Powered By Blogger

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Arja Eriksson: Eihän täällä kukaan tunne

Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Eihän täällä kukaan tunne eli Pohjolan väki etelän yössä. Luin sen.

Arja Erikssonin toinen romaani kertoo suomalaisesta ryhmämatkasta, vieläpä keihäsmatkasta, Mallorcalle. Tässä romaanissa miehillä on vielä tumma puku yllä, paikallinen suomalaisravintola soittaa kuitenkin Junnu Vainion sijasta Irwinin iskelmää Saint Paulista ja Reeperbahnista. Matkailijoitten tunnelma on toisaalta muita tarkkaileva, toisaalta rennonpuoleinen. Tärkein juotava on hauskasti Cuba libre -niminen rommicola. Syötävistä mainitaan lihapullat ja tiikerikakku, paikallisista ainakin paella. Romaanin tapahtumat muistuttavat aidontuntuisesti ryhmämatkan meininkejä kiertoajeluineen, yökerhokierroksineen ja seksisekoiluineen. Itse tykkäsin siitä, että erotiikkapuolen kuvailu niukasti päihittää ryyppäämisen kuvauksen. Varsinkin romaanin naisväki pääsee maistamaan vierasta, mihinkään kovin rasvaiseen kuvailuun ei kumminkaan sorruta. Tästä pienen katkelman kautta näytettä. Huonetoverit Milja ja Leena keskustelevat huoneessaan toisistaan tekemistään huomioista:

 – Juma, kun sä oot hyvännäköinen, sanoo Milja sihisten.
 – Höh!
 – Olet sä, piru kun sullon tota eleganssia vielä lisäks...
 – Milja, sä juot ihan liikaa... pirtu nyt o mikään naisten juoma, sanoo Leena nuhtelevasti.
 – Ei sunkaan tänne o tultu monumentteja katseleen...

Kyllä niitä monumenttejakin katsellaan, romaanin aiheelle ihan sopivassa määrin. Linnoja ja katedraaleja tärkeämmässä asemassa on etelän yö ja ilon irti repiminen eroottisesta kiehnäämisestä ja cuba libreistä. Päähahmoiksi nousevat Leena ja Kati, nätit rouvat matkalla ilman aviomiestä. Parit löytyvät ja aidonoloisen hapuilun jälkeen tahritaan lakanoita ja puetaan leninki nurinpäin pimeässä hotellihuoneessa. Myös sivuhahmoilla on vientiä tai ainakin aikomusta sellaiseen. Koska Espanjassakin vallitsevat viileät kelit, ei kellään pahemmin nahka pääse palamaan ja kun kukaan ei tunne, ei palamisesta ole pelkoa muutoinkaan. Palaaminen kotiin on lopulta edessä, siellä odottavat Suomen sää, arkinen työ ja oma perhe. Etelässä niitä harvemmin mainitaan, mitä pidän varsin onnistuneena matkailusuoritteena.

Suomalaisten työssäjaksamisen kannalta nämä etelän reissut ovat olleet jo pitkään sitä elämän eliksiiriä, jota odotellessa monet jaksavat nousta aamuisin sängystä herätyskellon soiteltua sulosäveliään. Sen puoleen ja ehkä noin muutoinkin kiinnostuksesta toisten ihmisten elämänmenoa kohtaan oli ihan kiva lukaista tämä pieni romaani. Usein olen kadehtinut niitä, jotka kykenevät noita lyhyitä suhteita luomaan ja läpiviemään. Tällaisten kertomusten kautta osaa sitten vähän suhteuttaa heidän elämäkokemustaan omaan pikimustaansa.

Kirjassa on 170 sivua. Sen lukemiseen minulta hurahti kolmisen päivää. Seuraavaksi on tarkoitus lukaista romaani vielä vähän pisemmästä reissusta.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa aika mainiolta - ja hyvin 7-kymmenlukuiselta tiikerikakkuineen kaikkineen :)

    VastaaPoista
  2. Juu, tiikerikakkua ei ole ollut aikakausiin, mutta minä nyt tykkäänkin enemmän piimäkaakusta. Ja hymiöt päälle.

    VastaaPoista