Lukemistani ja lukemisistani

Tämä on täyteblogeeraus. Käsittelen tässä kahta aihetta kuten otsake antaa ymmärtää.

 

Lukemistani

Blogini oikeassa yläreunassa olen pitänyt laskuria, jonka on ollut tarkoitus kertoa miten usein palstallani on vierailtu. Alkuun se sitä taisi meriteeratakin. Nyttemmin, ehkä tämän vuoden alkupuolelta lähtien, palstallani käynneistä on rekisteröitynyt laskuriin enemmän piippauksia kuin todellisia tai edes virtuaalisia kävijöitä on täällä käväissyt. Tilastojen mukaan samalla minuutilla palstallani olisi käväisty vaikkapa Yhdysvalloista useita kymmeniä kertoja.

Tätä nykyä suurin osa kävijöistä näyttäisi olevan Yhdysvalloista. Myös Ranska on ollut kovassa kurssissa, joskus myös Moldova ja Thaimaa. Kirjoitusajankohdan kuukauden saldon mukaan Yhdysvalloista vieraillaan palstallani puolitoista kertaa niin usein kuin Suomesta, Ranskasta puoli kertaa niin usein ja neljäntenä tilastoissa olevasta Moldovasta reilua kymmenesosaa Suomen käyntikertoja vastaavalla määrällä. Kaikkiaan Yhdysvalloista on vierailtu palstallani 9107 kertaa. Niistä korkeintaan sata lienee todellisia kurkkauksia? Eniten haamukävijät ovat suosineet tekstejä Tuntemattomalle jumalalle ja Kuninkaan on kuoltava.

Kommenttiosastolle ilmaantui viestejä, joissa esiteltiin mahdollisuutta kasvattaa rintoja tai päästä eroon sokeritaudista tai muuta vastaavaa. Meni vuosia ennen kuin tajusin että blogini roskapostilokerossa ne viestit voi todella lukea, aikaisemmin vain poistin ne sähköpostistani avaamattomina. Tänä vuonna aloin poistella roskapostiviestejä sitä mukaa kuin niitä ilmaantui. Jossain vaiheessa laitoin sanavarmistuksen blogini viestilaatikkoon. Silti on pari haamuviestiä tullut läpi. 

Lukemisistani

Elokuussa luin viisi kirjaa, joista haluan sanoa vielä sanan tai pari.

Antiikin kirjallisuutta en kovin paljon ollut ennen lukenut. Joitakin antiikin Kreikan draamoja tunsin. Nyt lukemistani Ovidius, Lukianos ja Apuleius olivat vieraita, Ovidius oli ainut, jonka tunsin nimenä ja hänen karkoitushistoriansa perusteella.

Kaikkien näitten herrojen kuva maailmasta on täynnä draamaa. Ihmiset, jotka tarpovat tukevassa tietämättömyydessä, pyrkivät kuitenkin parhaansa mukaan ja usein onnistuvat hankaloittamaan lähimmäistensä elämää omaa osaansa kohentaakseen. Kuva elämästä vaikuttaa kaikkien sodalta kaikkia vastaan. Apuleiuksen romaanin Kultainen aasi kertomuksessa Eros ja Psykhe nuori nainen saa ohjeita jumalalliselta puolisoltaan:

Omat sisaresi, vihollisesi, ovat jo tarttuneet aseisiin, lähteneet matkaan, järjestäneet rintamansa ja antaneet hyökkäysmerkin. He tulevat miekat paljastettuina sinua tuhoamaan.

– –

Älä ota vastaa, älä kuuntele noita kirottuja naisia, joilla ei ole oikeutta sanoa olevansa sisariasi, koska he vihaavat sinua leppymättömästi ja ovat katkaisseet sisaruksia toisiinsa liittävän pyhän uskollisuuden siteen.

Ovidiuksen Muodonmuutoksien runo Filemon ja Baukis lienee kertomuksena lähellä idylliä. Vanhan pariskunnan luona vierailevat jumalat Zeus ja Hermes viehtyvät vanhusten vieraanvaraisuuteen ja palkitsevat heidät. Samalla jumalat kuitenkin hävittävät koko vanhusten naapuruston ja muuttavat seutukunnan suoksi. Varmaan on niin, että idyllissä täytyy jollain tapaa näkyä myös mitalin toinen puoli, mutta kun runoilija panee vanhuksetkin itkemään naapureittensa kohtaloa, tuntuu minusta lukijana, että joku raja on ylitetty. Sinänsä pidän vaatimattoman elämäntavan ihannoimisesta. Arvostan vaatimattomia ihmisiä, kunhan ei mennä älyttömän nuukailun puolelle.

Filemon ja Baukis valmistivat jumalten ruuaksi kaalikeittoa.

