Kuopiosta Kuopion takaa

 Vuonna 1985 Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman Kuopiosta Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla. Kyseessä oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Sain näistä julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni, mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.

Tämän samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus 1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin vallalla olleesta realismista kohti kansallista uusromantiikkaa, jota Kai Laitinen esseessään nimittää kansalliseksi symbolismiksi. Julkaisun takana ovat toimineet Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut yhdistykset yhdessä Snellman-instituutin kanssa. Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.

Kai Laitinen: Miten uusromantiikka tuli Suomeen. Laitinen antaa suuren huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890 julkaistulle romaanille Yksin, jossa hän huomaa Ahon alkavan paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana, jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten Kasimir Leino ja Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus ”Karjala ja sen taiteellinen merkitys”. Vaikuttajina olivat tietenkin aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen kiteyttää tämän kivasti:

Suomen taiteen kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä, haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.

Aarno Kellberg: Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset. Helppotajuinen kuvaus Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.

Pekka Suhonen: Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema. Henkevän sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on kirjoittamaton historiansa, onnela on kulttuurimaisema. Kun taas luonto on lähtökohta, ei päämäärä.

Tapio Kopponen: Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:

Alexander Järnefelt on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen, kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen, assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.

Erityisen kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi (”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:

he uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa.

Vaeltajat halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena

”kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen”.

Kopposen näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat aitous, luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys. Lie niistä oma matkansa kansalliseen symbolismiin?

Ritva Haavikko: Minna Canthin salonki. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta Hanna Aspin muisteloteoksesta Minna Canth läheltä nähtynä. Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat, teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on poimittu tarkasti mukaan.

Eila Pennanen: Minna Canthin persoonallisuus. Kirjailija Pennanen esittelee arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä Sylvi valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää Anna Liisaa Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.

Niilo Luukanen: Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891. Kaivattua laajennusta Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886, juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia vietettiin Keuruulla Järnefeltien perheen ja monien kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat (niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884). Vuoden 1891 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama Papin perhe ja von Numersin pappiskomedia Bakom Kuopio (Kuopion takana).

Liisi Huhtala: Yön vanhalla jäällä. Symbolismia löytyy Minna Canthin novellista Agnes, Juhani Ahon Papin rouvasta ja K. A. Tavaststjernan romaanista Hårda tider, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti julkaisemattomaksi näytelmäksi Uramon torppa. Huhtalan mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen korostamista.

Irmeli Niemi: Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä. Maria Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin olleen nero loistoajallansa (ja sittemmin vähän lapsekas), kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain kirjailijain teemojen yhteinen alkulähde.

Pekka Lounela: Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi. Mainio pohdiskelu Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta, oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla turha toivoa.

Hänen uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat yhdentekeviä kuvitelmia.

Mervi Tuomikoski: ”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja. Esseessä tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään, jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään. Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja ei-esittävän taiteen näkökulmasta – onko ääretöntä ideaa mahdollista kuvata?

Tellervo Krogerus: Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot. Nimeä Kauppis-Heikki (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja mielipiteitä.

Kirjan lopusta, ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)

Kirjassa on kaikkine hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.

Leo Tolstoi: Omatuntoja

Luin Leo Tolstoin (1828 – 1910) kirjoittamiin esseisiin perustuvan vuonna 2013 julkaistun valikoiman nimeltä Omatuntoja, jonka suomensi Esa Adrian. Kirja oli alkujaan ilmestynyt suomeksi vuonna 1981 nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Luulin, että Tolstoi käsittelisi teksteissään omaatuntoa yleisemmin. Minun olisi pitänyt lukea alkusivut tarkemmin, sillä kuvailevassa alaotsikossa kirjan kerrotaan sisältävän Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. No, mänhän se nuinniin. Esseet ovat peräisin vuosilta 1894 – 1901. Tosin viimeisen esseen nimeltä Nikolai Palkin kirjoitusvuotta ei ole ilmoitettu.

