Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 1963 II osa

Marja-Liisa Vartio: Säkki. (1959) Outo iltakeskustelu avioparin välillä. Vaimo vaatii huomiota, hän on taiteilijaluonne, yliherkkäkin. Mies taas on asiallinen kuin kivi, muodollisen seuranpidon harrastaja. Sotien jälkeisen ajan psykologisointi nostaa päätään tässä kuunnelmassa, johon on sentään rakennettu helpottava jumala_koneesta-lopetus.

Heimo Susi: Gundar ja lohikäärme eli kertomus yhden kunnon sankarin kiusauksista, epäilyistä ja surkeasta lankeemuksesta. (1960) Viekasteleva tarina kuningattaren hovista, ritareista ja lohikäärmeestä. Tykkäsin kovasti. Tuli muuten vain mieleen miten ritari Yrjö taisteli kuulemma joskus lohikäärmettä vastaan, mutta mahtaako Yrjö tulla, kun ei sen griipinkään kanssa niin varmaa ole? Ja montako miljardia kannattaa maksaa varmuudesta saada nukkua yönsä rauhassa?

Bo Carpelan: Oma hahmosi oven takana. Mustaan sävytetty fantasia. (1960, suom. Helena Anhava, Din gestalt bakom dörren) Kun miehellä on eri asunnoissa kaksi naista, Anne ja Lili, ei ole ihmekään, että mies tuntee tiedostamatonta tarvetta kahdentua. Alkon hinnaston selaaminenko vai unettava bussimatka saavat sen aikaan? Kuunnelman mies nimeltä Kim jakautuu niin, että syntyy Kim I ja Kim II. Ihan kuten Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 on jakautunut osiin I ja II. Eivätkä Anne ja Lilikään saa selvää mikä miehessä on muuttunut, kun Kimin kädet ovat kuin Eesaun jalat. Loppujakin on kaksi. Ainakin.

Leo Kalervo: Päivän tauot. (1960) Varastomiesten elämän kiehuntaa yhden heinäkuisen lounastauon ja kahvitauon aikana. Ihan ok kollektiivikuunnelma.

Esko Korpilinna: Karhunkuoppa. (1961) Vähintääkin mystillinen kuunnelma. Vaikea valita onko kyseessä absurdi eksistentialismi vai eksistentialistinen absurdismi. Miehet kohtaavat toisensa etsiessään itseään ja eläintarhan karhuja katsellessaan.

Kyllikki Mäntylä: Huominen päivä. (1962) Oprista kertonut Kyllikki Mäntylä kirjoitti tämän joskus myöhemmin uusintana kuulemani kuunnelman Larin Paraskesta. Kuunnelman ohjauksesta vastasivat Sakari Puurunen ja kirjailijan poika Jyrki Mäntylä, joka myös toimitti tämänkin kuunnelmavalikoiman. Kuunnelman kesto on 100 minuuttia, musiikin on kansansävelmien pohjalta sovittanut Jorma Panula. Pääosan, useammassa iässä tavattavan Parasken osan esittää Eeva-Kaarina Volanen. Paraske laulaa runoja kotiseudullaan Miiskunmäessä, Inkerinmaalla. Hän kaihoaa Suomeen, Vaskelaan, jonne sitten asettuukin asumaan vanhemman miehen vaimona. Kuunnelma seuraa Parasken työntäyteistä elämää, jossa ilo ja suru vuorottelevat laulun saattelemina.

Walentin Chorell: Ennen kuin sanat lausutaan. Monologeja radiolle. (1956, suom. Helena Anhava, Innan ordet) Tässä kuunnelmassa annetaan ajan pysähtyä. Veli on pukittanut veljensä naista, nyt ollaan tiukan neuvonpidon edessä. Kaikkien ajatukset kuullaan ennen kuin kukaan sanoo mitään. Vaikuttaa paremman väen korttipeliltä. Korttia on joskus mukava pelata, mutta radiosta kuultuna se on aika tylsää.

