Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti
vuonna 1971 julkaistun romaanin Eihän täällä kukaan tunne eli
Pohjolan väki etelän yössä. Luin sen.
Arja Erikssonin toinen romaani kertoo
suomalaisesta ryhmämatkasta, vieläpä keihäsmatkasta, Mallorcalle.
Tässä romaanissa miehillä on vielä tumma puku yllä, paikallinen
suomalaisravintola soittaa kuitenkin Junnu Vainion sijasta
Irwinin iskelmää Saint Paulista ja Reeperbahnista.
Matkailijoitten tunnelma on toisaalta muita tarkkaileva, toisaalta
rennonpuoleinen. Tärkein juotava on hauskasti Cuba libre
-niminen rommicola. Syötävistä mainitaan lihapullat ja
tiikerikakku, paikallisista ainakin paella. Romaanin tapahtumat
muistuttavat aidontuntuisesti ryhmämatkan meininkejä
kiertoajeluineen, yökerhokierroksineen ja seksisekoiluineen. Itse
tykkäsin siitä, että erotiikkapuolen kuvailu niukasti päihittää
ryyppäämisen kuvauksen. Varsinkin romaanin naisväki pääsee
maistamaan vierasta, mihinkään kovin rasvaiseen kuvailuun ei
kumminkaan sorruta. Tästä pienen katkelman kautta näytettä.
Huonetoverit Milja ja Leena keskustelevat huoneessaan toisistaan
tekemistään huomioista:
– Juma, kun sä oot hyvännäköinen,
sanoo Milja sihisten.
– Höh!
– Olet sä, piru kun sullon tota
eleganssia vielä lisäks...
– Milja, sä juot ihan liikaa...
pirtu nyt o mikään naisten juoma, sanoo Leena nuhtelevasti.
– Ei sunkaan tänne o tultu
monumentteja katseleen...
Kyllä niitä monumenttejakin
katsellaan, romaanin aiheelle ihan sopivassa määrin. Linnoja ja
katedraaleja tärkeämmässä asemassa on etelän yö ja ilon irti
repiminen eroottisesta kiehnäämisestä ja cuba libreistä.
Päähahmoiksi nousevat Leena ja Kati, nätit rouvat matkalla ilman
aviomiestä. Parit löytyvät ja aidonoloisen hapuilun jälkeen
tahritaan lakanoita ja puetaan leninki nurinpäin pimeässä
hotellihuoneessa. Myös sivuhahmoilla on vientiä tai ainakin
aikomusta sellaiseen. Koska Espanjassakin vallitsevat viileät kelit,
ei kellään pahemmin nahka pääse palamaan ja kun kukaan ei tunne,
ei palamisesta ole pelkoa muutoinkaan. Palaaminen kotiin on lopulta
edessä, siellä odottavat Suomen sää, arkinen työ ja oma perhe.
Etelässä niitä harvemmin mainitaan, mitä pidän varsin
onnistuneena matkailusuoritteena.
Suomalaisten työssäjaksamisen
kannalta nämä etelän reissut ovat olleet jo pitkään sitä elämän
eliksiiriä, jota odotellessa monet jaksavat nousta aamuisin sängystä
herätyskellon soiteltua sulosäveliään. Sen puoleen ja ehkä noin
muutoinkin kiinnostuksesta toisten ihmisten elämänmenoa kohtaan oli
ihan kiva lukaista tämä pieni romaani. Usein olen kadehtinut niitä,
jotka kykenevät noita lyhyitä suhteita luomaan ja läpiviemään.
Tällaisten kertomusten kautta osaa sitten vähän suhteuttaa heidän
elämäkokemustaan omaan pikimustaansa.
Kirjassa on 170 sivua. Sen lukemiseen
minulta hurahti kolmisen päivää. Seuraavaksi on tarkoitus lukaista
romaani vielä vähän pisemmästä reissusta.
Kuulostaa aika mainiolta - ja hyvin 7-kymmenlukuiselta tiikerikakkuineen kaikkineen :)
VastaaPoistaJuu, tiikerikakkua ei ole ollut aikakausiin, mutta minä nyt tykkäänkin enemmän piimäkaakusta. Ja hymiöt päälle.
VastaaPoista