Heti kärkeen sanon tämän, niin saan sen pois mielestäni: Tolstoilla on oma käsityksensä Raamatun suuresta sanomasta eikä se käsitys minun mielestäni ole täydellisen yleispätevä. Tolstoi korostaa korostamasta päästyään käskyä Älä tapa. En ole erityisempi raamatuntuntija, mutta käsittääkseni vielä sen jälkeen, kun Jumala oli antanut kymmenen käskyä (toisessa Mooseksen kirjassa), tämä sama Herra sanoo Moosekselle, jotta hänen pitää kostaa midianilaisille heidän pahat tekonsa (4. Mooseksen kirjan, 31. luku) ja Mooseksen käskystä midianilaiset tapetaan jokseenkin viimeiseen mieheen, naimattomat naiset tosin sotilaat saavat ottaa itselleen. Tolstoi korostaa kuitenkin myös Jeesuksen kuuluisaa Vuorisaarnaa, erityisesti kohtaa, jonka mukaan on kohdeltava muita niin, kuin haluamme itseämme kohdeltavan (ks. Matt. 7:12). Minusta Raamattu on sen verran paksu teos, että kannattaa tosiaankin tarkkaan yksilöidä mitä siinä pitää tärkeänä. Tolstoi on valinnut kaksi kohtaa, jotka vaikuttavat vähänkin tarkemmin syynättyinä johtavan ristiriitaisiin tulkintoihin. On totta, että Tolstoi haluaa korostaa sitä paradoksia, että kristityt valtiot ylläpitävät armeijoita, joitten lopullinen tarkoitus on toimeenpanna ihmisten tappamista, joka kristittyjen pyhässä kirjassa kielletään. Tämän hän nostaa myös todella usein esille. Lisäksi Tolstoin oma historia ei ole pelkkää rauhaa ja tsaijun juontia. Hän on nähnyt armeijan raakaa meininkiä ja sotaa omin silmin.

Lyhyesti sanoen Tolstoi kannustaa kirjoituksillaan ihmisiä tajuamaan sen, että valtioitten johto se nimenomaan tarvitsee armeijoita eikä pelkästään sotiakseen ulkovaltoja vastaan vaan myös puolustaakseen omaa valtaansa omia kansalaisiaan vastaan. Eilen kävelylenkillä hirvittävän kovaääniset hornetit lensivät ylitseni ja saivat minut lähettämään yläilmoihin kädelläni päätäni ympyriöiviä viestejä. Toivoisin, että Suomeen saataisiin sellaiset päättäjät, jotka hankkisivat hornettien tilalle muutaman kymmenen ruotsalaista jassia ja tiivistäisivät puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Nyt puhutaan vappusatasista ja infran rakentamisesta, mutta sen sijaan pidetään järkevänä hankkia miljardien arvoisia sotakoneita, jotka eivät pääsisi edes ilmaan, mikäli maamme ajautuisi aseelliseen konfliktiin suurvallan kanssa. Kenen etu tämä rahan syytäminen taivaalle oikein on?

Tolstoi kannustaa sotilaita kieltäytymään tappamisesta ja upseereita pyytämään anteeksi sotilailta, että ovat heille sellaisia taitoja opettaneet ja tämän jälkeen eroamaan palveluksesta. En usko, että Tolstoi uskoi itsekään näin tapahtuvan. Kun Suomessa aikoinaan kieltäydyttiin menemästä Venäjän armeijaan, se tapahtui koska suomalaiset halusivat eroon Venäjästä tai ainakin vastustivat maamme venäläistämistä. Viime sotien aikaankin aseistakieltäytyjiä tai asepalvelusta pakoilevia Suomessa oli, mutta he olivat pieni vähemmistö. Jos Suomi olisi antanut Neuvostoliiton vallata alueensa, meidän olisi käynyt kuin Baltian maille, olisimme tulleet osaksi Neuvostoliittoa. Ei hyvä. Kaikki kunnia isänmaamme puolustajille.

No, en tässä nyt paljon itse kirjasta kertonut, ei se ehkä niin suurta vaikutusta minuun tehnyt. Kirjasta on kertonut blogissaan MarikaOksa. Kirjassa on 181 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, ellei pitempään.

Unihiekka lentää ja puunukke pyörii

Sitä annetaan ymmärtää, että toisinaan olisi terveellistä tarttua kirjaan, joka ei ihan lähellä omaa maailmanpankkoa makoile. Lienenkö sitten tervehtynyt lueskellessani Sigmund Freudin suomennettuja esseitä vuosilta 1906 – 1937 kirjasta nimeltä Suru ja synkkämielisyys sekä muita esseitä. Kirjan suomensi Markus Lång ja se ilmestyi vuonna 2017.

