Laura Latvala: Tuulien talo

Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoitti vuonna 1963 julkaistun kaunokirjallisen työpäiväkirjan Tuulien talo. Kirjassa Latvala kertoo omista ajatuksistaan toimiessaan lääkärinä Siilinjärvellä sijainneessa Harjamäen mielisairaalassa. Päiväkirja kattaa ajan 20.7.1962 – 17.7.1963. Päiväkirjansa merkintöjä Latvala kartutti yön hiljaisina hetkinä päivystävän lääkärin huoneessa, Hiljaisuuden talossa, kuten hän runoilee, jossa linnut saarnaavat, tuulien urut soivat.

Kuten tuli mainittua, kerronta on kaunokirjallista, välillä lääkärin työ väistyy ja tilalle astuvat Shakespeare, Tšehov, Kierkegaard ja muut elämän kuvaajat. Loppupuolella kirjaa mietin, että Latvalahan tarkastelee sairaalan eloa näköalapaikaltaan kuin Meursault parvekkeeltaan ja pian hän kirjoittaakin näkemyksiään Camus’n kirjoista. Myös tapa, jolla sairaalaa kuvataan, on jumalaisen komediallisuuden saattelema: sairaalan osastot jakautuvat Latvalan mielestä kolmeen tasoon, jotka ovat Inferno, Kiirastuli ja Taivas. Taivastasolla on käytetty rauhoittava lääkitys tavoittanut tuohon maailmanaikaan halutun tuloksen, niin jotta jos ei olisikaan rauha maassa, niin Taivaassa sitten on. Voiko sellaista hoitoa nimittää parantamiseksi vai olisiko tainnuttaminen paremmin paikallaan, vastaan: olisi. Latvala sen sijaan mainitsee paranemisprosentin olevan 80 luokkaa. Ehkä kotiuttamisprosentti voi ollakin niin korkea? Latvala välillä ihmettelee, mitä tehdä kroonikkopotilaille, kun aina vain uusia potilaita tulee taloon. Mutta kuten todettu kaunokirjallinen teos. Samaa tyyliä kuin vaikka Paavolaisen synkät yksinpuhelut, joita en ole lukenut, mutta kuuntelin kuunnelmasarjana. Tätä kirjaa luin eilen pitkät matkat ääneen, voisin ihan hyvin tarjoutua lukijaksi äänikirjaan, jos tästä sellainen väsättäisiin. Tavoittelin luennassa jotain Erkki Luomalan kaltaista äänellistä syvyysvaikutelmaa, sillä teksti on parhaimmillaan pohdiskelevan runollista ja ansaitsee värikylläisen tulkinnan.

Harjamäen sairaala oli kuin kaupunki maalaiskunnassa. Latvala kertoo vastuullaan olevan tuhannen ihmisen hoito. Myöhemmin Latvala muistaa, että lääkäreitä on talossa kymmenen. Tämä vähäsen suhteuttaa asioja. Kerran Latvala toteaa, että meillä on paljon hyviä hoitajia täällä. Sen lähemmin hän ei tätä henkilöstöryhmää kuvaile. Potilaista sentään Latvala kertoo enemmän ja aina ymmärtämyksellä. Siilinjärven kunnasta hän huomioi soraharjut, joitten hän mainitsee olevan jääkauden töitä. Myös tuleva apatiittilouhos saa maininnan. Kirkko kunnaallaan on kuin jumalan kämmenellä. Syvä suppa kirkon vieressä jää huomiotta. Yksityiskohtaisesti Latvala kuvailee sisätiloja maalaistalosta, jossa vieraili Pielavedellä.

