoin on venytty loppusointuihin, parhaiten mitallisesti ja loppusointujen kannalta soi Neljäs laulu. Siinä liiviläisten päällikkö Kauppo vierailee Roomassa paavia tapaamassa ja Riian kaupunki perustetaan (vuonna 1201) ynnä muuta tarunomaisempaa. Eepos kasvaa kertomukseksi saksalaisten kalparitarien ristiretkestä Baltiaan, mikä siis tarkoitti kansojen orjuuttamista kristinuskon verukkeella. Baltiasta käytetään välillä saksalaisten keksimän nimityksen, Marian maan, mukaelmaa Māra. Baltiaa asuttavat latvialaiset ja liiviläiset esitetään rauhaa rakastavina viljelijöinä, joita saksalaiset riistäjät saapuvat törkeästi jymäyttämään. Karhunkaataja asettuu puolustamaan kansaansa voimiltaan ylivertaisena.

Täysin sinisilmäisen myönteistä kuvaa Baltian asukkaista ei sentään luoda. Noituus rehottaa ja pirun kanssa tehdään sopimuksia. Muuta juonikkuutta harjoittavat niin latvialaiset kuin liiviläisten päällikkö Kauppokin. Jollain tavoin Kauppoa jopa yritetään ymmärtää, hänen katsotaan tavoittelevan nimensä mukaisesti hyviä kauppoja saksalaisten kanssa. Näin menetellessään hän kuitenkin kääntyy omiaan vastaan. Henrikin Liivinmaan kronikassa Kauppo taistelee naapuriheimoja vastaan saksalaisten rinnalla. Pumpurs mainitsee eepoksessaan myös Henrik Lättiläisen. Vaalgamaakin tuntuu olevan sitä mieltä, että Henrik olisi alkujaan latvialainen eli lätti. Roomassa Kauppo näkee loistoa ja voimaa ja monenlaisia etuja, suutelee paavin tohvelia ja paavi lyö hänet ritariksi lahjojen kera. Samaan aikaan Karhunkaataja eksyy harharetkille Pohjolaan. Monet tapaukset tällä laivareissulla tuovat mieleen kreikkalaisen eepoksen purjehtijat. Samoin eepoksen alussa järjestetty Baltian jumalien kokous.

Kaiken kaikkiaan Karhunkaataja miellyttää tarinan yhtenäisyydellä, joka on seurausta siitä, että kirjoittaja on taitavasti sulattanut tarut ja kronikoitten tiedot samaan keitokseen. Suomennoksen mitan vaihtelukin on oikeastaan ihan piristävää. Viimeisessä eli Kuudennessa laulussa koetaan sekä juhlien riemua että tappion karvautta. Karhunkaataja kaatuu itse, mutta Pumpurs haluaa luoda Latvian kansaan uskoa siihen, että vielä tästä omin voimin noustaan. Karhunkaataja kasvaa latvialaisten vapauden toivon vertauskuvaksi.

Kirjassa on 144 sivua. Se tuli luetuksi muutamassa päivässä.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Ensimmäinen joulukuusi

Tarina siis kertoo, että ensimmäinen joulukuusi koristeltiin Riiassa, ja siitä syntyi uusi perinne.
Joku paikalla ollut kirjoitti, että se tapahtui vuonna 1510 jälkeen Kristuksen. Matiaksen, hänen äitinsä ja mestari Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.
Riian Raatihuoneentorin kiveyksessä on nyt muistolaatta siinä missä kuusi koristeltiin ensi kertaa.

Satu päättyy näin ja lapset käyvät sitä lukemaan tässä puheena olevan kirjan alusta. Kirja on julkaistu kolmikielisenä versiona, suomeksi nimellä Ensimmäinen joulukuusi, latviaksi Pirma Ziemassvētku eglīte ja englanniksi The First Christmas Tree. Tarinan kirjoitti Juris Zvirgdziŋš ja kuvitti Evija Stukle-Zuitiŋa ja se ilmestyi vuonna 2016. Suomentajana Mirja Hovila ja englannintajana Seppo Hovila.