Simo Salo: Matka. Kuunnelmaruno. (1963) Vanhatestamentillinen aihe, joka ansaitsisi tulla kuunnelluksi kuunnelmana eikä ainakaan tulla luetuksi puolinukuksissa loppiaisaattoiltana. Sai tämä minut silti ajattelemaan, että Euripideen Ifigeneia onkin kenties vain muunnelma Abrahamista valmistautumassa uhraamaan Isakia (vrt. Abraham – Isak ja Agamemnon – Ifigeneia). Ehkä erämaahan karkotettu Haagar on myös saanut toisintonsa Ifigeneian kohtalossa?

Veijo Meri: Suomen paras näyttelijä. (1963) Hieman selkiintymätön tarina taiteilijasielusta, joka on vailla kiinnitystä. Pikkukaupungin teatterin johtokunnalle hän rupattaa seuraavasti:

Kun minä olen katsellut näitä Suomen teattereita, niin totta on, että samat siellä istuvat, oma kannattajakunta, teatterinystävät. Aina sama ralli, lauantaina sentään maalaiset, se on silloin vähän raskasta näytellä, kun ne eivät uskalla nauraa millekään tai sitten nauravat koko ajan, etteivät nauraisi väärässä kohdassa.

Kirjassa on 304 sivua + 10 sivun luettelo 1952 – 63 ensiesitetyistä kuunnelmista ja dramatisoinneista. Kuolemantapaus on mukana 2 – 3 kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä on mukana 2/9. Luin tämän kolmessa päivässä.

Äänet myöhässä

Valikoima Äänet myöhässä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti Suomalaisia kuunnelmia 1968 – 1969. Teoksen alussa Pekka Lounela pohdiskelee lyhyessä kirjoituksessaan Saatteeksi ”äänen teatterin” osaa suomalaisen dramatiikan ja novellistiikan kentässä. Hän toteaa kuunnelmamonisteitten kysynnän kasvaneen. Kirjan loppuun, ennen luetteloa vuosien 1968 – 69 suomalaisista kuunnelmista, teoksen toimittaja Jyrki Mäntylä luonnehtii kuunnelmiin sisältyvän yhtä hyvin kertovaa ja runollista kuin näytelmällistäkin ainesta. Mäntylä arvioi ”jäävisti” tämän teoksen olevan tähänastisista seitsemästä kotimaisten kuunnelmien valikoimasta taiteellisesti korkeatasoisin ja monipuolisin ja kykenevän välittämään lukijalle kuvan ajan hengestä ja ongelmista. Hän myös kiittelee radion nykyjohtoa vapaamielisestä asenteesta, jonka myötä moni tämän valikoiman kuunnelmista on saatu radiossa esittää.

Bo Carpelan (1926 – 2011): Myöhäiset äänet (Rösterna i den sena timmen, suom. Tuomas Anhava, ensiesitys ruotsiksi 27.11.1968 ja suomeksi 13.1.1969): Pitää sanoa, että olin kyllä kuvitellut Carpelanin kirjoittavan aika lailla toisenlaisista aiheista kuin tässä. Kuvittelin hänet kirjailijana jonkinlaiseksi kaupunkilaiseksi Antti Hyryksi, joka tekee hiljaisia havaintoja ja pohdiskelee niitä mielessään. Niinpä en alakaan avaamaan tämän kuunnelman tapahtumia lainkaan vaan annan mahdollisen lukijan yllättyä omalla tavallaan.

Juha Mannerkorpi (1916 – 1980): Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (24.11.1969): Saku ja Roto löytävät sillankorvasta polkupyörän, jolla on rekisterinumero. Pyörän omistaja, sairaanhoitaja, on hypännyt jokeen. Hänen ruumiinsa on ajautunut jokisuun pohjalle päätyneeseen taksiin. Siellä nainen muistelee viime aikojen tapahtumia ja puhelee lohduttavasti Sakulle, jonka äiti oli hänen työtoverinsa. Uuvuttivatko sisaren työpaikan kovat vaatimukset vai kumauttiko biologinen kello jo liian monta lyöntiä?