Että hienosti on kirjoitettu tämä kaunokirjallinen päiväkirja, varmaan tekijänsä näköinen. Liitän tähän häntään pienen katkelman kerronnasta:

Mikä on joukon alitajunta? Osastoilla on joskus äärettömän levotonta. Tuntuu, että se lähtee jostakusta potilaasta ja säteilee ympäristöön, kunnes kaikki ovat levottomia. Sitten taas voi olla aikoja, että on rauhallista, oikein kodikasta. Tällä lienee yhteyttä ilmanpaineeseen ja täysikuuhun, moni on sen huomion tehnyt. Jäittenlähdön aika on pahinta, silloin riivaa levottomuus niitäkin, jotka muuten ovat suhteellisen tyyniä.

Jäitä lähössä, Pohjois-Kallavesi.

Minulla on jossain kuva missä erästä Harjamäen sairaalan rakennusta puretaan kaivinkoneella, mutta en nyt löytänyt sitä, niin olkoon tuo jäittenlähtökuva siitä eistä.

Kirjassa on 174 sivua. Lopusta löytyy sivistyssanaluettelo. Lukaisin muutamassa päivässä.

Laura Latvala: Tummilla oksilla punaiset marjat

Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun runoteoksen Tummilla oksilla punaiset marjat. Kirja ei mielestäni osoittaudu kirjallisilta ansioiltaan Pikku-Marjan eläinkirjan veroiseksi. Latvala nimitteleekin eräässä runossaan itseään sunnuntairunoilijaksi. Nimitys viittaa tietenkin hänen päivätyöhönsä sairaalan lääkärinä. Monelta osin kokoelma vaikuttaa hajanaiselta, yhtenäinen linja puuttuu, ellei se sitten ole juuri tämä osapäivärunoilu, joka tuottaa runoja arjen havainnoista maailmanpoliittisiin näkymiin ja lapsista tyhjenevän kodin tunnelmiin. Nimirunon voi hyvällä tahdolla käsittää kuvastavan paitsi alkukesästä valkoisena kukkinutta pihlajapuuta, myös äitiä odottamassa lapsiaan maailmalta kotiin palaaviksi. Pääasiassa kyseessä taitaa kuitenkin olla pihlaja, jonka runsas kukinta tuottaa syksyllä runsaan sadon.

Latvala on selvästikin osallistunut Mukkulan kirjailijakokoukseen, sillä sen tunnelmista kertoo runoilijoitten pyrintöihin vähän hymyillen suhtautuva runo Mukkula 1968. Myös apartheid on kuohuttanut runoilijaa. Hän kirjoittaa, että häpeää olla valkoinen. Tämäntyyppistä yhteiskunnallista tiedostamista, joka ei juuri poikkea muitten vastaavasti ajatelleitten kirjailijoitten näkemyksistä löytyy muutamasta muustakin runosta. Runossa Lego-leikki Latvala kirjoittaa taloista ja uskosta. Tutulle arkkitehdille Latvala antaa luvan piirtää talojaan. Heidän yhteinen kokemuksensa Pietarin reissulta avaa tien seuraavanlaiselle vertauskuvalle:

Muistatko kun näimme yhdessä Iisakinkirkon kivipilarit

ja eräs niistä oli kranaatinsirun raapaisema.

Kuten tuo kirkko minun uskoni seisoo,

haavoittuneena, mutta yhäti uskaliaana

Minulle tulee näistä runoista sellainen olo, että Latvala oli ehkä taiteilija, joka saavutti parhaimman suorituksensa lastenkirjallaan jo runoilijan uransa alkuvaiheessa ja sen jälkeen hän sepitti kivoja pikku runoja silloin tällöin. Hän varmaan tykkäsi runojen kirjoittamisesta ja kun niitä oltiin valmiita julkaisemaan niin mikäpäs hänessä. Luulen, että Latvala olisi saattanut puhjetakin uuteen kukintoon tai ainakin runsaaseen marjasatoon, mikäli hän olisi paremmin voinut keskittyä runoilijan tehtäväänsä. Lyhyt runo Pitäisi loppuu mielestäni kauniin aforistisesti:

– elämä on

epälyyrillisiä runoja.

