Powered By Blogger

lauantai 29. lokakuuta 2011

Mika Waltari: Jumalaa paossa


Lukaisin aamutuimaan Mika Waltarin lyhyen kirjasen ”Jumalaa paossa”, vuodelta 1925. Kyseessä kuuluu olevan kirjailija Waltarin esikoisteos, jonka hän kirjoitti 17-vuotiaana.

Jumalaa paossa on hengellisesti herättelevä pienoisromaani, mittaa teoksella on 71 sivua. Juoni on selkeä, monelta osin ennalta-arvattava, henkilöhahmojen määrä on rajattu viisaasti melko suppeaksi, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Päähenkilö on tarinan alussa 17-vuotias Aarne. Aarne käy koulua ja hän on ystävällisissä väleissä rikkaamman perheen tyttären, Sylvian kanssa. Aarne pohdiskelee vakavia. Hän on lukenut Nietzscheä, jonka mielestä raamattua tulisi koskea vain valkoiset hansikkaat kädessään, jottei likaisi itseään. Aarnen isä on kommunisti ja jumalankieltäjä, joka sanoo uskonnon olevan pappien keksintö kansan rahastamiseksi. Isä harrastaa ryypiskelyä. Äiti sen sijaan on uskova ihminen, kirkossakävijä ja rukoilija. Hän pyytää usein poikaansakin mukaan kirkkoon, mutta Aarne kieltäytyy semmoisesta.

Sattuman oikusta Aarne ajautuu merimieheksi. Hän lähtee kotoaan jättäen jälkeensä vain paperilappusen, jossa kertoo menneensä merille. Merimieselämän kautta Aarne tutustuu satamien houkutuksiin, punaisina hehkuviin paratiiseihin. Hän saa myös ensi kosketuksen suomalaiseen merimiespastoriin, joka tekee Aarneen voimakkaan vaikutuksen. Jatkossa kuvataan Aarnen merimieselämää muutamalla kohtauksella, jotka johdattavat hänet tekemään elämänsä suhteen kokonaisratkaisun.

Minusta Jumalaa paossa kertoo oikein napakalla tavalla ja asiaankuuluvalla asenteella Aarnen tarinan. Eikä varmasti pelkästään Aarnen. Samantyyppisiä onnensotureita on Suomestakin lähtenyt maailman merille melkoinen liuta, eivätkä suinkaan kaikki ole palanneet elävänä takaisin. Välillä esiin nousevaa kohotettua kieltä ”Poikani!”, ”Ah, isäni!” pidän oikeastaan sopivampana kuin sitä, että tilanteet kuvattaisiin kovin realistisesti. Sillä hetkellä, kun ihmisen kokoinen laiva käy lävitse suunnanmuutosprosessia, ylisanat tarkoittavat täyttä totta vaikka niitten lausujakin ne ylisanoiksi tajuaisi. Mikäli replikointi olisi häpeilevää ja pakotettua, saattaisi lukijalle tulla epäilys siitä, onko puhuja lopulta ihan tosissaan.

Waltarin kerronta on jo tässä hänen ensimmäisessä kirjassaan sujuvaa luettavaa. Siitä kertoo sekin, että lukemiseen kului minulta vain muutama tunti.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Jaakko Juteini: ”Voi sun juttujas, Juteini”


...mitä voi jalokivi maatessaan löytämättömänä ja hiomattomana soran seassa?” kysyi Jaakko Juteini vuonna 1827 julkaistussa kirjoituksessaan ”Suomen kielestä”. Kuvassa kuitenkin Gunnar Finnen veistos ”Itsenäisyyden leijona” vuodelta 1927 – santapatjalla Monrepos'n puistossa Viipurissa vuonna 1997.