Sekä Erasmuksen että Rabelais'n keskiajan loppua henkivissä kirjoissa korostuvat konstailemattomuus ja mutkattomuus jonkinlaisena tavoiteltavana tekijänä. Tämän voi helposti liittää uskonpuhdistukseen, mutta kyse voi silti olla muistakin tuon ajan tapakulttuuriin pesiytyneistä ärsyttävistä krumeluureista, joista haluttiin eroon. Vaan enpähän tiedä onko päästy. Usko sen sijaan on puhdistettu ihmisten arkipäivästä. Ja näin meidän kesken – aikamoisia kiemuroita käyttävät kirjoissaan sekä Erasmus että Rabelais.

Lukianos antaa satiirissaan Kharon jumalien tarkastella ihmisten maailmaa ylhäältä käsin. He toteavat maan päältä löytyvän niitä, jotka näkevät totuuden, mutta sen vuoksi maanpäällinen elämä näyttäytyy heille turhana taisteluna, jonka tuloksia ei voi ottaa mukaansa täältä lähtiessään. Lukianoksen mukaan nämä totuuden torvet kaipaavatkin jo Kharonin lautalle. Tämä kuulostaa peräti pessimistiseltä. Olisiko elämä siis olemassa pelkkiä kieltäymyksiä varten ja lopullisia ilon hetkiä voisimme odottaa vasta maallisen matkamme päätyttyä? Tavallaan Apuleius vaikuttaa päätyvän samantapaiseen ajatukseen asettamalla romaaninsa lopussa minä-kertojan, Lukioksen, useisiin paastoihin ennen jumalien salaisuuksiin vihkimistä. Tällainen ajatus vaikuttaa antavan piut-paut maanpäällisen elämän merkitykselle. Sellaista näkemystä en halua allekirjoittaa. Siitä puuttuu jotakin oleellista ja sen mukana kaikki.

Jorma Jormito totesi kommentissaan, että näihin vanhoihin teksteihin sopisi hidas lukeminen. Ehkä minä lukaisin ne nyt liian reippaaseen tahtiin? Toisaalta mielikuva ketjukolaajasta syvällisen kirjallisen viisauden luuytimien imeskelijänä on korkeintaan huvittava. Aion yrittää jatkossakin uppoutua sinne missä milloinkin hanki näyttää sopivan puuteriselta. Syyskuussa minua kutsuvat sotaisat jotokset, saapahan nähdä minne ne minut johdattavat. Mutta niin kauan kuin on emäntä, on kaalilaatikkoa.

Apuleius: Kultainen aasi

Apuleius (syntyi n. 125 jaa – kuoli myöhemmin) oli roomalainen oppinut. Hän on tullut jälkimaailmalle tunnetuksi latinankielisestä romaanistaan Metamorphoses, joka ilmestyi todennäköisesti varhaisintaan 169 – 177 jKr. Apuleiuksen teosta pidetään vanhimpana kokonaisuudessaan säilyneenä romaanina. Sen suomennoksen laati J. A. Hollo, joka kirjoitti myös teoksen suomenkielisen laitoksen johdannon ja selitysosion. Teos ilmestyi suomenkielisenä vuonna 1957 nimellä Kultainen aasi.

Kaikki mitä Apuleiuksesta ja hänen romaanistaan olen saanut tietääkseni, on peräisin J. A. Hollon laatimasta suomennoksesta ja sen johdannosta. Wikipediasta tosin tarkastin Apuleiuksen kotikaupungin sijainnin. Apuleius oli kotoisin Pohjois-Afrikasta, Madauran kaupungista, joka kuului Rooman valtakuntaan ja sijaitsi sisämaassa Karthagon kaupungista länsi-lounaaseen nykyisen Algerian alueella. Apuleius oleskeli muuallakin Rooman valtakunnassa, varsinkin Kreikassa ja Rooman kaupungissa. Lopulta hän ilmeisesti asettui puolisoineen asumaan Karthagoon.

Kultainen aasi on seikkailukertomus, jossa mies muuttuu aasiksi. Apuleius ei ollut ainoa, joka käsitteli samaa teemaa, samalla juonella. Apuleiuksen lisäksi hänen aikalaisensa, kirjailija Lukianos Samosatalaisen nimissä on kirjoitettu meidän päiviimme säilynyt teos Lukios e onos (Lukios eli aasi). Lisäksi bysanttilainen, 800-luvun kirjallisuushistoria mainitsee kolmannen, sittemmin kadonneen teoksen: Lukios Patralaisen Metamorfoseis on jopa saattanut toimia lähtökohtana sekä Apuleiuksen että Lukianoksen kirjoituksille. Länsimainen kirjallisuus on alusta asti ollut vaikutteille altis.

Apuleiuksen romaani käsittelee muodonmuutoksia tai sellaisiksi käsitettäviä tapahtumia. Romaani koostuu pienistä kertomuksista, joita aasina ympäriinsä käyskentelevä päähenkilö Lukios saa kuulla. Itse tapahtumat sijoittuvat pääosin Thessaliaan Kreikkaan. Lopussa siirrytään Roomaan. Kertomusten sävy on paikoin hilpeä, paikoin hyvin traaginen. Tarinoissa kuvatut ihmiset paljastuvat raadollisiksi, omaa etuaan tavoitteleviksi, he antavat melko helposti viekoitella itsensä pahoille teille. Aviollinen uskottomuus johtaa mustasukkaisuuteen ja kostoon, ahneus saa aikaan omaisuusrikoksia ja murhia, romaanin hahmojen onnentuokiot osoittautuvat hetkellisiksi harhakuviksi, jotka eivät kestä ulkomaailman ahdistelua tai sortuvat heidän omaan maltittomuuteensa. Ehkä juuri tästä syystä Apuleius vetääkin lopulta jumalan koneesta ja puhaltaa pelin poikki.