Tässä pikku kirjasessa on 71 sivua. Lukaisin sen sanotaanko vaikka päivässä. Tämän teoksen myötä päätän Olavi Siippaisen ja Laura Latvalan kirjalliseen tuontantoon tutustumiseni. Olin lainannut vielä Olavi Siippaisen kirjeenvaihdosta kootun teoksen Kirjeitä kirjailijatovereille, mutta se saa nyt jäädä, luen seuraavaksi vaikka Aapelin pakinoita.

Olavi Siippainen & Laura Latvala: Toisillemme

Kirjailija Olavi Siippainen (1915 – 1963) ja hänen puolisonsa, runoilija Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoittivat runot teokseen nimeltä Toisillemme, joka julkaistiin vuonna 1965. Siippainen oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, mutta hän oli runoillut osuutensa jo vuonna 1957 ja omistanut runot Laura Latvalalle. Siippaisen runot muistuttavat minusta perheen pään ajattelun testamenttia, en tiedä oliko Siippaisella kenties käsitys siitä, että hän lähtisi pois huomattavasti ennen puolisoaan. Siippaisen runot vaikuttavat olevan viesti tulevaisuuteen, vaikka hän nimenomaisesti muuta väittääkin. Latvala on nimennyt vuonna 1964 sepitetyt runonsa otsikolla Lamentationes, hänen runonsa soivat kaipuuta ja yksinäisyyttä, niitä on vähän, vain kymmenkunta sivua. Siippaisen runot käsittävät suurimman osan 51 sivuisesta kirjasesta.

Olavi Siippaisen runot ovat uhmakkaita, mahtipontisia, voimakkaita. Ehkä yhdellä sanalla niitä voisi parhaiten kuvailla miehekkäiksi. Ne ovat kuin kädenojennus sille perheenjäsenelle, joka sitä tulevina aikoina kaipaa. Vaikka runot onkin omistettu puolisolle, saavat siinä lapsetkin osansa. Siippainen kirjoittaa ennen muuta pojista ja pojille. Hän vaikuttaa varautuvan tilanteeseen, jossa äiti voisi tarvita isän sanoja ja ajattelutapaa tueksensa kasvattajana.

Mitä Siippainen sitten sanoo? Mitä elämästä nyt yleensä voi sanoa – hän puhuu suurten näkyjen kautta kirjailijan erilaisesta tiestä, puhuu ihmisten maailmasta saalistajien ja saalistettavien maailmana ja totuuden peittelyn tarpeesta, ihmisen epäonnistumisesta menestyksen sattuessa kohdallekin. Minkä arvon lukija laskee isän neuvoille, riippunee lukijasta. Esimerkkinä seuraava katkelma:

Ainoa tärkeä asia miehelle on olla oma itsensä:

pysähtyä aivot viileinä, nähdä peli ja pysytellä syrjässä.

Tärkeätä on nähdä, että vaikka kukaan ei ehdi pysähtyä luoksenne,

kaikki ehtivät – niin pakenevat kuin ajajatkin –

hädässään tai kiihkossaan havaita hänet,

joka rohkeni seistä yksin, kun muut saalistivat tai pakenivat.

Aina toisinaan kuulee mainittavan, että pitäisi vain olla oma itsensä. Minulle sanoivat kurssikaverit yhdellä kurssilla, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon. Kun olen kulkenut omia polkujani, olen todella saanut olla syrjässä, ei ole ollut vakituista työtä koskaan. Sen Siippainen näillä kirjallisilla fundeerauksillaan kyllä tulee kertoneeksi, että hän on pohdiskellut asioita. Ehkäpä hän onkin tajunnut, että jokainen kumminkin tekee itse omat päätöksensä, eihän toisen puolesta ei voi elää vaikka joskus mieli tekisikin, mutta on kai se silti jännä tietää mitä aikaisemman sukupolven edustaja on asioista tuuminut. Minunlaiselleni täysin ulkopuoliselle lukijalle nämä Siippaisen runot ovat mieshenkilön pohdintaa, joissa näkyy kyllä elämänkokemus, mutta mitään yleispätevää maailmanselitystä en niistä etsiskelisi.

