Huu, huu, huhtikuu!

Einari Vuorela kirjoitti nuoremmuuttaan runon Huhtikuu. Einari Marvia sävelsi runon sittemmin yksinlaulujen sarjaansa Laulu joka vuodenajalle. Kun vein hiekoitussoraa pikkuautolla maankaatopaikalle, tuo Huhtikuu-laulu pärähti soimaan Jaakko Kortekankaan esittämänä ja Ilkka Paanasen pianolla säestämänä.

Talvi, joka sisälsi useampia sulamisia ja jäätymisiä ja niistä johtuen kaameat määrät hiekoitussoraa, tuotti minulle melkoisen työn tehtäväksi. Tonttini ulkopuolella oleva viherkaistale kuuluu minun hoidettavakseni lumitöitä lukuunottamatta. Haravoin ja kuljetin pois arviolta puoli tonnia hiekoitussoraa. Valtaosa minun tuomastani sorasta näkyy kuvassa maankaatopaikalla etummaisina vaaleampina kasoina. Huh, huh, huhtikuu!

Kevättä pinnassa. Sellaisen nimen keksin kuvalle, jonka otin pitkänäperjantaina kävellessäni kotiinpäin hautuumaareissulta. Kuvassa näkyy Siilinjoki, joka kuljettaa vesiä Sulkavanjärvestä Siilinlahteen. Tarkkaan katsoen kuvassa saattaa havaita myös jalkapallon, joka on päätynyt jokiveteen ja odottaa löytäjäänsä. Pallon kuiville onkija saa pitää varansa, sillä maat olivat ainakin siellä kulkiessani vielä sulamisvesien pehmentämät eikä joen reunakaan kovin kantavalta näyttänyt.

Huhtikuussa kasvukausi täälläpäin käynnistyy. Ruohoalueet alkavat vihertää haravoinnin ja sateen jälkeen. Leskenlehdet aukeavat kukkaan. Pihassamme pioni näytti jo punaisia kasvunalkujaan.

Parikymmentä kilometriä etelämpänä Siilinjärveltä ollaan kasvun suhteen aimo harppaukset pisemmällä. Käväisin näet pääsiäismaanantaina Kuopion Elon avausottelussa ja sain nähdä ihmeekseni miten Oulusta saapunut Hercules kaatoi Elon jo huhtikuussa! No, tämä oli huumoria. Kyllä Hercules on ihan vakuuttava vastustaja Elolle. Ensimmäisen puoliajan Elo vielä pelasi melko tasapäisesti vierailijaansa vastaan, mutta toisella puoliajalla Hercules rokotti kahdella komealla maalilla ja voitti pelin maalein 1 – 3.

Joukkueitten peliasut tekivät minuun vaikutuksen. Elon totuttu punainen ja valkoinen saivat peliseurakseen Herculeksen kokomustan peliasun. Näky oli säväyttävä. Pahemmin pääsi säväyttämään huhtikuinen koleus, josta pohjoistuuli teki hyytävän. Olin pukenut ylleni välikausitakin, jolla pärjäsin melkein koko talven. Minulla oli paksut sukat ja talvikengät. Mutta en tajunnut ottaa hanskoja mukaan. Piti lämmitellä käsiä taskuissa ja puoliaikakahvin jälkeen siirryin kentän pohjoispäätyyn, jossa selkäni taakse jäi jonkinmoisia rakennuksia, niin että pahin puhallus loppui. Lisäksi aurinko paistoi melkein koko toisen puoliajan siihen kohti missä istuin. Ihan loppuvaiheessa aurinko jäi jonkin rakenteen taakse ja kylmä alkoi vaivata. Maltoin kumminkin katsella pelin loppuun.

Kuulemma KalPa ja Saipa ovat päässeet jääkiekon finaaliin, mikä ilahduttaa itäsuomalaista. Ehkäpä Elokin eistyy, jahka se kylmä keli väistyy.

Setä-elokuvia 6: setiä maailman laidalla

Sedät ovat hallinneet maailmaa jo pisemmän aikaa. Maailmanhallinta on mutkikkaampi konsti kuin elämänhallinta. Viisasta on säilyttää tietty rentous, luulisin.