Ajankuvauksena Kultainen aasi on kiehtova. Se vie lukijan keskelle antiikin aikakautta, esittelee sivumennen lukijalleen sitä elämänpiiriä, jossa ihmiset tuolloin elelivät. Piiskatun juhtaeläimen kautta lukija saa kurkistella köyhemmän kansan oloja. Aasi on kuin vanha mazda, jolla kirjassa kuvatun vajaan vuoden aikana ehtii olla monenmoista omistajaa. Oppineena ja varakkaana miehenä Apuleius on kyennyt menemään kaikkien kansankerrosten nahkoihin niin etteivät tarinoissa seikkaile pelkästään jumalat ja ylimykset vaikka heitäkin kirjasta kyllä tapaa.

Kirjassa on melkein 300 sivua. Lukeminen lähti liikkeelle hitaasti. Johdantoa luin varmaan pari päivää. Itse romaanista selvisin aikamoisella rutistuksella kolmessa päivässä. Suurimman osan luin eilen. Välistä puuttui pari lehteä, mutta mitäs tuosta.

Katselin kirjaston lainauskorttia, joka oli vielä kirjan takakannen taskussa. Kirja on hankittu Kuopion kaupunginkirjastoon vuonna 1957, jolloin sitä on keretty lainata kahdesti. Vuonna 1958 lainauksia on kertynyt 20, vuonna 1959 kymmenen, vuonna 1960 viisi kertaa ja siitä edespäin on menty parin lainauskerran vauhtia vuotta kohden tai harvemmin. Niinpä jo tuolloin ovat uutuuskirjat kiinnostaneet ihmisiä ja vuosien saatossa kiinnostus kirjaa kohtaan on laimentunut. Viimeinen lainausleima löytyi vuodelta 1984. Ehkäpä leimaamisesta oli tuolloin luovuttu.

Ovidius: Muodonmuutoksia

Roomalainen Publius Ovidius Naso (43 eKr. – 17 jKr.) tunnetaan kahdesta asiasta. Hän eli keisari Augustuksen aikana ja syystä tai toisesta hänet karkotettiin Rooman kaupungista Mustan meren rannalle, Tonavan suistossa sijaitsevaan Tomin kaupunkiin, jossa hän eli elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta. Se tärkeämpi syy Ovidiuksen kuuluisuudelle on, että hän oli huomattava runoilija, jonka tuotannosta latinankielinen teossarja Metamorphoses lienee tunnetuin. Luin tästä 15 kirjaa ja 12000 säettä käsittävästä kokonaisuudesta koostetun, pienimuotoisen, suomennetun valikoiman nimeltä Muodonmuutoksia. Runot on suomentanut V. Arti. Valikoima ilmestyi vuonna 1935. Kirjan alusta löytyy suomentajan esipuhe, josta olen ammentanut kaiken tätä selostusta varten tarvitsemani Ovidiusta ja hänen runouttaan koskevan tiedon.

Kuten todettu on Ovidiuksen alkuperäinen Muodonmuutoksia varsin laaja teos. Tästä syystä suomentaja V. Arti on suomentanut vain osan runoista, oman kertomansa mukaan ne tunnetuimmat, jotka on hyväksi tuntea jo yleissivistyksen takia. Näin ollen suomennos on kuin minulle laadittu.

Runot on suomennettu alkutekstin mukaisesti heksametrimittaisina, suomentaja Arti on onnistunut työssään mainiosti. Arti pohdiskelee esipuheessa Ovidiuksen runojen sisältöä ja kuvailee varsinkin runojen suomennostyön ongelmia. Vaikka vähän olisi ymmärtävinäänkin heksametrin salaisuuksia, on suomennettavan runon sepittämisen sanallinen kuvailu monimutkaisuudessaan paikoin turhankin riemastuttavaa. Arvelen silti jotain ymmärtäneeni, joskaan en missään nimessä kaikkea.