Laura Latvala aloittaa runonsa tyhjän kodin kuvauksella, mustuudella ja yksinäisyydellä. Vähän kerrassaan runonkertoja hakee lohtua siitä, että yhteiset lapset kasvavat tulevaisuutta ja ovat toisaalta siltana menneeseen. Myös ajatus tapaamisesta kuoleman rajan tuolla puolen on lohduttanut runoilijaa.

Kirjassa on 51 sivua. Eilen aloittelin ja tänään sen sitten lopettelin.

Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja

Laura Latvala (1921 – 1986) oli runoilija, joka kirjoitti vuonna 1947 julkaistun runoteoksen Pikku-Marjan eläinkirja. Kirjassa on Helga Sjöstedtin kuvitus, kukin runo on saanut suuremman värillisen sekä pienen mustavalkoisen kuvan avaamaan runon tarinaa lapselle. Kyseessä on lapsille suunnattu eläinrunojen kokoelma, josta löytyy yksi runo kutakin aakkosta kohti. Runot on järjestetty aakkosjärjestykseen, yksi runo ja kaksi kuvaa kullakin aukeamalla. Tosin alussa on Omistus runoilijan tyttärelle, jota varten runot on sepitetty.

Luultavasti aika moni muukin kuin minä tunnistaa ainakin muutamia näistä runoista, vaikkei olisi Pikku-Marjan eläinkirjasta koskaan kuullutkaan. A-kirjainta avaava runo kertoo ankasta ja alkaa sanoilla: ”Aa, aa, ankka, takapuoli vankka ”. Myös runo pikku Siljasta, jota hepo kantaa selässään on tullut koko kansan tutuksi lauluna. Huomasin tuntevani niinikään runon mehiläisistä, lieneekö siitäkin tehty laulu? Tästä runosta tarjoan pienen makean maistiaisen:

Kuningatar komentaa

siivekästä armeijaa.

Herkullinen hunaja

talveksi on tallella.

Yleisesti ottaen Latvalan runoilu on sitä vanhaa, hyvää mitallista ja loppusoinnuteltua tuutulaulurunoutta, jossa pienet kommellukset ovat puhalluksella pois pyyhkäistävissä. Toimivia runoja, jotka käyvät vaikka iltasaduista. Lempeäsävyinen kuvitus on hyvänä apuna.

Pikku-Marjan runoissa on talletettuna vanhan agraarimaailman eläimistöä ja elämänympyröitä noin muutoinkin. Omistuksessa arvellaan, että tämän kirjan avulla pienet eläinystävät säilyvät, vaikka ne muutoin voisivat unohtuakin. Näin on varmaan käynytkin molempien seikkojen osalta. Paljon vanhasta maalaisesta Suomesta on unohtunut ja silti tällaista pientä kirjasta lukemalla joitain näkymiä menneeseen maailmaan avautuu aikuisellekin. Enää ei jahdata karanneita porsaita eivätkä pässit puske pyykkipatoja kumoon. Moni asia on nykyään paremmin. Siilinjärven kirjasto haluaa muistuttaa menneistä ajoista, sillä se on nimennyt kirjastoautonsa Pikku-Marjaksi. Olen lakannut käymästä Siilinjärven kirjastossa, asioin nykyään Kuopiossa, jossa palvelu ei ehkä ole sen parempaa, mutta kai siellä on niin paljon minun kaltaisiani ei-toivottuja kävijöitä, että eivät ehdi kaikkia olla pois hätistelemässä?

Kirjassa on viitisenkymmentä numeroimatonta sivua. Lukaisin sen muutamassa tunnissa.