The Helsinki Effect on suomalaisen Arthur Franckin koostama 12.4.2025 Kuopion Kuvakukon ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva, jonka aiheena on Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, lyhykäisemmin ETYKki. Yhteistyössä leikkaaja Markus Leppälän kanssa Franck on valmistanut hauskan, ja silti tietopuolisen kollaasielokuvan, jossa hyödynnetään tekoälyä. Svenska Ylellä on artikkeleita elokuvasta. Franck toimii elokuvan juontajaäänenä hyvällä englanninkielellä.

Tekoälyn avustuksella Franck pääsee ”haastattelemaan” suurvaltajohtajia, jotka kärvistelivät pitkäpiimäisessä kokouksessa helteisessä Helsingissä. Neuvostoliiton valtuuskunnan johdossa oli pääsihteeri Leonid Brezhnev, amerikkalaisten valtuuskunnan kärkinimet olivat presidentti Gerald Ford ja ulkoministeri Henry Kissinger. Näistä Brezhnev ja Kissinger saavat toimia Franckin juttukavereina. Molemmat valittelevat tylsyyttä.

Elokuvan eräs pointti on siinä, että Euroopalle ja muullekin maailmalle tärkeää kokousta pitävät johtavien valtioitten edustajat tylsänä. Suureen arvoon nousee tinkiminen siitä, miten pitkiä puheenvuoroja valtionpäämiehet (35 valtiota) saavat pitää. Päädytään 20 min. puheenvuoroihin. Kaikki eivät pidä tästä kiinni.

Oli jännä nähdä taltiointeja kokouksesta. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt ja Itä-Saksan työväenpuolueen pääsihteeri Erich Honecker oli laitettu istumaan vierekkäin ja yhdessä kohtauksessa he näyttivät rupattelevan sulassa sovussa. Muistelen jostain lukeneeni tai kuulleeni, että kummankin Saksan edustajille piti hankkia eri tulkit, sillä kummallakin maalla oli erilainen poliittinen sanasto. Brezhnev yltyi toimittajien edessä rempseäksi ja elehti hauskasti käsillään. Sen sijaan Kyproksen arkkipiispa Makarios ja Turkin pääministeri Süleyman Demirel kävivät puheenvuoroissaan sivistyneen sapekkaan sananvaihdon Turkin miehitettyä Kyproksen pohjoisosan edellisenä vuonna.

Dokumentissa Franck tuo esiin, että kokouksen päätösasiakirjassa vahvistettiin Euroopan rajat toisen maailmansodan jälkeen, mitä seikkaa Neuvostoliitto piti voittonaan, sillä se sinetöi Saksojen rajat (kuten myös Baltian maitten ja Kaliningradin alueen liittämisen Neuvostoliittoon jne). Länsimaille tärkeä oli nk. kolmas kori, jossa keskityttiin Euroopan kansojen ihmisoikeuksiin, mm. tiedon vapaaseen liikkumiseen. Dokumentissa korostetaan, että tämä venäläisten tekemä myönnytys oli osaltaan johtamassa siihen kehitykseen, jonka kautta sosialistinen maailmanjärjestys sittemmin romahti.

Kesto n. 90 min.

”Ei mikään suurten massojen elokuva”, totesi Kuvakukon lippukassa, kun saavuin ainoana katsojana paikalle. Oikeastaan yleisön merkillisen vähäinen kiinnostus elokuvaan (katsojamäärän perusteella) tuntuisi jatkavan suurvaltajohtajien kokousta kohtaan tuntemaa tylsyyden tunnetta. Kysäisin sisääntullessani, esitettäisiinkö elokuva, vaikka olisin ainoa katselija – sain myöntävän vastauksen. Onneksi sinne tuli sitten muutamia muitakin.

Setä-elokuvia 5: setä itsensä laidalla

Setä-elokuvien eräs puoli on se, että niissä ollaan herkästi henkilökohtaisen maailmancupin viimeisten osakilpailujen äärellä. Joku setä lyö silloin lämät tiskiin, joku toinen antaa jo periksi. Oikeastaan nämä molemmat vaihtoehdot kietoutuvat toisiinsa ja saattavat sierettyä samoihin sormiin.