Oikeastaan kirja kiinnosti minua, koska olin hiljattain lukenut E. T. A. Hoffmannin (1776 – 1822) kirjoittaman kertomuksen Der Sandmann (vuodelta 1816). Luin J. A. Hollon laatiman suomennoksen nimeltä Sannoittaja vuodelta 1952. Huomasin netistä, että Freud on käyttänyt kyseistä kertomusta esimerkkinä esseessään, jossa hän käsittelee jotain, jonka hän nimeää epämukavan tai kammottavan kokemukseksi. Esseen saksankielinen nimi on ”Das Unheimliche” ja se on julkaistu vuonna 1919. Tämän yhden esseen ja muutaman muun taidetta käsittelevän esseen lukeminen muodostui minulle siinä määrin pitkän matkan painiksi, että en yrittänytkään koko kirjaa lukaista, vaikkei se sivumääräisesti kovin pitkä olekaan. Freud on sen sortin tiedemies, etteivät hänen ajattelunsa ahtaat paalukujat minulle kutsuvina avaudu. Mutta pari esseetä lukaisin ja niistä muutama sana.

Mainitsen aluksi, että Freud on saanut sanan Unheimlich erään tutkijan varhaisemmasta tekstistä. Freud on sisällyttänyt omaan esseeseensä muutaman sivun verran saksan kielen sanakirjan kuvailua siitä, millaisia merkityksiä tunnetaan sanalle heimlich. Nyt saa riittää, kun sanon sen merkitsevän mm. kodikasta, turvallista, kesyä sekä myös kätkettyä ja salaista. Kätketty ja salainen juontanevat juurensa siihen, mitä kodin seinien suojissa, piilossa ulkopuolisten katseilta saattaa majailla. Etuliite un kuvaa samaa kuin monien kielten etuliite non eli se muodostaa joko vastakohdan tai vähintäänkin poikkeaman. Niinpä eräs esimerkkilause määritteli sanan unheimlich tarkoittavan jotain minkä oli määrä pysyä salassa, mutta mikä on nyt paljastunut. Esseen suomennoksessa sana unheimlich on suomennettu tapauskohtaisesta sanalla epämukava tai sanalla kammottava.

Hoffmannin Der Sandmann on kauhukertomus. Freud kuvailee sen juonen lyhyesti noin kahdella sivulla! Yritän hieman tiivistää. Nuori ylioppilas Nathanael on nuorna poikana saanut kokea isänsä kuoleman, johon on liittynyt hänen kodissaan vieraillut epämiellyttävä henkilö, asianajaja Koppelius. Isä on tehnyt Koppeliuksen kanssa iltaisin kemiallisia kokeita, joitten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena isä on kuollut. Koppelius on kadonnut kaupungista. Opiskelukaupungissaan Nathanael arvelee kohdanneensa Koppeliuksen, joka tosin on kertonut nimekseen Coppola. Nathanael järkyttyy miehen kohdatessaan, mutta hänen tyttöystävänsä Klara ja tämän veli saavat hänet rauhoittumaan. Jatkaessaan opintojaan Nathanael näkee naapurissaan kauniin neidon, johon ihastuu. Coppola myy hänelle taskukiikarit, joilla tiirailla neitoa. Nathanael tutustuu Olimpia-neitoon, rakastuu häneen, kunnes hänelle paljastuu, että Olimpia onkin ”isänsä” ja Coppolan rakentama puunukke. Nathanaelin mieli järkkyy uudelleen, mutta taas järkevä tyttöystävä Klara saa hänet rauhoittumaan. Lopussa Nathanaelin mieleen hiipinyt sairaus saa hänestä vallan ja tapahtuu kauheita.

Freud selittää tätä kertomusta kovin eri tavoin kuin minä. Hän myös nostaa siitä esiin varsin pitkässä juoniselostuksessaan eri asioita kuin mitä minä pidin merkittävinä. Saksankielisessä wikipediassa todetaan, että Hoffmann käsittelee kertomuksessaan monenlaisia teemoja. Siinäkään ei silti nosteta esiin sitä, mikä minusta näyttää tärkeimmältä. Ehkä sitä ei nosteta esiin, koska se on aika selkeästi kuvattu ja ajatellaan, että kai tuon nyt kaikki huomaavat? Toisaalta eikö juuri ilmeisin selitys ole se mistä kannattaa aloittaa? Ehkä siihen voisi lopettaakin.