Tämä Muodonmuutoksien valikoima sisältää viisitoista runoa, jotka on poimittu useammasta kirjasta. Ei kuitenkaan viittätoista useammasta, jos saan täsmentää. Runot pohjautuvat vanhoihin myytteihin, vaikuttaisi siltä, että suurelta osin helleeniseen mytologiaan, jonka roomalaiset sujuvasti sulattivat osaksi omaa perintöään. Niinpä kirja sisältää runot Orfeuksesta ja Eurydikestä, Midaksesta sekä Ikaroksesta. Teos alkaa kuitenkin alusta, nimittäin maailman luomisesta. Ja kuten olemme tottuneet, ihmisen luomista seuraavat kaameat synnintyöt, jotka huuhdellaan mäkeen vedenpaisumuksella. Hyvin vaikuttavana koin kuvauksen vedenpaisumuksen jälkeisestä elämästä – sikäli kuin sitä elämää oli – jäljelle näet jäi vain kaksi ihmislasta ja hekin käsittääkseni serkuksia, nimittäin runon nimihenkilöt Deukalion ja Pyrrha. Näin ilmastonmuutosta seuratessa haluan lainata tästä runosta otteen, joka sisältää niin runollista kauneutta kuin myös kuvauksen ylivoimaisesta tulvasta:

Koht' yli äyräiden avomaalle vierivät virrat,

viljat, viinit vei, tuhos karjat, ihmiset raastoi,
kaas asumukset; myös pyhät temppelit sorti ne maahan.
Jos talo muutama jäi, tuhotulvaa uhmata jaksain,
niin yli harjan veet toki vyöryivät; jopa peittyi
korkeat tornitkin vesipyörteen painoa horjuin.

Kaikkein parhaimmat sävärit sain kuitenkin lukiessani runot sellaiset kuin:

Pyramos ja Thisbe, joka on koskettava rakkaustarina Babyloniasta, Pygmalion, jossa piintynyt vanhapoika muovaa itselleen naishahmon norsunluusta, Filemon ja Baukis, läkähdyttävän liikuttava kuvaus vanhan pariskunnan vaatimattomasta ja siivosta elämänmenosta, jota maan päälle saapuneet jumalat Zeus ja Hermes pääsevät todistamaan.

On pakko sanoa, että runon Filemon ja Baukis alkuasetelma toi mieleeni Bertolt Brechtin näytelmän Setšuanin hyvä ihminen, mitä pidän jo sinänsä hienona juttuna. Lisäksi yllätyin iloisesti, kun pariskunta alkoi valmistaa taivaallisille vierailleen eineeksi kaalikeittoa! Kunhan vaimoni kanssa valmistamme kaalikeittoa tai jotain muuta kaalipöperöä, liitän tähän yhteyteen kuvan kaalin keittelystä.

Nyt kerron lopuksi, että kirjassa on selityksineen päivineen 105 sivua ja sen lukemiseen minulta kului pari päivää. Seuraavaksi siivoan. Lukemisen suhteen seuraavana on vuorossa romaani Kultainen aasi, jonka on kirjoittanut niinikään Rooman kansalainen Apuleius. Suosittelen Ovidiuksen Muodonmuutoksista kiinnostuneelle Jokken runonurkan blogiarviota.

Lukianos: Satiireja

Toisella jälkikristillisellä vuosisadalla elänyt Lukianos syntyi Rooman valtakunnan Syyrian provinssissa nykyisen Turkin itäosissa ja vietti elämänsä eri puolilla Rooman valtakuntaa. Lukianos kirjoitti kreikan kielellä satiireja, joista kootun valikoiman suomensi Aapo Junkola. Suomennoksen tarkasti ja esipuheen kirjoitti Martti Leiwo. Lukianoksen satiirivalikoima ilmestyi suomeksi vuonna 1996.

Leiwon esipuhe sisältää mielenkiintoista tietoa antiikin ajan kirjallisen perinnön synnystä ja sen välittymisestä nykymaailmaan. Leiwo kertoo että Lukianoksen ajan kouluissa nuorukaisilla luetettiin kreikkalaista kirjallisuutta ja opetettiin kirjoittamista. Lisäksi opettaja oli antanut oppilaille puhetaidon opetusta asettamalla oppilaansa väittelemään opettajan keksimistä kuvitteellisista aiheista. Tällaisen luulisi ruokkivan luovuutta nuoressa mielessä. Lukemani Lukianoksen satiirit rakentuvat pääosin dialogista.

Toinen kiinnostava ajatus Leiwon esipuheessa oli se, että vaikka Lukianos lienee ollut omana aikanaan arvostettu kirjoittaja, olivat hänen kirjoituksensa säilyneet lähinnä Bysantissa, josta ne olivat kulkeutuneet Venetsiaan vasta 1400-luvun alussa. Läntisen Euroopan alueella Lukianoksen tekstit ovat noinkin pitkään olleet tuntemattomia. Suomessa Lukianos ei Leiwon mukaan ole saanut huomiota sillä tavalla kuin sivistysvaltioissa yleensä. Erasmus Rotterdamilainen on selvästikin pitänyt Lukianosta suuressa arvossa ja niinpä minäkin nautin pienet satiiriset sivistykset kesää lopetellessani.