Todellakin on olemassa tarina siitä, että ensimmäisen kerran joulukuusi olisi koristeltu Riiassa keskiajan lopulla. Tässä lapsille suunnatussa kuvakirjassa ei kerrota, että Mustapäitten veljeskunnan, Riian naimattomien kauppiaitten yhdistyksen, miehet lopuksi polttivat sen torille pystyttämänsä ensimmäisen joulukuusen. Varmaan parempi niin, ja ehkä minunkaan ei pitäisi siitä mitään mainita, kun en ollut itse näkemässä. Veljeskunnan miehet olivat huimapäistä joukkoa, joka osallistui taisteluihinkin. Heidän toisessa maailmanpalossa tuhoutunut talonsa rakennettiin jokseenkin uudelleen entiselle paikalleen vuonna 1999.

Tässä kirjassa Mustapäät ovat pienessä, mutta merkittävässä sivuosassa. Päähenkilö on nuori Matias, joka asuu yhdessä äitinsä kanssa Riian kaupungissa. Matias työskentelee nuohoojamestarin apulaisena. Hänen vaarallista työtään ei tarkemmin selitetä lukijalle. Tärkeimmälle sijalle nousee kuusi, jonka Matias käy noutamassa kaupunkiin nuohoustoimia varten. Kirjan kuvitus on kaunis ja avaa keskiajan kaupunkielämään mukavan lempeitä näkymiä. Vaikka kylmyys, köhät ja sudet ja ryövärit mainitaankin, säilyy tunnelma peräti jouluisena. Vai niistäkö se jouluinen vaikutelma juuri syntyy? Matiaksella ja hänen äidillään on kaupungin muurien suojissa oma turvallinen kotipesänsä, joka lämpiää risuilla. Mutta mitä tuumaa nuohoojamestari, kun pojan hakema horminrassauskuusi päätyykin herrojen ilonpidon välikappaleeksi?

Kiva jouluinen kirja, 47 sivua ja suuria, värikkäitä kuvia, luin sen tänä aamuna.

torstai 13. joulukuuta 2018

Anna Žīgure: Latvian maa ja taivas

Entinen Latvian Suomen suurlähettiläs Anna Žīgure (s. 1948) kirjoitti vuonna 2000 julkaistun teoksen Latvian maa ja taivas. Kirjan suomensi Hilkka Koskela. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja sisältää Kertomuksia Latvian historiasta ja nykypäivästä. Alussa on johdanto suomalaiselle lukijalle, siinä Žīgure huomauttaa, että Latviassa kevät koittaa varhemmin kuin Suomessa.

Kirjalla on upea nimi, minä olisin tykännyt enemmän nimestä Latvian pilvenpuskijat. Kuulemma latvialaiset katselevat ihaillen taivaalle ja näkevät pilvissä sekä kauneutta että ennusmerkkejä, pilviä katselemalla voi myös pohtia oman elämän kynnyksellisiä kysymyksiä:

Joka tapauksessa monet ovat Latviassa vieläkin sitä mieltä, että pilvien seuraaminen kehittää mielikuvitusta ja on suositeltavaa vaikeissa elämäntilanteissa, jolloin ongelmiin ei tahdo löytyä ratkaisua. Kuluu vähän aikaa, ja kas: pilvet ovat hajonneet ja ajatukset selkiytyneet.

Muuten Žīgure kertoo Latvian neljästä maakunnasta: Vidzemestä, Kurzemesta (Kuurinmaa), Latgalesta (Latgallia) ja Zemgalesta (Semgallia), niitten ominaispiirteistä ja tärkeimmistä kaupungeista. Mukana on sekä historian parhaita paloja että katkerain menetysten hetkiä – esim. neuvostoaikana latvialaisia kuljetettiin suuria määriä Siperiaan ja muihin kaukaisiin paikkoihin eikä heidän oletettu sieltä palaavan. Monet sinnittelivät kuitenkin hengissä ja palasivat takaisin, toiset läksivät maanpakoon ajoissa ja loivat itselleen uuden elämän kaukana ulkomailla. Paluumuuttajia on Latviaan tullut uuden itsenäisyyden myötä paljon, mutta heidän elämänsä on silti reväisty kahtia pariinkin kertaan, sellaista ei ole helppo kestää.

