Henrik Gabriel Porthanin (1739 –
1804) Valittujen teosten loppuosa on lyhyt verrattuna
aikaisempiin pisempiin selvityksiin. Sivuja on vain kolmisenkymmentä.
Aihepiirinä on kielitiede.
Kielen
vaikutuksesta kansan henkisiin kykyihin (vuodelta
1789) käsittelee sitä mitä otsikko antaa ymmärtää. Väitöskirjan
esittämä pääajatus on se, että ajattelu tapahtuu lähes aina
omalla äidinkielellä ja siten äidinkielen sanarikkauden ja muun
ilmaisukyvyn merkitys ajattelun notkeudelle on välttämättömyys.
Kielestä puhuttaessa tekstissä sukelletaan mielteitten
maailmoihin. Sanat antavat asioille ja niihin liittyville
mielteille ilmiasun, jonka avulla asiat ja mielteet painuvat mieleen ja ovat tarvittaessa uudelleen käsiteltävissä.
Tekstissä myös otetaan vahvasti
kantaa maihin, jotka valloittavat toisia kansoja ja pyrkivät
sivistämään valloittamiaan kansoja pakottamalla heidät vaihtamaan
käyttämänsä kielen omaansa. Nootissa 5 tällaista toimintaa
kuvaillaan seuraavasti:
Kuinka vihamielinen, julma ja
tyrannimainen tämä hanke onkaan niitä kohtaan, joita he väittävät
haluavansa opettaa ja valistaa! Tästä myös ilmenee, kuinka
vajavainen, kuinka heikko ja surkea pakostakin on sellaiselta
opettajalta lähtöisin oleva opetus ja oppi, joka ei kunnolla osaa
oppilaidensa äidinkieltä vaan on useimmiten pakotettu turvautumaan
tulkin puutteelliseen ja kelvottomaan apuun.
Minusta tuntuu jopa tietyllä tapaa
rohkealta, että Porthan tai hänen oppilaansa, jonka nimissä
tämäkin väitöskirja on julaistu (Joh. Bergius), latinankielisessä
tekstissä puhuu silloisen tiedemaailman kielikäytäntöjä vastaan
peräti luteriaaniseen sävyyn. On kyllä ollut jo aikakin!
Kielten hyödystä
historiantutkimuksessa (1795, resp. Joh. Henr. Avellan) kertoo
isolta osin siitä, miten kielen varhaisia kerroksia tarkastelemalla
voidaan toivoa olevan pääteltävissä mm. sen, harjoittiko kieltä
käyttänyt kansa vaikkapa maanviljelystä jo ennen kuin kohtasi jonkun toisen
kansan, jonka olisi voinut kuvitella sen taidon heille opettaneen.
Sikäli kuin kansalta löytyy omaa, vanhaa sanastoa ko. aiheesta,
lienee otaksuttavissa, että viljelys oli tunnettu jo ennen kuin
ruotsit tulivat, he-heh.
Joiltain osin tässä kirjoituksessa ei
mielestäni taideta osua oikeaan, kuten väitettäessä, että
kielisukulaisuuden tueksi etsittyjen sanojen tulisi nimenomaan
päämerkityksessään tarkoittaa samaa kummassakin kielessä.
Todella vähäinen käsitykseni viron ja suomen kielen eroista ja
samankaltaisuuksista nimenomaan vaikuttaisi osoittavan sanojen
sivumerkitysten olevan ihan yhtä ratkaisevassa asemassa. Sitä
paitsi kehittyyhän kieli käyttäjiensä keskuudessakin siten, että
sivumerkitys saattaa painoarvoltaan sivuuttaa alkuperäisen
päämerkityksen kuten sanassa 'käsittää', jonka arvellaan
aikoinaan tarkoittaneen kädellä tarttumista.
Suomen kielen päämurteista
(1801, resp. Joh. Sarelius) toteaa aluksi, että suomen kieli voidaan
jakaa pääosin kahteen murteeseen: yleismurteeseen, jota puhutaan
useimmissa osissa maata ja jota käytetään uskonnon piirissä sekä
savon murteeseen, johon voidaan sitten muitta mutkitta lukea myös
karjalan murre. Nykyään puhutaan länsi- ja itämurteista.
Kansanrunouden sanotaan tässä olevan yleensä savon murteella
sepitettyä. Tämän näkemyksen epätarkkuus on siten edellä
esittämästäni johtuen vain näennäistä.