Satiiri taitaa tarkoittaa jonkinasteista piruilua kulloisenkin aiheen tiimoilta. Näistä kahdeksasta kertomuksesta en ihan kaikista sellaista asennetta havainnut, ehkä koska antiikin jumalien edesottamukset eivät ole sillä tavalla sydäntäni lähellä. Kertomukset jumalista vaikuttavat minusta lähinnä kertomuksilta. Sen sijaan tavallisen suutari Mikylloksen elämänvaiheet tuntuivat koskettavammilta ja sitä kautta kirjailijan purevat huomiot nirhaisivat minua lukijana. Lukianoksella tuntuu olleen jotain aikansa filosofisia koulukuntia vastaan tai ainakin niitä on ollut hänestä hauska nälviä, sen verrran usein stoalaiset ja peripateetikot ja epikurolaiset mainitaan sekavassa ja huvittavassa valossa. Myös luonnonfilosofit (tieteilijät) saavat osansa. Lukianoksen näkemys ihmiselosta ei ole erityisen ihanteellinen, tyylilajille sopivasti hän vaikuttaa aika kyyniseltä. Rikkaat ihmiset tuntuvat elävän kaikenlaisessa moraalisessa rappiossa, joka tarttuu myös heidän palvelusväkeensä. Ahneus ja omaneduntavoittelu sekä seksuaaliset himot jylläävät.

Tykkäsin eniten niistä kahdesta kertomuksesta, joissa tärkeässä osassa on Kharon, Manalan lautturi. Kertomus nimeltä Kharon kertoo päivän mittaisesta lomasta, jonka Kharon on saanut Hadekselta. Kharon käyttää lomansa tutustuakseen maanpäälliseen elämään ja suostuttelee Hermeksen, jumalten sanansaattajan, oppaakseen. Yhdessä miehin Kharon ja Hermes rakentavat näköalapaikan nostelemalla muutamia vuoria päällekkäin ja katselevat sieltä käsin ihmisten elämänmenoa. Kharon kyselee ja Hermes selostaa keitä he katselevat ja mitä missäkin tapahtuu. Tunnelma on leppoisa ja rupatteleva riippumatta siitä mitä juonia ja konnuuksia ihmiset toistensa pään menoksi järjestelevät. On kuin kaksi isäntämiestä filosofoisi elämästä ja sen kuplankaltaisesta olemuksesta. Toisessa kertomuksessa vieraillaan Manalassa, jossa Kharon kyyditsee väkeä lautallaan. Myös suutari Mikyllos otetaan kyytiin. Kuvaus Manalasta ja Rhadamanthuksen itsekullekin jakamasta viimeisestä tuomiosta on sekin avartavaa luettavaa.

Kirjassa on 204 sivua. Aloitin lukemisen eilen ja nyt se on luettu.

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys

Erasmus Rotterdamilainen (1466 – 1536) oli hollantilainen oppinut ja kirjoittaja. Vuonna 1509 tuli julkisuuteen hänen kirjoittamansa latinankielinen teos Moriae Encomium, Laus Stultitiae. Kirjan suomennos ilmestyi vuonna 1974 nimellä Tyhmyyden ylistys. Suomentaja Kauko Kare kirjoitti teoksen suomenkieliseen laitokseen esipuheen, jossa hän kertoo Erasmuksen tuotannosta ja kirjoittajanlaadusta sekä lopuksi lyhyesti hänen elämästään. Suomennoksen tarkasti ja selitysosan laati Kaarle Hirvonen.

Tyhmyyden ylistys alkaa johdannolla, joka on Erasmuksen ystävälleen, englantilaiselle Thomas Morukselle (Thomas More) lähettämä kirje. Kirjeessä Erasmus kuvaa sitä prosessia, joka sysäsi hänet kirjoittamaan Tyhmyyden ylistyksen. Hän mainitsee lukuisia antiikin ajan kirjoittajia, joitten vaikutus Erasmuksen teokselle on kirjan selitysosionkin perusteella selkeä. Mainittakoon heistä Lukianos, Ovidius ja Apuleius. Erasmus nimittää teostaan satiiriseksi puheenvuoroksi ja pakinakirjaksi, mutta mainitsee ohimennen myös filosofian ja retoriikan.

Kirjan tekstiä voi nimittää monologiksi tai pohdiskeluksi tai teorian perusteluksi. Jälkimmäisessä tapauksessa teoria lienee se, että Tyhmyys on jumalattarista tai luonnonvoimista ilahduttavin ja luonnollisin. Tyhmyys, jonka Erasmus nimeää naispuoliseksi, sepittää itse pitkän ja todistusvoimaisen ylistyksen itselleen. Koko teos koostuu Tyhmyyden puheenvuorosta perusteluineen. Tyhmyys ilmenee oman todistuksensa perusteella ihmisen alistuessa tunteisiin vetoaviin viesteihin. Se on hyvänsuopuutta, luonteen sovittelevuutta, joka auttaa ihmisiä sietämään toinen toisiaan. Tyhmyys on tärkeä osa sosiaalisuutta. Ollakseen järkevä ihmisen on viisainta käyttäytyä tyhmästi, sillä muuten hän loukkaa muita. Kun Viisaus kunnioittaa järkeä, ovat Tyhmyyden käyttövoimana halut ja intohimot. Ihmisen joka hakee nautintoja ja iloa elämäänsä, on syytä välttää viisaita ihmisiä. Tyhmyydellä on paljon seuralaisia, kuten Aistillisuus, Työnkaihtaja ja Mässääjä, mutta tärkeimmät vaikuttavat olevan Itserakkaus ja Imartelu.