Jo aikaisempina vuosisatoina sotajoukot ovat trampanneet Latvian yli ja hävitys on ollut kauheaa mennen tullen. Siinä ovat tuhoutuneet monet kodit ja heimot, jäljelle jääneitten asukkaitten on pitänyt yrittää selviytyä miten ovat taitaneet. Latvian kansalliseepos Lačplēsis (Karhunkaataja) kertoo 1200-luvun tapahtumista, jolloin silloisia asukkaita, lättiläisiä ja liiviläisiä, alettiin käännyttää kristinuskoon ja alistaa saksalaisten ritarien toimesta.

Tietysti Žīgure kertoo myös nykypäivästä, joka tarkoittaa monessa kohdin sen korjaamista ja uudelleen käyttöön ottamista, mikä sodan ja sitä seuranneen neuvostoyön aikana sai kärsiä huolenpidon puutteesta. Jonkin verran lisää olisin kaivannut tietoa nuorison pyrinnöistä ja harrasteista. Esimerkiksi nykyisestä urheiluelämästä ei taida juuri löytyä mainintoja. Riian Dynamo on Suomessakin tunnettu jääkiekkoseura. Jopa monet neuvostokiekon suuret nimet pelasivat tai valmensivat Dynamossa. Latvian laulujuhlista on pari mainintaa, enemmänkin olisi voinut löytyä. Mutta sinänsä on ihan kiintoisaa lukea kansasta, joka arvostaa kukkia ja mehiläisiä, pilviä ja hautuumaita.

Kirjassa on 224 sivua, selkeitä, havainnollisia kuvia sekä mainio kartta. Lukemiseen kului muutama päivä. Teksti on sujuvaa kieltä ja vaikka kertoja joissain kohti antaa kerrottavan rönsytä, on perusjaottelu tehty lukijalle todella selkeäksi. Tästä innostuin niin, että taidan vielä lukea muutaman kirjasen Latviasta ennen kuin siirryn saksalaisen romantiikan pariin.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa

Suomessa asunut liiviläinen pappi Edgar Vaalgamaa (1912 – 2003) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun teoksen Valkoisen hiekan kansa. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kuvaa Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Kirjan lopusta löytyy liiviläisen koulutarkastajan Valda Šuvcānen (1923 – 2007) laatima kirjoitus Liiviläiset toisen maailmansodan jälkeen, joka kertoo Latvian Kuurinmaalla Liivinrannaksi nimetyllä alueella elävien viimeisten liiviläisten elämästä toisen maailmansodan aikana, sodan jälkeisessä neuvostoyössä ja sen jälkeen aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Lisäksi kirjassa luetellaan pari sivua liiviläisiä käsittelevää kirjallisuutta. Ihan viimeiseksi on sijoitettu latvialaisen kirjallisuushistorian tutkijan Robert Klaustinšin vuonna 1993 Riiassa julkaistun referaatin pohjalta laadittu selkeä kuvaus Lätin Henrikin Liivinmaan kronikassa selostetusta liiviläisten kristinuskoon ja saksalaisen kalparitarikunnan alamaisuuteen siirtymisen vaiheista.

Edgar Vaalgamaa syntyi Kuurinmaalla tsaarin vallan aikaan. Kuurinmaa sijaitsee Latviassa Riianlahden etelärannalla ja siitä joitain kymmeniä kilometrejä etelään. Kuurinmaan liiviläinen väestö asui Kuurinmaan niemenkärjessä kalastajakylissä (vuonna 1911 liiviläisiä asui siellä 2400 henkeä) rannikkokaistaleella, joka ulottui Riianlahdelta Itämeren rantaan. Aluetta alettiin kutsua vanhan liiviläisasutuksen mukaan Liivinrannaksi, vaikka valtaosa asukkaista olikin latvialaisia. Liivinrannan aluetta ei ilmeisesti pidetty kovin houkuttelevana asuinseutuna, sillä alueen maaperä on hiekkamaata, joka soveltuu hyvin lähinnä perunanviljelyyn. Liiviläiset harjoittivat kalastusta, verkko- ja nuottapyynnin saaliit koostuivat kilohailista ja pikkukampelasta, jota savustettiin säilyvyyden parantamiseksi. Vaalgamaa kuvaa elävästi miten kalastajakylien arki hurisi kalastuksen ja pääosin kotitarpeeseen harjoitetun maatalouden töissä.