Englanninkielinen elokuva The Father, vuodelta 2020, suomeksi Isä, on paraikaa katseltavissa YLE Areenassa. Katselin sen jo joitakin aikoja sitten ja hämmennyin aiheen käsittelytavasta. Nyt katselin sen omassa seurassani uudelleen enkä antanut käsittelytavan häiritä muuten sujuvaa kerrontaa.

The Father on englantilais-ranskalainen yhteistuotanto. Ohjaaja ja elokuvan pohjana olleen näytelmän kirjoittaja on ranskalainen Florian Zeller. Tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Pääosin asioita katsellaan sisäisissä tiloissa.

Päähenkilö, elokuvan isä, on Anthony Hopkins. Hän esittää mieshenkilöä, joka asustaa tilavassa kaupunkiasunnossa, tuttujen esineittensä ympäröimänä. Hänen tyttärensä on ryhtynyt isänsä omaishoitajaksi. Tytärtä esittää Olivia Colman. Isää vaivaa dementia, en tiedä tarkempaa nimitystä tälle ihmisen kehitystilalle. Elokuvassa nähdäkseni esitetään, ettei isä itse olisi tietoinen tilastaan. Tai voihan se olla, että onkin tietoinen, mutta ei tohdi myöntää sitä muille, ettei hänen arvella dementoituneen.

Tytär sen sijaan on kovin tietoinen isänsä heikenneestä kyvystä tulla toimeen omin avuin. Hän haluaisi siirtää isän asumaan palvelukotiin, jossa isä saisi asua turvatusti. Tyttärellä on näet omaakin elämää vielä elettävänä ja lupaava suhde alkamaisillaan. Tytär on hyvin kärsivällinen vaikka selvästi koville ottaa päätöksen perille vieminen ja isästä irti päästäminen.

Näyttelijä Hopkins on kuulemma palkittu suorituksestaan monin palkinnoin. Myöntää täytyy, että hän saa esittää osaamistaan melko laajalla skaalalla. Erityisesti minuun teki vaikutuksen koskettava loppujakso.

Kesto 97 min.

The Mule on vuonna 2018 valmistunut amerikkalainen elokuva, jonka on ohjannut Clint Eastwood. Hän esittää myös elokuvan pääosaa, huumeitten salakuljettajaksi ryhtyvää vanhaa setää.

Englanninkielisen wikipedian mukaan elokuva perustuu tosielämän tarinaan. Tämä tieto auttaa minua edes jotenkin ymmärtämään miksi huumeitten salakuljettaja kuvataan elokuvassa melko myönteisenä hahmona. Tietenkin on niin, että kyseisessä työssä on mahdollista tienata suuria summia rahaa, mutta se millaista pahaa huumeet aiheuttavat, on jätetty elokuvasta pois.

Vanha setä toimii rikollisryhmän palveluksessa. Hän kuljettaa huumeita autossaan eikä meinaa jäädä kiinni sitten millään. Huumeitten salakuljettaja vertautuu villin lännen rosmoihin. Hän ottaa rahat varakkaalta rikollisryhmältä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä niille tahoille, joista tykkää. Siinä sivussa setä viettää kivaa elämää, johon kuuluvat nuoret, seksikkäät naiset. Oma perhe on häneltä vuosikymmenten ajan päässyt unohtumaan, hän on nauttinut työstään ja ihmisten ihailusta. Lopulta tyttärentyttären häät houkuttavat hänet kohtaamaan perheensä, mutta kohtaaminen herättää kipeät hylätyksi tulemisen tunnot perheen taholta.

Ei tämä elokuva Million Dollar Babyn kaltaiseen onnistumiseen yllä. Hyvin se silti on teknisesti tehty. Sitä paitsi omakin tekniikkani alkoi lopulta toimia! Joitakin kuukausia tai vuosia sitten tv:n ulkoinen kovalevy lakkasi tallentamasta, vaikka se oli vasta puolitäysi. Viime viikolla poikani otti selvää, että tv:mme ei salli tallentaa enempää kuin 250 mekaa tavaraa. Niinpä formatoin sen kovalevyn ja sehän alkoi toimia entiseen malliin. Vielä sitä vanhakin voi onnistua!