Jaakko Juteini (1781 – 1855) kirjoitti suomen kielellä runoja, näytelmiä, kaskuja ja muita hauskoja, yleviä sekä valistavia kirjoituksia. Hän oli alkuaan suomenkielinen, mutta kirjoitti myös ruotsiksi. Vuonna 1983 Ahti Laine kokosi Juteinin teksteistä valikoiman, joka sisältää suomenkielisten runojen ja tarinoitten lisäksi myös alkuaan ruotsinkielisiä tekstejä Laineen sujuvasanaisina käännöksinä. Kirjoitukset ovat vuosilta 1810 – 1827.

Jaakko Juteini syntyi maatalon poikana Hattulassa, kävi koulunsa Hämeenlinnassa ja Turussa ja työskenteli sen jälkeen monilla paikkakunnilla kotiopettajana, kunnes sai vuonna 1813 Viipurin maistraatin sihteerin viran. Hän kirjoitti jo tuohon aikaan hyvin monipuolisia kaunokirjallisia ja valituksellisia tekstejään ja julkaisi niitä omalla kustannuksellaan tutussa kirjapainossa painettuina. Juteini käytti suomenkielisissä runoissaan usein perinteistä kalevalaista runomittaa. Kirjoitukset joita lukemaani teokseen on valikoitu, ovat usein hyvin kriittisiä. Niissä arvostellaan turmeltuneita tapoja, kuten riitelyä, tupakointia, viinanjuontia. Arvostelu on toisinaan ovelaa, esimerkiksi nuoria miehiä yllytetään tupakointiin, se kun tekee heistä niin miehekkäitä, kun saavat katsella omaisuutensa sauhuna kohoavan kohti pilviä. Lisäksi Juteini arvostelee vallanpitäjiä – jopa tuomareita ja komisarjuksia lahjustenotosta. Myös papit saavat kuulla kunniansa. Juteinin kirjoitukset herättivät huomiota. Maassa alkoi levitä Virolahden kappalaisen laatima herjakirjoitus Juteinin tekstejä kohtaan. Kirjoitus alkaa sanoilla: ”Voi sun juttujas, Juteini”. Tämä masensi Juteinin ja vuonna 1819 hän päätti lopettaa kirjoittamisen. Jo seuraavana vuonna hän kuitenkin käänsi kelkkansa jatkaen rakasta harrastustaan.

Juteinin runot noudattavat siis usein kalevalamittaa. Runot sisältävät kuitenkin pieniä mitallisia virheitä. Ahti Laine arvelee, että Juteini saattoi olla sitä ikäluokkaa, joka oli vielä kuullut perinteistä runoa laulettavan kotiseudullaan Hämeessä. Ehkä tarkempi perehtyminen kalevalaiseen metriikkaan oli kuitenkin jäänyt koulusivistyksen jalkoihin. Ja toisaalta runojen valistuksellinen sanoma ja suomen kielen vaaliminen lienevät olleet Juteinin ensijaiset tavoitteet.

Koulunkäynnin seurauksena Juteinin ruotsinkieliset tekstit sisältävät hyvin mielenkiintoisia ajatuksia. Kirjoituskokoelmassa Anteckningar av tankar uti varianta ämnen (1827) julkaistu kirjoitus, joka käännöksessä on saanut suomenkielisen nimen ”Luonnon luomisvoima”, esittää jokseenkin darwinilaisen näkemyksen eliölajien kehityksestä! Ehkäpä Juteini oli perehtynyt ranskalaisen luonnontieteilijän Lamarckin kirjoituksiin, joita ylisti myöhemmin myös Darwin merkittävänä pohjatyönä omille teorioilleen? Valitettavasti Juteinin ajattelu kuljeskeli kovin vapailla vesillä muutoinkin, mikä johti vuonna 1827 häntä ja kirjapainoa vastaan nostettuun syytteeseen kerettiläisyydestä. Juteini tuomittiin käräjillä ja hänen kirjansa poltettiin roviolla Viipurin Turuntorilla vuonna 1829. Sittemmin ylemmät oikeusasteet kumosivat tuomion, mutta Juteini ei julkaissut kirjoituksiaan enää 17 vuoteen.