Minun mielestäni Nathanael lähinnä pysyttelee yhdessä Klaran kanssa, koska taloudellisista syistä molempien perheet pitävät tätä hyvänä ratkaisuna. Klara kehuu Nathanaelin runoja silloin, kun ne ovat valoisia ja iloisia, muttei silloin, kun ne ovat synkkiä ja surullisia. Sen sijaan Olimpia, joka ei varsinaisesti puhu kuin muutamia fraaseja, toistelee kaikista Nathanaelin runoista ”Ah, ah!” tai jotain vastaavaa. Hän on palvova kuulija, joka jaksaa kuunnella kaikki Nathanaelin runot ja ihastelee niitä aina yhtä palavasti. Nuoret neitoset ovat nimeään myöten helppoja selitettäviä. Klara, saksan sanasta klar, selkeä, kirkas ja Olimpia, viittaus antiikin isäjumalan Zeuksen pyhättöön. Klara on jalat maassa elävä toveri, joka selittää Nathanaelin isän kuolleen alkemian tutkimusten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Hän yrittää pitää Nathanaelinkin jalat maassa, mutta helppoa se ei ole. Olimpia sen sijaan palvoo itseään runonerona pitävää Nathanaelia. Nathanael järkyttyy tajutessaan, että ainut, joka hänen runojaan kuuntelee, onkin puunukke! Kas, kun ei hakurobotti! Nathanaelin isä oli kenties alkemisti. Hän yritti oikaista rikkauteen keksimällä tavan valmistaa kultaa. Nathanael ei usko Klaran selitystä vaan epäilee vastenmielistä Koppeliusta isänsä kuoleman aiheuttajaksi. Nathanaelin viimeinen, järjetön tuhon yritys kohdistuukin järjen ääneen hänen vierellään, Klaraan.

Freud ei tietenkään tyydy näin selkeisiin selityksiin. Hän ei itse asiassa mainitse alkemiasta mitään. Tuskin kukaan häntäkään on erehtynyt pitämään sielunelämän alkemistina. Kuningas Oidipus aikoinaan tappoi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Tosin molemmissa tapauksissa tietämättään. Freud soveltaa tähän kertomukseen samantapaista selitystä. Nathanael kokee isänsä kahdentuvan: hyvä isähahmo kuolee pahan Koppeliuksen toimesta. Ilmeisesti äiti on tykännyt kovasti pojastaan, kun Nathanael hyväksyy rakkautensa kohteeksi mieluummin palvovan Olimpian kuin järkevän Klaran. Freud selittää kaikenlaista kastraatiopelosta ja siitä miten silmät kuulemma symboloivat miesväen sukuelintä! Kertomuksessa näet Sannoittajan (Sandmann) sanotaan olevan hurjemman puoleinen nukkumatti, joka vie lapsilta silmät päästä, jos eivät nukahda. Koppelius esittää tämänsuuntaisen uhkauksen nuorelle Nathanaelille. Freudin mukaan kastraatiopelko se vasta aiheuttaakin miehessä äkillistä taantumista lapsen tasolle, mikä siis tarkoittaa tuon epämukavan, kammottavan, jo lapsuuteen jääneen kokemista. Freud ei erityisemmin tuo esille Nathanaelin runoharrastetta. Hänen toinen esseensä (Kirjailija ja mielikuvitus, vuodelta 1908) kyllä osoittaa kiitettävää paneutumista kirjailijan luomisprosessin tutkimiseen. Mahtaako Freud silti antaa riittävästi arvoa nuoren runoilijan herkkyydelle, kun runoille ei löydykään ymmärtäjiä?

Lukaisin kirjasta vielä esseen nimeltä Huumori (vuodelta 1927). Paikoitellen Freudin käsitys huumorista vaikutti siltä kuin lähimmäisen kustannuksella harjoitetun leikinlaskun ja huumorin välille voisi vetäistä yhtäläisyysmerkit. Mutta hienoimman yksittäisen sitaatin bongasin tästä esseestä. Liitän sen tähän:

Torjuessaan kärsimyksen mahdollisuutta huumori liittyy keinoihin, joita ihmisen sielunelämä on synnyttänyt välttyäkseen kärsimyksen pakolta ja jotka nostavat päätään neurooseissa, huipentuvat mielisairauksissa ja joihin kuuluvat päihtymys, transsi ja hurmio.