Vaikka Tyhmyys käyskentelee muitten antiikin jumalien kanssa samoilla yläkerran foorumeilla, ei Tyhmyydelle ole pystytetty temppeleitä. Tosin Tyhmyys on sitä mieltä, että koko maan piiri on hänen temppelinään. Koko inhimillinen elämä on Tyhmyyden leikkikalu. Iso osio kirjasta kuvaa eri kansanryhmien tyhmyyttä.

Kirja käsittelee laajasti kristinuskoa, pappeja, munkkeja, paaveja ja uskovaisia ja heidän tyhmyytensä erityispiirteitä. Paavien ahneus, anekauppa ja uskonoppineitten käsittämättömät sananselitykset nousevat esiin. Tyhmyyden mukaan hurskas kristitty kieltää itseltään aineellisen elämän välttääkseen syntejä taivaskaipuunsa tähden ja koko kristinusko on eräällä tavalla muuan Tyhmyyden laji. Kirja lienee herättänyt kirkon piirissä jonkinmoista närkästystä.

Erasmus ei suoranaisesti viittaa uskonpuhdistukseen mutta tekstistä korostuu muutoksen tarpeellisuus. Erasmus esitti arvostelunsa Tyhmyyden nimissä. Luultavasti siten hän saattoi tarvittaessa vedota siihen, ettei hänen oma kantansa suinkaan olisi sama. Ajoittain tosin Tyhmyyden äänen läpi kuultaa tavallisen kuolevaisen puhe. Tämä kahdella tapaa käsitettävä tarinointi lienee aika tavalla muutakin kuin pakinaa. Kirja sisältää paitsi kritiikkiä kirkkoa kohtaan, myös filosofista asioitten päälaelleen asettelua, joka toisinaan huvittaa, toisinaan saa pohdiskelemaan. Erasmuksen lukeneisuus tulee ilmi paitsi hänen tekstistään myös kirjan lopusta löytyvästä selitysluettelosta.

Lueskelin kirjaa laiskanlaisesti, aikaa 165-sivuisen kirjan parissa kului kymmenisen päivää.

Kaksi Timo Mäkelän sarjakuvaa

Timo Mäkelä (s. 1951) on suomalainen sarjakuvataiteilija. Luin hänen sarjakuva-albuminsa:

Emil ja Sofi (valmistumisvuosi 2005)

Minun elämäni (valmistumisvuosi 2008)

Molempia sarjakuvia yhdistävänä tekijänä, paikoin jopa aiheena, on Helsinki. Emil ja Sofi on saanut alaotsikokseen Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Emil ja Sofi kohtaavat Helsingissä kesällä 1909 ja sarjakuva kertoo heidän tarinansa kautta Helsingin kaupungin näkymistä mainittuna ajankohtana. Albumin lopusta löytyvässä selostuksessa Mäkelä kertoo käyttämistään kuvalähteistä ja muustakin sarjakuvansa valmistukseen liittyvästä. Tärkeä kuvalähde ovat olleet Helsingin kaupungin palkkaaman valokuvaaja Signe Branderin 1900-luvun alun valokuvat, joista on ollut juttua televisiossakin. Signe piipahtaa lyhyesti myös Minun elämäni -teoksessa, joka esittelee Helsingissä asuvan vanhemman herran mielenliikkeitä.

Minun elämäni koostuu yhden sivun mittaisista tarinoista, joita sävyttävä huumori on kuivahkoa, mutta toisinaan myös kivasti toiveikasta ja ilahduttavaa. Vitseistä ei yleensä ole kysymys, huumori on paikoitellen ihan syvällistä, vanha mies pohdiskelee elämän tarkoitusta ja ajautuu yllättäviinkin loppupäätelmiin. Kuvat on piirretty melko yksityiskohtaisesti ja väritetty vissiin vesiväreillä tai jollain. Väritys tuo kieltämättä eloa ja myönteisyyttä kuviin. Tapahtumapaikkana on useimmiten Helsinki, joskus käväistään reissussa ulkomailla. Näitä sarjakuvia on julkaistu lehdissä ja julkaistaan parhaillaankin. Olisiko jatko-osakin tulossa?

Emil ja Sofi kertoo yhden yhtenäisen tarinan 1900-luvun alun Helsingistä, Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungista. Kaupungin venäläiset vallanpitäjät ja ruotsinkielisyys mainitaan albumissa, mutta ne eivät erityisemmin dominoi kertomusta. Emil ja Sofi on tarina taiteen maailmasta, taiteellisesti piirrettynä. Mustavalkoinen kuvitus tekee kokonaisuudesta vähän synkän, mutta sopinee yhteen Branderin valokuvien kanssa. Kyse on tietenkin myös rakkaustarinasta, johon sisältyy dramatiikkaa.