Toinen tärkeä aihe kirjassa on vastaaminen siihen kysymykseen, miten oli mahdollista, että liiviläiset, jotka olivat keskiajalla eräs alueen tärkeistä heimoista, olivat Riian pohjoispuolelta kokonaan kadonneet ja Liivinrannallakin heitä laskettiin vuonna 1989 elävän enää 140 henkeä. Sekä Šuvcāne että Vaalgamaa vastaavat tähän kysymykseen sekä esimerkkien kautta että yleisemmin. Vaalgamaa viittaa aluksi siihen, että liiviläiset asuttivat keskiajalla (tuolloin liiviläisiä oli arviolta 20 000) Kuurinmaan lisäksi Väinäjoen ja Koivajoen seutuja, johon Saksasta suuntautunut kristillinen lähetystyö miekkojen ja heittolaitteitten kera iski ensimmäiseksi. Tästä syystä saksalaiset vallanpitäjät nimittivät vuosisatojen ajan nykyisen Latvian ja Viron aluetta Liivinmaaksi. Liiviläiset pitivät aluksi sitkeästi kiinni omasta uskonnostaan ja sitä kautta myös vapaudestaan elää omien perinteittensä mukaisesti. Saksalaiset ammattisotilaat olivat kuitenkin ylivoimaisia. Liiviläiset joutuivat taistelemaan saksalaisten rinnalla Viron monia heimoja vastaan, mikä verotti liiviläisten lukua. Vaalgamaa kirjoittaa:

Edelleen vuosisatojen kuluessa Liivinmaa jäi Baltian alueella käytyjen ja toisinaan vuosikymmeniä kestäneiden tuhoisien sotien tantereeksi, mikä aikaa myöten kulutti pienen heimon elinvoimia. Vieraat sotajoukot toivat mukanaan kulkutauteja, jotka toistuvina vaativat sotien jalkoihin jääneiden keskuudessa runsaasti uhreja.

Vaalgamaa mainitsee taudeista ruton, isorokon ja punataudin.

Latvian itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi liiviläisyyden nousukausi suomalaisten ja virolaisten tutkijoitten kiinnostuessa Liivinrannasta. Perustettiin Liiviläisten Liitto, joka julkaisi omaa liivinkielistä lehtistä ja Uusi Testamentti käännettiin liivin kielelle. Toinen maailmansota merkitsi kuitenkin tylyä loppua tälle myönteiselle kehitykselle. Saksalaisten vallan aikana moni liiviläinen pakeni ulkomaille, eivätkä he yleensä palanneet Neuvostoliittoon ellei ollut pakko. Neuvostovalta teki Liivinrannasta suljettua rajavyöhykettä, rajoitti asukkaitten liikkumista ja kalastuselinkeinon harjoittaminen siirtyi kolhoosien haltuun. Liivinrannalta oli vaikea löytää työtä ja toimeentuloa, joten nuoret muuttivat sieltä pois. Vaikka 1970-luvulla kulttuuritoiminta alkoi uudelleen varsinkin liiviläisten laulukuorojen myötä, ei se riittänyt kääntämään nuorisoa liiviläisyyden pariin juuri muuten kuin harrasteen tasolla. Kirjan takakannessa mainitaan, että liiviä äidinkielenään puhuvia henkilöitä on jäljellä enää kymmenisen iäkästä henkilöä. Wikipedia tietää kertoa, että viimeinenkin heistä on kuollut muutama vuosi sitten.