Luin tätä kirjaa kuutisenkymmentä sivua. Siihenkin meni viitisen päivää surua ja synkkämielisyyttä. Seuraavaksi jotain aivan muuta.

Volga-antologia

Ville Ropponen (s. 1977) toimitti vuonna 2010 julkaistun Volga-antologian. Kirjasta löytyy valikoima tuoretta kaunokirjallisuutta Udmurtiasta, Mordvasta ja Marinmaalta neljältätoista kirjoittajalta. Suomentajia on kymmenen: Ville Ropponen, Valeri Alikov, Natalia Deviatkina, Julia Kuprina, Jukka Mallinen, Hannu Oittinen, Jack Rueter, Kari Sallamaa, Esa-Jussi Salminen, Sonja Tšesnokova.

Esipuheessa nimeltä Volga virtaa tulevaisuuteen, Ville Ropponen kertoo, että esillä olevat kansat ovat Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista suurimmat. Mordvalaisia (ersiä ja mokšia) on 844 000, udmurtteja 637 000 ja mareja (niittymarit ja vuorimarit) 605 000. Udmurteilla on vain yksi kirjakieli, sen sijaan mordvalaisilla ja mareilla kaksi. Ropponen luonnehtii kutakin teoksen kirjailijaa erikseen ja kertoo sitten kunkin kansan historiasta ja kirjallisuudesta. Kansallisen kulttuurin kukoistuskausia ovat seuranneet vaatimukset sulautumisesta venäläiseen yhtenäiskulttuuriin, mitä kaupungistuminen onkin kiihdyttänyt. Uusin tyylillinen kukinto Venäjän suomalais-ugrilaisilla on ollut Virosta alkunsa saanut etnofuturismi, jota myös tämä teos osaltaan ilmentää. Kyseisen suuntauksen ajatuksena on yhdistää kansallinen perinne nykyajan kuvaukseen. Eräänä saavutuksena on ollut Udmurtiassa kehitetty konstruoitu kieli budinos, joka on lainannut sanoja suomalais-ugrilaisista kielistä ja pyrkii tavallaan luomaan ikivanhan kantauralilaisen kielen mukaelman!

Kirjasta löytyy kansoittain osastoituna (udmurtit, mokšat ja ersät, marit) ja kirjailijaesittelyjen kera runoja, novelleja, muisteloita ja esseitä. Pakko myöntää, että ihan kaikkiin runoihin en päässyt jalaksille, mutta novellit olivat helpommin aukenevia.

Udmurtit: Udmurttikirjailija Veronika Dor on mukana kahdella novellilla. Sateella kertoo tarinan rakastavaisista, jotka empivät suhteensa vakiinnuttamisessa. Kaupunkikulttuuri tuntuu vahvana. Oravan poika on kuvaus maalle mieluilevan kaupunkilaisäidin ja hänen poikansa matkasta kotikylään. Kyläelämän ihanuus ja kurjuus saavat vahvan ja monipuolisen kuvauksen Vjatšeslav Ar-Sergin novellissa Ain moment. Kylärauhan kuvauksena mainio on myös hänen toinen novellinsa Kristja. Udmurttirunoilijoista parhaiten herätti huomiotani Šiban Viktor, jonka runoissa puilla on usein oma merkityksensä. Tärkeä runo Ovi kertoo käynnistä toisen maailman rajalla, ovella, joka voisi aueta johonkin tuonpuoleiseen. Larisa Orehovan runoissa näkyy pyrkimys lyhyisiin säkeisiin. Parhaiten aukeni runo Kohtaaminen, jossa luen happamuutta kaupunkielämän tyhjänpäiväisyyttä kohtaan. Arzami Otšei – eräs budinos-kielen kehittäjistä – puhuu runossaan Silentium metsien sijasta puhelinpylväistä, jotka eivät enää muista puita olleensakaan – siinäpä symboliikkaa meille Volgan mutkasta lähteneille. Muš Nadi tahtoisi Viron itsenäisyyspäivän runossaan elää udmurttien vapaalla maalla.