Kaikkiaan ihan kivoja teoksia. Lukaisin ne eilen ja vietin niitten parissa mukavan päivän.

Antonio Tabucchi: Unien unia

Italialainen Antonio Tabucchi (1943 – 2012) kirjoitti vuonna 1992 julkaistun kirjasen nimeltä Sogni di sogni. Kirja ilmestyi vuonna 2008 Leena Rantasen suomentamana nimellä Unien unia.

Unien unia sisältää kuvitelmia siitä, millaisia unia kuuluisat taiteilijat (sekä yksi taruhahmo ja yksi ihmismielen tutkija) olisivat voineet nähdä. Kuvaukset unista ovat varsin lyhyitä, muutaman sivun pituisia. Koska valitut taiteilijat ovat Tabucchille tärkeitä, eivät unetkaan ole ihan mitä sattuu vaan heijastelevat unennäkijän persoonallisuutta, elämää tai taiteilijanlaatua. Tabucchin unikuvaukset ovat kauniita, pieniä taideteoksia.

Unennäkijöitä kirjassa on kaikkiaan kaksikymmentä. Uneksijat ovat kaikki tunnettuja, vaikkakaan eivät ketjukolaajalle henkilökohtaisesti. Kirjasta löytyvät mm. François Rabelais'n, François Villonin, Anton Tšehovin ja Sigmund Freudin unet. Tšehov potee tautia osastolla, Rabelais kohtaa Pantagruelin ja Fernando Pessoa Alberto Caeiron. Unien kohtaukset liittyvät usein uneksijansa tärkeään elämänvaiheeseen tai hänen elämäntapaansa. Kirjan lopusta löytyvä kuvaus kustakin unennäkijästä valottaa kuvattuun uneen liittyviä puolia käsitellystä taiteilijasta. Siten ”selitysosio” on saatu rajattua mukavan suppeaksi, se on enemmän osa unikuvausta kuin kunkin henkilön pienoiselämäkerta.

On ilman muuta selvää, että tällaisesta kirjasta nauttii eniten, mikäli tuntee jollakin tavoin esiinnostettuja taiteilijoita. Tässä mielessä etenkin Rabelais oli minulle varsin ajankohtainen. Tykkäsin myös Pessoan ja Debussyn unista. Vähemmän tuntemistani taiteilijoista Caravaggio ja Villon olivat nähneet minua koskettavia, dramaattisia unia. Teksti on ilmavaa, helppolukuista. Näytteeksi pätkä François Villonin näkemästä unesta:

Villonin syödessä sisään astui vanha mies, kasvot rättien peitossa. Hän oli spitaalinen ja tukeutui sauvaansa. Villoin katsoi häntä, mutta ei sanonut mitään. Spitaalinen istui tulen lähelle toiselle puolelle huonetta ja sanoi: olen kuullut että etsit veljeäsi.

Villon vei kätensä nopeasti tikarin kahvaan, mutta spitaalinen teki torjuvan eleen. Minä en ole vahtien vaan rikollisten puolella ja voin opastaa sinut veljesi luokse. Sauvaansa tukeutuen hän lähti ovelle päin, ja Villon seurasi häntä.

Kirja on aika lyhyt, vain 87 sivua selityksineen päivineen. Niinpä lukaisin sen parin aamupäivän aikana.

François Rabelais: Pantagruel Dipsodien kuningas

Ranskan kirjallisuuden suuri nimi François Rabelais (n. 1494 – 1553) kirjoitti neljä romaania Pantagruel-nimisen jättiläisen elämänvaiheista. Niistä ensimmäinen on nimeltään Pantagruel, roy des Dipsodes, restitué à son naturel, avec ses faicts et prouesses espoventables. Composez par feu M. Alcofribas, Abstracteur de Quinte Essence. Romaani ilmestyi vuonna 1532 Lyonin marraskuun markkinoilla ja vaikkakin se lienee mennyt kuin kuumille kiville, lienee kirjaa vielä saatavilla uusina painoksina – vanhempinakin rajoitetusti. Romaanin suomennos ilmestyi vuonna 1989 nimellä Pantagruel Dipsodien kuningas. Alaotsikossa sanotaan: Totuudenmukaisesti kerrottuna, ynnä hänen hirmuiset sankarityönsä ja urotekonsa Kirjoittanut herra Alcofribas-vainaa, Kvintessenssin tislaaja.

Romaanin ansiokkaasta suomennoksesta saamme kiittää Erkki Saloa, joka on myös laatinut tämän kirjan esipuheen. Salo kertoo esipuheessaan Rabelais'n elämästä ja tuotannosta. Kaiken minkä tiedän Rabelais'n vaiheista ja hänen kirjoistaan olen oppinut tuosta mainiosta esipuheesta. En sano että tietäisin paljon tai vähän vaan juuri sopivasti.