Heimo Pihlajamaa (s. 1936): Illalla, keväällä (28.4.1969): Herkän runollisilla kevään sävyillä maalattu kuvaus 1960-luvun lopun kaupunkien opiskelijaliikehdinnästä. Syövätkö vallankumoukselliset toisensa vai nappaako heidät poliisi ja istuvatko he jo parin vuoden kuluttua eläkeviroissa katselemassa tv:tä ja lihomassa? Kaikkitietävän ja mihinkään johtamattoman keskustelun lisänä halu rakastaa.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Sirkan päivä (28.3.1969): Kuunnelma Toivosta, opettajasta, joka on hiljaa tympääntynyt työhönsä. Peruskoulu tekee tuloaan, elämä menee menojaan. Lisäksi pitäisi maksaa sähkölasku ja lähettää anopille nimpparikukkia. Voisi olla jakso Kantolan perheestä.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Tositoverit (7.3.1969): Karjalan renki tulee Helsinkiin hommiin, jossa tutustuu vähätöiseen aputyömieheen, joka järkkää hänet montunkaivuun Vuosaareen. Yhteiskunnan matalan tason hanslankareitten elämänmenoa, ryypiskelyä ja työväen hengennostatusta.

Pirkko Jaakola (s. 1940): Enoni kuolemasta lehdistölle antamani kuvaus (6.3.1968): Kuvaileva alaotsikko Kuunnelma kahtena muunnelmana. Jaakolan teksti muistuttaa laulurunoa, ellei peräti omalakista oopperaa. Laulurunostus syntyy osin lauluilla, osin toistolla, jolla tehostetaan tarinaa ja saadaan kuulija tarkkailemaan mitkä ovatkaan muunnelmien erot. Laitan tähän näytteen yhdestä laulusta:

Jos tahdot elää vanhaksi, niin nauti olutta heih!

- - -

Käyt ilman sitä kalvaaksi sut nappaa kuolema heih!

- - -

Ja ennenkuin sä huomaatkaan oot sivuuttanut olutmaan

ja enon lailla matkaat vain sä ohi kapakkain. Heih!

Aapo Junkola (1935 – 2017): Masaccio paikassa nimeltä Marina di Pisa (21.2.1968): Runollisuudella, historialla, musiikilla ja muilla hälyäänillä kyllästetty haahuileva ”ääniversumi”, jollaisia nykyisin kuunnelmat tuppaavat olemaan. Käydään läpi lähinnä kaupankäyntiä, riistoa ja väkivaltaa ja lopussa sitten mainitaan niitten yhteys luovuuteen ikään kuin se riittäisi selittämään kaiken.

Paavo Haavikko (1931 – 2008): Kilpikonna (6.5.1968): Olipa huojentavaa, kun tämä Haavikon kuunnelma ei ollut mikään kuningas lähdössä Ranskaan vaan kotoisa kilpikonna. Tietysti voisin tässäkin olla tunnistavinani vain näennäistä helppotajuisuutta, mutta enpä tunnista vaan ajattelen, että kyseessä on rakkaustarina ilman rakkautta. Sisäiset tyhjyydet ja muut olennaiset näennäisyydet jääkööt tällä erää käsittelemättä.

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995): Varjoon jäänyt unien lähde (28.7.1969): Kuuden henkilön iltakeskustelu kääntyy yhden naisen runolliseksi muisteloksi. Mitä tapahtui Viipurissa joskus kauan sitten, viattomuuden aikaan ennen syntiinlankeemusta, on kasvanut naisen mielessä ylisuuriin mittoihin. Mielestäni kertojanainen sekoittaa onnen ja rakkauden, mutta oli menneeksi. Eipä mennyt minun iltani siitä pilalle.

Kirjassa on 310 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.