Mielenkiintoisen lisän lukemaani kokoelmaan tarjoavat Juteinin laatimat näytelmät, joita ei ole pituudella pilattuja ja joitten sävy vaihtelee hauskanpidosta valistukselliseen sanomaan ja voimalliseen draamaan. Mukana on myös kaskuja, joita voi lukea paitsi huvikseen, myös erikoisena kurkistusikkunana 1800-luvun alun tapoihin. Näytteeksi pari kaskua kirjoituskokoelmasta Huvisanomia vuodelta 1819:

Kuningas tuli kerran, matkalla ollen, seuransa edellä postipaikkaan, jossa häntä odoteltiin, vaan ei tunnettu. Hän astui huoneeseen, vaati vettä ja rupesi ajelemaan partaansa. Yksi kuninkaan odottaja meni hänen tykönsä ja kyseli: koskas kuningas tulee? Vaellatteko te hänen edellänsä? Taikka oletteko hänellä palveluksessa? Olen, vastasi kuningas, ja ajelen nyt hänen partaansa.

*  *  *

Arkaluontoinen herra kaupungissa sai haavan sormeensa ja antoi suurella kiireellä kutsua lääkärin verta sulkemaan. Lääkäri tuli ja, nähtyänsä pienen haavan, lähetti kutsujan samalla kiireellä apoteekistä lääkitystä tuomaan. Tämän tähden kysyi haavoitettu: onko haava aivan vaarallinen? Ei suinkaan, vastasi lääkäri; vaan jos ei joutua tehdä, niin se paranee lääkityksettä.

Jaakko Juteini palveli Viipurin maistraatin sihteerin virassa eläkkeelle pääsyynsä asti. Turun yliopisto myönsi hänelle kunniatohtorin arvon. Juteinista muodostui lopulta hyväksytty ja kunnioitettu henkilö Viipurissa.

Tämän kaiken kerrottuani totean, että tämän 144-sivuisen kirjan lukemiseen minulta kului viitisen päivää.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Urmas Hurmalainen: Äijän todellinen aapinen nro 1

Kaasujalka-lehteen kirjoittava Urmas Hurmalainen on ilmeisesti koonnut kirjoituksiaan yksiin kansiin ja julkaissut kirjan nimeltä ”Äijän todellinen aapinen nro 1”. Luvassa lienee siis jatko-osia, joista sananmukaisesti maistiaisia näyttikin olevan tarjolla Kaasujalan numerossa, jota voi lukea netissä ilmaiseksi. Kirjassa käydään humoristista rajankäyntiä muodikkaan äijä-käsitteen ympärillä. Hurmalainen tuumailee kirjassaan, mitä ”äijä” oikeastaan tarkoittaa, kuka on äijä ja kuka ei ja mistä sen tietää. Hän käy läpi näkemystään siitä, millaisista naisista äijä pitää, mikä urheilu sopii äijälle ja mitkä ovat Suomen äijä-kaupungit. Kirjan alkuosa on omistettu tälle yleiselle termin kääntelylle ja vääntelylle. Mielestäni sen olisi voinut koettaa joko sanoa suppeammin tai vaikka jättää kokonaan pois. Hurmalainen vaikuttaa minusta kirjoittajalta, jolla on kyky tehdä yksityisestä yleistä pikemminkin kuin yleisestä yksityistä – sen verran usein olin hänen yleisten väittämiensä kanssa eri mieltä. En tosin tiedä olenko itse kummoinenkaan äijä vaikka painoindeksi huutaakin punaisena ”kyllä!”.