Ersät ja mokšat: Osaston alkuun on sijoitettu tiedolla ja värikkäästi ilmaistuilla mielipiteillä ladattu essee Äänettömyyden sammaleen lävitse: volgalais-permiläisen etnofuturismin runous, kirjoittajana Sergei Zavjalov. Alustuksena kirjoittaja käy läpi seutukunnan runouden historian. Etnofuturismikin saa sijansa, mutta vähemmällä kaunopuheisuudella olisin kenties saanut esseestä enemmän irti. Zavjalov kuvaa em. Šiban Viktorin runon ovea rajaksi etnisen alitajunnan maailmaan. Kauniisti sanottu. Ljudmila Rjabovan novelli Valkoinen täplä edustaa valtavirtakirjallisuutta ilman etnofuturismia. Mihail Bryžinskin romaanin Samanikäiset katkelma ja romaanin esipuhe osoittautuivat minulle kaikkein hämmentävimmäksi lukukokemukseksi tässä teoksessa. Kirjailija kertoo luoneensa uuden tyylilajin nimeltä etnofantastika. Esipuheessaan hän esittää jokseenkin niin, että muinaiset ihmesadut olisivat muunnellusti kertoneet todellisen elämän salatuista puolista, tässä ennen kaikkea initiaatioriitistä, miehuuskokeesta. Katkelma esipuheesta:

Miehuuskokeen opettajat olivat melkein aina miehiä toisesta kylästä, klaanista tai heimosta. He olivat valmistamassa miehiä ja isäntiä oman klaaninsa tai heimonsa tytöille, luonnollisesti myös omille tyttärilleen, kun näiden tuli aika läpäistä oma initiaationsa.

 

Bryžinski kirjoittaa saduista löytyvistä maininnoista, joilla kuvattiin peitellysti näitä miehuuskokeeseen liittyviä tehtäviä, jotka saattoivat olla todella rankkoja. Muistan miten kiwaipapualaisen heimon elämää tutkinut Gunnar Landtman mainitsee heimon initiaatioriiteistä, joita oli päässyt tarkkailemaan, mutta ei ala edes kuvaamaan niitä. Landtman myös kertoo kiwaipapualaisten monien uskomusten muistuttavan vanhoja suomalaisia kansanuskomuksia, mikä tavallaan saattaisi tarkoittaa luonnonkansojen tapojen olleen monelta osin samankaltaisia ympäri maailman! Bryžinski kertoo, että myös tytöille järjestettiin omat initiaatiotilaisuutensa. Kuulemma hallusinaatioita aiheuttavilla lentosienillä oli oma osuutensa ainakin poikain initiaatioissa. Oli niin tai näin olisi mielenkiintoista lukea kokonaan Bryžinskin pienoisromaani, sen katkelmakin on oikein innostava. Pertjan' Andju puolestaan kertoo esseessään Äidinkielen voima eli miksi ersäläiset tarvitsevat omaa Wikipediaa? ersänkielisen Wij kepedi -an (ersän kielellä ”voiman nostaja”) kehittämisestä ja painottaa, ettei ole olemassa Mordvan kansaa vaan pitäisi puhua ersistä ja mokšista.

Marilaiset: Osaston alusta löytyvä tuntemattoman tekijän Ylistyslaulu Markeloville kertoo Marinmaan presidentistä Markelovista, joka ei ole saanut marilaisten jakamatonta suosiota. Sitten seuraa Valeri Mikorin vuorimarilaisen lapsuudenkylän maisemiin opastava muistelontapainen kertomus Ensilumen hehku Sura-joen rannalla. Marinmaan ja Tšuvassian rajoilla sijaitseva energiateollisuutta hyödyttävä patoallas on hukuttanut alleen ison osan vuorimarien asuinalueista. Symboliikan hehkua siinäkin.Vladislav Samoilov kuvaa runoissaan lyhyin vedoin elämän iloja ja vastoinkäymisiä. Selviämiskeinoiksi hän tarjoaa kulkemista eteenpäin. Tatjana Otšejevan runot lennähtävät niittymarilaisina perhosina, punertuvina haavanlehtinä ja keimailevat kärpässieninä elämässä, joka on vain khaijjamilainen siivenräpäys. Vasili Pektejev kirjoittaa selkeästi kantaaottavia runoja marilaisuuden puolesta. Hänen poleemisten runojensa sijoittaminen valikoiman loppuun vastaa suunnilleen patarumpujen ja lautasten lyöntejä sinfonian lopussa. Onko esi-isien henki jättänyt Marinmaan vai vieläkö muinainen avaruus aukeaa uudella tavalla?

Kirjassa on 272 sivua, luin sen lävitse reilussa viikossa.