Kun murteita kerrran on näin vähän
ja yleismurteen arvellaan olevan kaikillen tuttu, käsittää muitten
murteitten esittely pelkästään savon murteen ja näytteitä
karjalan murteesta, jonka väitetään polveutuvan savon murteesta.
Tässä voisi puhua August Ahlqvistin mainitsemista Karjalan
kannaksen savakoista (sodan seurauksena tyhjenneisiin
karjalaiskyliin saapuneista savolaisista) ja ägrämöisistä
(alueen alkuperäisestä karjalaisväestöstä), mutta antaahan olla.
Jokainen ymmärtää, etteivät nämä jutut nyt ihan näin yksioikoisia
ole. Joka tapauksessa pisteet siitä, että kirjoittaja arvelee Savon
väestön tulleen nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän Karjalasta
ja Aunuksesta. Haluaisin uskoa tähän, vaikka selvästi moni muu
ei haluakaan. Nykyeuroissa Suomi halutaan nähdä niin läntisenä
kansana, että kohta pitää pituuspiirit piirrellä uudelleen Suomen
kohdalla.
Esityksessä mainitaan painamatta
jäänyt Rantsilan kappalaisen Kristfrid Gananderin sanakirja
(Nytt finskt lexicon, ilmestynyt toimitettuna vuonna 1991) ja
yritetään muutaman sivun aikana selitellä savon murteen
pääpoikkeamat yleismurteesta. (Mukaan on mahdutettu myös savon
murteen tapaisia d- ja g-äänteiden välttelyjä länsimurteista.)
Välillä esimerkkisanojen savon murre on keskisavolaista, välillä
kuultaa sanoista pohjoissavon leveämpi puheenparsi, toisinaan
maistuu jo pohjoiskarjalan murre.
Yhteenveto
Nämä Porthanin ja hänen
oppilaittensa (Porthanin esimiehisyydellä) tehdyt väitöskirjat tai
tutkimukset on kirjoitettu latinan kielellä 1700-luvun lopun
Turussa. On mielenkiintoista ajatella, miten lyhyen aikaa tiedettä
on tehty suomen kielellä. Tästäkin syystä on mainiota, että
ilmestyy jatkuvasti tämän kirjan kaltaisia suomennoksia, joista voi
kuka hyvänsä saada jonkinlaisen näkemyksen vanhemmista
tutkimuksista ja muista kirjallisista muistiinpanoista. Olen sitä
mieltä, ettei varsinaisesti tarvitse olla alan oppinut lukeakseen
tällaisia teoksia. Niistä saa irti sen minkä sattuu ihan siinä
missä historiallisista romaaneista tai elokuvistakin. Selvää on,
ettei suomennettu ja toimitettu teos ole enää samanlainen kuin se
on ollut alkuperäisenä. Uusi suomennos on tavallaan uusi teos,
jonka kautta on selkeästi helpompi muodostaa näkemys alkuperäisestä
teoksesta kuin jos yrittäisi ymmärtää sitä alkuperäistä –
latinaa taitamattomana.
Porthanin Valitut
teokset ja Suomalaisesta runoudesta antavat käsityksen siitä,
miten vakavasti tiedettä harjoitettiin jo reilut kaksi vuosisataa
sitten Suomen Turussa ja lähdeviitteistä päätellen monessa
muussakin paikassa ympäri Eurooppaa. Tiedeyhteisössä on myös tönitty ruotuun niitä,
jotka yrittävät laistaa yleisistä pelisäännöistä – tieto on
perustunut tarkastettavissa olevaan tietoon ja lukijan on siten
pitänyt tietää mistä sen tiedon voi tarkastaa. Kaikki tämmöinen
perusteellisuuden pyrkimys herättää kunnioitusta vielä
nykyäänkin. Ehkä nykyään vielä enemmän, sillä tiedon
lähteille on tuohon aikaan ollut aika paljon konstikkaampi päästä.
Jypäkintä antia minulle olivat lyhyet
tekstit Historiallisesta skeptisismistä ja em. kaksi
ensimmäistä kielitieteellistä tutkimusta. Niissä on jonkin verran
sävyjä pohdiskelevasta mielipidekirjoituksesta juhlapuheen
koreuteen puettuna. Joissain kohdin ajatusten ilmaisu toi mieleeni
Goethen tuon ajan kohuromaanin Nuoren Wertherin kärsimykset
– olkoonkin ettei näitä tutkimustekstejä varmaankaan ollut
tarkoitettu romanttissävyisiksi.