Yksityisiä väittämiä en lähde kiistämään. Enkä koe siihen myöskään mitään tarvetta. Yleisen äijä-arvio-osuuden päätyttyä kirjassa siirrytään yksityisempään kerrontaan, minkä myötä alkaa kirjan parhaiten kilometrejä kestävä osio. Hurmalainen kuvaa omia kokemuksiaan – ja läheistensä kokemuksia – uskottavalla ja lämpimällä tavalla. Hänen erityisalaansa vaikuttavat olevan autot. Niitten suhteen hänen yksityinen näkemyksensä on sulautunut yleiseen: Hurmalaisen kertomukset hengittävät autojen sisäilmaa ilmastoinnilla tai ilman sitä. Viime vuosien parhaimpiin kotimaisiin tv-sarjoihin luen kuuluvaksi Ylen lyhyet pätkistyyppiset ohjelmat otsikolla ”Mies ja auto”. Sarjan eri jaksoissa omistajat kuorivat lepikon keskeltä esiin vanhoja auton raatoja ja kertovat niitten tarinan miehisellä lämmöllä. Samansävyinen konsepti toimii Hurmalaisen kertomuksissa automerkkien ja niihin liittyvien muistojen kautta. Kun omat ja perheenjäsenten automerkit on käyty läpi muistoina, Hurmalainen junttaa esiin teesinsä autonomistajista. Pettämättömällä varmuudella hän kuvailee millainen kunkin automerkin omistaja on ihmisenä. Tyypittelyn apuvälineiksi on valjastettu ihmisluonnon käyttökelpoisimmat mittarit, kuten esim. käyttääkö kyseisen auton omistaja vyölle kiinnitettävää kännykkäkoteloa, käyttääkö hän crockseja (reiällisiä muovihollannikkaita) ja roikkuuko hänen paidanhelmansa housujen päällä vai onko se työnnetty housunkauluksen alle. Myös kunkin mainitun automerkin omistajan musiikkimaku tuntuu olevan suvereenisti Hurmalaisen tiedossa. Lisäisin tosin omasta puolestani ihan arvauksena, että Citroën-harrastajat varmaankin kuuntelevat myös Django Reinhardtia? Tipparelluista ja kasiässistä tuli mieleen, että löytyyköhän niitä vieläkään automuseoista? Anglioita ja minejä aina löytyy, mutta olihan niitä muitakin kansanmerkkejä.

Kun autot ja autonomistajat on kirjassa tältä erää (jatkoa voisi toivoskella) käsitelty, Hurmalainen siirtyy muutaman aterian ajaksi käsittelemään lounasruokaloita. Niistä annetaan mukavalla, rennolla tavalla hahmoteltu kuva, jossa käydään läpi ruokalan miljöö, perusasiakaskunta ja annosten äijämäisyys eli rasvaisuus, annoskoko ja maistuvuus. Myös hintaa tarkastellaan kriittisesti. Näköjään tämä osio jatkuu Kaasujalan nettijulkaisussa. Jos on Hurmalaisella Kuopiossa käyntiä arkisin, niin Teollisuuskadulta löytyy lounasruokala, jossa on seisova pöytä, kohtuulliset hinnat eikä annoksiin tarvitse lisätä suolaa. Samassa rakennuksessa myydään myös ruuveja, muttereita ja työasuja.

Luin kirjan kuudessa tunnissa, joten laskennallinen lukunopeuteni oli 30 sivua/tunti.

torstai 20. lokakuuta 2011

William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto


Luin kuukauden ajan englantilaisen runoilijan, kuvataiteilijan ja mystikon William Blaken (1757 – 1827) kirjaa Taivaan ja helvetin avioliitto, joka on koostettu teoksista The Prophetic Writings of William Blake, The Marriage of Heaven and Hell ja The Complete Writings of William Blake. Alkuperäiset tekstit ovat vuosilta 1788 – 1820. Kirjoitukset on suomentanut Tuomas Anhava vuonna 1959. Hän on myös laatinut kirjan alkuun ansiokkaan johdannon Blaken ja hänen tekstiensä maailmaan. Kirjan lopussa on lukemista helpottavia selvennyksiä Blaken tekstien moniin, enemmän tai vähemmän poleemisiin viittauksiin.