Esipuheessaan Erkki Salo mainitsee mm. kyseisen romaanin kääntämisen ongelmat. Rabelais'n teksti on verbaalista ilotulitusta, joka on monelta osin kiinni omassa ajassaan ja perustuu usein sanaleikkeihin. Kuten voimme kuvitella, sanaleikkien kääntäminen on puuhakasta hommaa – jo alaotsikon Abstracteur de Quinte Essence -nimikkeen erisuuntaiset vivahteet asettavat kääntäjän haasteen eteen. Saati sitten jonkun ketjukolaajan! Mitään suurta selitysluetteloa Salo ei ole kirjaan laatinut vaan hän kertoo pyrkineensä tuomaan käännöksessään esiin romaanin hilpeää luonnetta.

Pantagruel on jättiläinen, joka on kotoisin Utopiasta, joka taas sijaitsee luullakseni jossain Afrikassa, kenties Intian valtameren rannalla? Kirjassa lähdetään reippaasti käymään läpi Pantagruelin elämää ihan sukujuurista ja syntymästä saakka. Kasvettuaan jättiläiseksi Pantagruel lähtee opiskelemaan Ranskan eri yliopistoihin, päätyen lopulta Pariisiin, Sorbonnen yliopistoon. Siellä hän tutustuu monenmoiseen kirjallisuuteen, kuten romaaniin sisältyvä, reilut kuusi sivua käsittävä kirjaluettelo antaa ymmärtää. Kirjojen nimet ja aihepiiri sijoittuvat satiirisen irvailun ja kansanomaisten puujalkavitsien väliseen maastonosaan, joka on oikeesti aika laaja. Heti tämän jälkeen seuraa Pantagruelin isän, Gargantuan, kirje poijalleen. Kirje on niin idealistinen ja sivistyksen merkitystä kunnioittava, että ketjukolaajana kysyn vaan, onko se todellakaan tarkoitettu totena liiviin painettavaksi?

Aika monesta romaanin seikasta puhellessaan voi perään liittää kysymysmerkin, ellei sitten ota sellaista reilumpaa katsantokantaa ja lähesty koko juttua vain humoristisena kertomuksena, jonka pää ja häntä eivät ole niin tärkeitä kuin hurtti hauskanpito. Otsa rypyssä lukemista on maailmassa sitä paitsi liikaakin. En voi sanoa pitäneeni kaikesta kirjan huumorista, mutta on siinä ansionsa. Mahdollisesti se, että kirjan kerronta on aika lailla oman aikakautensa eri oksilla riippuvaa ja siten minun ajalleni paikoin mahdotonta ymmärtää, tekee tekstistä kuin olemattomassa aika-avaruudessa soljuvaa rupatusta, jota on mukava kuunnella lystisti uupuneessa tilassa virtuaalisen leirinuotion äärellä, ensimmäisten tähtien syttyessä ja kyyhkyjen pörähdellessä iltalennoillaan.

Kirjan mielestäni hauskin jakso, joka sisältää laveat määrät puheenpulputusta ja puutaheinää, keskittyy erikoiseen oikeustapaukseen, jota Pantagruel tunnettua nerona kutsutaan ratkaisemaan. Jutussa vastakkain olevat herrat esittävät asiansa pitkissä puheenvuoroissaan, joista ei ota erkkikään selvää. Pantagruel kuulee molempia osapuolia jotenkuten itsensä hilliten ja lausuu sitten tuomionsa samassa sävyssä kuin jutun osapuolet ovat kertoneet. Salomon tuomio kalpenee hänen selkeän ja yksiselitteisen päätöksensä edessä, josta seuraavaksi pikku katkelma:

Mutta sen tähden, että hän syyttää vastaajaa siitä, että tämä oli paikanparsija, juustosyöppö ja muumiontervaaja, mikä asiaa puitaessa ei suinkaan osoittautunut todeksi, kuten sanottu vastaaja hyvin on todistanut, sen vuoksi oikeus tuomitsee hänet luovuttamaan sanotulle vastaajalle korvauksena kolme lasillista ryytimaustettua, kurnuunkistua ja lorolaskettua piimää, kuten on maan tapa, ja lankeaa se maksettavaksi elokuun puoliväliin mennessä kuluvaa toukokuuta.

Puheenaolleessa jaksossa naureskellaan siis oikeuslaitokselle. Useasti romaanissa nauravat nakit kohdistuvat kirkonmiehiin. Yhtä usein lähdetään kaksimielisen puujalkahuumorin livettäville poluille. Kuten todellakin on sanottu – ohoh, meinasin kirjoittaa saunottu – romaanissa kerrotaan Pantagruelin elämänvaiheista. Hän tutustuu veijarimaiseen miekkoseen nimeltä Panurge, jonka seikkailut kattavat merkittävän osan kirjasta. Myöhemmissä romaaneissa herrat kuulemma seikkailevat lisää kuten jatko-osissa ainakin.

Ei mutta nythän tästä tuli pitkä kirjoitus, vaikka lyhyestä olisi tullut se kaunis virsi. Mutta jospa pitkä kasku olisi tällä kertaa parempi kuin ei kaskua ollenkaan? Kirjassa on 170 sivua. Lukemiseen meni kolme päivää. Suurimman osan luin eilen.