Kesto 116 min.

Esa Leskinen: Ensimmäinen tasavalta

Kun käväisin ennakkoon äänestämässä Siilinjärven kirjastolla, tulin lainanneeksi sieltä luettavaa. Runokirjat saivat jäädä hyllyihin tiukkaan puristukseen, päädyin näytelmään, joka sopi hyvin vaaliteemaan.

Esa Leskinen (s. 1970) on Suomen Kansallisteatterin pääohjaaja. Vuonna 2022 esitettiin hänen kirjoittamansa Ensimmäinen tasavalta, alaotsikkona K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmänä. Esa Leskiselle ja näytelmän taustoittavana tutkijana toimineelle filosofian tohtori Aleksi Ahtolalle myönnettiin kummallekin tuoreeltaan K. J. Ståhlberg -mitali.

Kaarlo Juho Ståhlberg (1865 – 1952) oli vuosina 1919 – 1925 Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Tämä toimi ei lohjennut helpolla, Ståhlberg joutui empimään ja estelemään ehdollepyytäjiä. Kun eduskunta hänet presidentiksi valitsi, hän noudatti kansan tahtoa ja otti homman hoitaakseen.

Tässä vaiheessa näytelmä on jo puolivälissä. Varmasti monelle muullekin kuin minulle on ollut vähemmän selvää, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut. Näytelmän sisältä avautuu Ståhlbergin elämän yksityisempi puoli, oikeustieteen opintoja, kaksi avioliittoa, teen latkimista ja muita kulttuurimenoja.

Ståhlbergin julkiselta uralta moni seikka on jäänyt nk. historian hämärään. En tiennyt, että Ståhlberg (nuors.) oli jo kesällä 1917 yhdessä R. A. Wreden (RKP) ja Anton Kotosen (sos.dem.) kanssa valmistellut perustuslakimietinnön, jonka pohjalle Suomen tasavaltainen hallitusmuoto vuonna 1919 oli perustuva. Näytelmässä kuvataan kiinnostavasti politiikan kulissien takaista suhmurointia. Sisällissodan voittajapuoli halusi maahan lujan johdon ja kannatti kuninkaan valintaa, Ståhlberg yhdessä keskustan ja vasemmiston kanssa kannatti tasavaltaa. Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon saattoi ratkaista sen, että Suomesta tuli tasavalta. Presidenttinä Ståhlberg joutui taiteilemaan Karjalaan ja Venäjälle hyökkäämistä suunnittelevien sotapäälliköitten kanssa.

Minusta näytelmä on kaiken kaikkiaan mainiosti kirjoitettu ja suunniteltu. Eriävät mielipiteet nousevat esiin ja perustellaan selkeästi mutta ytimekkäästi. Kieli on paikoin sopivan vanhanaikaista. Tapahtumissa on draamaa ihan yllin kyllin: sortovuodet, itsenäistyminen, sisällissota, valtiomuodon valinta, Lapuan liike, kyyditykset, viimeinen rauhan kesä.

Tykkäsin ”planssien” käytöstä. Tällä tarkoitettaneen näyttämöohjeissa mainittuja mahdollisesti näyttämön takaseinään tai johonkin valoverhoon heijastettavia selosteita näyttämön tapahtumista, kuten tapahtuma-aika ja -paikka, replikoiva henkilö ja hänen asemansa sekä muu tarpeellinen lisätieto. Näytelmässä on arviolta parisenkymmentä roolia, joita voi tietenkin monin paikoin sama näyttelijä esittää eri kohtauksissa. Ellei henkilöitä esiteltäisi, tapahtumien seuraaminen jäisi arvailujen varaan, aikaa kuluu vuosien 1884 – 1952 välillä sen verran, että katsojan on aiheellista tietää missä vuodessa ollaan menossa.

Hieno näytelmä! Kirjan lopussa on ntamon luettelo muista tilattavista näytelmistä. Taidanpa yhtä kysäistä.

Kirjassa on reilut 190 sivua, josta muutama sivu lopussa on tiheään painettua lähdeluetteloa, jota en käynyt lueskelmaan. Lukaisin näytelmän eylönnä.