William Blake oli joiltakin osin itseoppinut. Hänen vanhempansa eivät olleet vaatineet häntä käymään koulua kymmentä ikävuotta vanhemmaksi. Tämän jälkeen opetuksesta huolehti äiti. Blaken vanhemmat kuuluivat omissa oloissaan pysyttelevään kristilliseen, uskonnolliseen ryhmittymään. Kuten olettaa saattaa, ennen kaikkea Raamattu oli erittäin tuttu teos Blakelle. Hän oli lukenut myös laajasti aikansa englantilaisten ja ranskalaisten ajattelijoitten teoksia sekä antiikin kirjallisuutta: Homerosta, Platonia, Vergiliusta.

Jotkut Blaken omista teksteistä sisältävät viittauksia ruotsalaisen, Englannissakin asustelleen (ja kuolleen) oppineen Emanuel Swedenborgin (1688 - 1772) mystiikkaa käsitteleviin kirjoihin. Swedenborgilta on julkaistu suomeksi mm. kirjat nimeltä ”Taivas, sen ihmeet ja Helvetti” sekä ”Uusi Jerusalem ja sen taivaallinen oppi”. Wikipedian mukaan Swedenborg uskoi vahvasti henkimaailmaan. Hän oli kertonut käyneensä vuoden ajan keskusteluja apostoli Paavalin kanssa sekä keskustelleensa satoja kertoja mm. Martti Lutherin kanssa. Lukemani kirjan johdannossa Tuomas Anhava kertoo myös William Blaken jo lapsuudessaan nähneen ilmestyksiä, ”visioita”, kuten Blake kirjoituksissaan sanoo.

William Blake oli omana aikanaan omituiseksi, jopa mielenvikaiseksi leimautunut taiteilija. Hänen kuvataiteellinen tyylinsä poikkesi hänen oman aikakautensa tyylistä. Blake piti arvossa goottilaista taidetta. Siihen aikaan sana ”goottilainen” käsitettiin kuten nykyään ”pateettinen” eli hänen tyylinsä oli ajan suuntausten mukaan auttamattomasti vanhentunutta. Blake ihaili Michelangeloa ja erityisesti Raffaelloa. Niinpä eräs ensimmäisistä, joka ymmärsi Blaken taiteen arvon, oli englantilaisen, prerafaeliittien koulukunnan johtohahmoihin kuulunut maalari Dante Gabriel Rossetti. Hän kiinnitti huomiota myös Blaken kirjoituksiin. On kuitenkin pantava merkille, että tämä tapahtui vasta kolmisen vuosikymmentä Blaken kuoleman jälkeen. Nykyään niin Englannissa kuin nettiä vilkuillen myös Suomessa Blaken runo ”The Tyger” kokoelmasta ”Songs of Experience”, ”Kokemuksen laulut” kuuluu romanttisen runouden kaanoniin. Vaikkei kyseinen runo kuuluisikaan muuten ”Taivaan ja helvetin avioliiton” teksteihin, on Anhava sisällyttänyt sen johdantoonsa sekä englanniksi että omana suorasanaisena käännöksenään.

Blaken tekstit eivät selitysten kerakaan avaudu kovin helposti. Osittain syynä on hänen itsensä kehittämä käsitteistö, joka Anhavankin mukaan saattaa hieman muuttaa merkitystään eri kirjoituksissa. Tärkeässä osassa Blaken ajattelussa on nk. Runon Genius. Ihmisen maallinen ruumis on vain osa ihmisestä. Maallisen ruumiin takana on ihmisen aito minä, Runon Genius. Sen voi ehkä suomentaa mielikuvitukseksi, nykyään puhuttaisiin varmaan alitajunnasta. Runon Geniuksen kautta ihminen on suoraan yhteydessä Jumalaan, taisi jossain kirjoituksessa olla, että Jumala on läsnä jokaisessa ihmisessä tämän Runon Geniuksen kautta. Ehkä Blaken käsitystä maallisen ruumiin merkityksestä kuvaa hänen vertauksensa, jossa hän sanoo silmien olevan vain ikkunoita – näkeminen ei tapahdu ikkunan avulla vaan sen lävitse. Ihmisen tehtävä niin maan päällä kuin myös taivaassa on etsiä aitoa, visioihin perustuvaa tietoa, rikastuttaa ymmärrystään. Blake uskoo Jumalaan, Taivaaseen ja Helvettiin. Tältä osin hän on ehdoton. Ehkä muutenkin, mutta en aina ihan saa kiinni millä tavoin. Teoksen Taivaan ja Helvetin avioliitto eräässä Muistamisenarvoisessa Kuvitelmassa Blake esittää ajatuksen, josta hän Anhavan mukaan pitää kirjoituksissaan kiinni loppuun saakka:

Siten osa olevaa on Luovaa, toinen Ahmivaa; ahmijasta näyttää kuin tuottaja olisi hänen kahleissaan, mutta niin ei ole; hän kahmii vain osia olevasta ja kuvittelee, että siinä on kaikki.
Mutta Luova lakkaisi olemasta Luova, ellei Ahmija kuin meri ottaisi vastaan hänen riemujensa liikamäärää.
Muutamat tulevat sanomaan: Eikö ainoastaan Jumala ole Luova? Minä vastaan: Jumala Toimii ja On ainoastaan olevissa olennoissa eli Ihmisissä.
Näitä kahta lajia ihmisiä on maan päällä aina, ja niiden pitäisi olla viholliset keskenään; kuka hyvänsä, joka yrittää heidät sovittaa, pyrkii hävittämään olemassaolon.
Uskonto on yritys sovittaa nuo kaksi.
Huomautus: Jeesus Kristus ei tahtonut niitä yhdistää vaan erottaa, kuten Vertauksessa vuohista ja lampaista! Ja hän sanoo, että ei tullut tuomaan Rauhaa vaan Miekan.

Täytyy myöntää, että tämä kohta kosketti minua erityisesti. Joskus olen pohtinut, että ihmisiä on rahankäyttäjinä kolmea lajia. Niitä, jotka luovat omaisuuksia, niitä jotka säilyttävät haltuunsa saamaa omaisuutta ja niitä, jotka rallatellen tuhlaavat sen minkä omakseen saavat. Niinpä Blaken ajatuksessa on ainakin jotakin samankaltaista kuin mitä itse olen ympärille pälyillessäni ollut huomaavinani.

Kuvaus Viimeisestä Tuomiosta on muuhun tekstiin nähden lavea ja sisältää runsaasti viitteitä Raamatun henkilöihin ja antiikin kirjallisuuteen. Joistain raoista vaikuttaa paistavan läpi Danten Jumalaisen Näytelmän kaltainen halu lytätä taiteellisia vastustajia. Blaken mukaan jotkut uskovat, että huono (uudenlainen?) taide aikanaan omaksutaan ja sekoitetaan hyvään. Hänen mukaansa viimeinen tuomio merkitsee kuitenkin huonon tieteen ja taiteen tuhoa, jolloin jäljelle jää vain totuus. Jossain kohti kirjaa Blake suomii tiedettä ja varsinkin tieteellistä maailmankuvaa, jonka mukaan Raamatun Jumalaa ei ole, mutta jokin Korkeampi Voima ilmeisesti on. Viimeisellä tuomiolla Blake kuitenkin rinnastaa toisiinsa taiteen ja tieteen tavoiteltavina asioina.

Blaken tekstit kuvastavat hänen omaa, monimutkaista uskonnollista käsitystään, jonka mukaan kreikkalaiseen filosofiaan pohjaava moraalikäsitys on Saatanasta ja ainoastaan Raamatussa on ilmoitettu Visioihin perustuva totuus. Blake tosin myöntää, että antiikin faabeleitten takana on usein visioihin perustuvaa näkemystä. Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat Blaken käsityksen mukaan taiteilijoita.

Mielenkiintoisena lisänä Taivaan ja Helvetin avioliitto sisältää kuutisen sivua pitkän jakson nimeltä Helvetin sananlaskuja. Liitän tähän loppuun näytteeksi yhden:

Sonnustautukoon mies leijonantaljaan, nainen lampaannahkoihin.