Vaalgamaan kirja tarjoaa hienon omakohtaisen kuvauksen liiviläisten viimeisistä ajoista Liivinrannalla. Valokuvat elävöittävät kerrontaa. Kirjassa on 198 sivua. Taisi viikko vierähtää sitä lukiessa. Nyt luen vielä yhden kirjan Latviasta ja sitten on saksalaisen romantiikan vuoro.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Teeman toinen elokuvafestivaali 2018

Teeman tämän vuoden toisen elokuvafestivaalin ohjelmistosta katselin aika monta elokuvaa, joista esitän seuraavaksi lyhyet itse tekaisemani luonnehdinnat:

Chevalier on kreikkalainen elokuva vuodelta 2015 kertoo mieshenkilöistä seilailemassa huvijahdilla jossakin Egemerellä. Miehet ottavat pelatakseen peliä, jossa he kaikki asettavat toiset kilpailijat arvojärjestykseen monenmoisissa asioissa. Olisi voinut olla hauskakin elokuva mutta ei ollut eikä kai ollut tarkoituskaan olla.

Kulmahammas on kreikkalainen elokuva vuodelta 2009. Siinä kolme aikuista nuorta asuu vanhempiensa kanssa isossa talossa syrjäisellä seudulla. Nuoriso ja heidän äitinsä eivät poistu taloa ympäröivän aidatun alueen sisältä vaan tekevät parhaansa viihdyttääkseen itseään keskinäisillä leikeillä. Isä käy työssä tehtaassa johtotehtävissä. Pari hullunkurista kohtausta, mutta aika vakavana säilyy. Ei imaissut mukaansa.

Mustang on turkkilainen elokuva vuodelta 2015. Viisi villintuntuista tytärtä joutuu kahnauksiin suojelevien kasvattajiensa kanssa. Alkupuoli on vallattoman humoristinen, mutta elokuva kääntyy ikävästi draaman puolelle.

Victoria on saksalainen elokuva vuodelta 2015. Espanjalainen nuori nainen käypi diskossa ja tapaa sen jälkeen kadulla neljä nuorta miestä, joitten seurassa hän joutuu vaaralliseen seikkailuun. Tässä on samantapainen draaman kaari kuin edellisessä turkkilaiselokuvassa: alku lupaa hauskuutta ja kohellusta, loppu kääntyy rikostarinaksi.

The Square on ruotsalainen elokuva vuodelta 2017. Sinänsä selväpiirteinen juoneltaan, mutta minulle tarkoitukseltaan epäselviksi jäävien juonen mutkien kautta etenevä kertomus nykytaiteen museon johtajasta, joka joutuu monien tahojen puntaroitavaksi. Tuli mieleen, että miksei voisi olla olemassa huumoritaiteen museota? Olisi jotain nähtävää niillekin, jotka eivät saa nykytaiteesta ihmeempiä irti.

Oppivuodet pariisilaisittain on ranskalainen elokuva vuodelta 2018. Nuori jannu Lyonista hakeutuu Pariisiin opiskelemaan elokuvataidetta. Hän saa mukavasti yhteyden opiskelutovereihinsa ja löytää asunnon, tutustuu kaupunkiin ja kokeilee oman elokuvan tekoa ja sitten porvarillistuu kuin poro. Oikeastaan elokuva kertoo aikuistumisesta. Elokuvan loppupuolella on lyhyydestään huolimatta hieno kohtaus, jota nimitän sukupolvikokemukseksi. Nuori ihminen tajuaa olevansa vain osa sukupolvien ketjua. Opettaja sanoo sivumennen hienon kommentin: ”taide voi tarjota hetken lohtua, muttei pelastusta”.

Cinema Paradiso on italialainen elokuva vuodelta 1988. Pikkukaupunkia muistuttavassa sisilialaiskylässä toimivan elokuvateatterin ja sen koneenkäyttäjien tarina. Tulipahan katseltua.

Taistelu Algeriasta on italialainen elokuva vuodelta 1965. Merentakainen Ranska elelee mielestään itseoikeutettua valloittajan elämää Alseeriassa, kunnes koittaa korvapuustin aika. Terroria ja sitä vastaan käytyä taistelua on kuvattu melko uskottavan tuntuisesti.

Keskustelu on yhdysvaltalainen elokuva vuodelta 1974. Muita tarkkaileva mies alkaa kärsiä tunnontuskista. Aika pitkästyttävää jaanausta.