Setä-elokuvia 7: Vaikuttavia setiä 1970-luvulta

Network – Kasvot kuvaruudussa on amerikkalainen elokuva vuodelta 1976. Se kertoo hirtehisen tarinan tv:n uutistoimitusten muuttumisesta yleisöä kosiskelevaan, populistiseen suuntaan. Alkuaan satiiriksi tehty elokuva sai ainakin minussa aikaan hiipivää kauhun tunnetta – niin nykymeiningiltä yliviritetty tv-toiminta ja katsojalukujen perässä ravaaminen minusta tunnustaikse.

Elokuvan ohjasi Sidney Lumet, käsikirjoitus Paddy Chaefsky. Paljon palkintoja keränneestä elokuvasta ei palkittu oscarilla hienot suoritukset tehneitä William Holdenia eikä Robert Duvallia. Muutama muu kylläkin.

Olen viime aikoina rasittanut itseäni katselemalla youtubeen tarjottuja monesti hyvinkin demokraattista tai hyvin republikaanista näkemystä edustavia amerikkalaisia ajankohtaiskatsauksia. Tavallaan ymmärrän niitä amerikkalaisia, jotka valitsevat katseltavakseen vain jomman kumman puolen, sillä molempien katselu vuorotellen saattaa aiheuttaa herkässä yksilössä hätää ja sekaannusta. On se silti niinkin, että minun oli pakko yrittää etsiä jostain amerikkalaista näkökulmaa, sillä se näkökulma, joka esim. YLE:n kautta Yhdysvaltain poliittisesta elämästä tarjoutuu, ei riitä selventämään amerikkalaisia asenteita ja niitten muotoutumista. Ehkä joku ajattelee, ettei tämä uutiskanavien katselukokemukseni liity puheena olevaan elokuvaan? Toivoisin että tämä joku olisi oikeassa.

Joka tapauksessa elokuvassa Network erään tv-kanavan tunnettu uutisankkuri tulee kurkkuaan myöten täyteen omaa työtään ja alkaa ladella omia viisauksiaan suorassa lähetyksessä. Aluksi tämä torjutaan, mutta koska katsojaluvut nousevat hurjasti, ankkurilta pyydetäänkin jatkossa lisää samanlaista. Hän saa jutella omiaan ja mitä hurjempia totuuksia ja iskulauseita hän latelee, sen viihdyttävämpää. Elokuvan valmistumisajalle tyypillisesti homma menee yli äyräitten. Tosiasiassa populistisen möykkääjän jälkeen valtaan tai muuten vain johtavaan asemaan nousee asiallista linjaa vetävä setä. Setiähän maailmassa riittää, tässä elokuvassa on lisäksi myös pari tätiä.

Kesto 121 min.

Being There on amerikkalainen elokuva vuodelta 1979. Suomeksi sitä on esitetty nimellä Tervetuloa, Mr. Chance! Elokuva perustuu Jerzy Kosinskyn romaaniin. Kosinsky teki elokuvan käsikirjoituksen ja sen ohjasi Hal Ashby. Pääosaa esittää mieleenpainuvasti Peter Sellers. Hänen puoliaan pitävät mm. Melvyn Douglas ja Shirley MacLaine. Yhdysvaltain presidenttinä nähdään Jack Warden.

Chance on keski-ikäinen setä, joka on viettänyt koko elämänsä keskiluokkaisen, vanhemman mieshenkilön talossa keskellä Washingtonia. Kun tämä vanhempi setä sitten kuolee, sulkevat lakimiehet hänen talonsa ja hätistävät nätisti Chancen ensimmäistä kertaa elämässään ulos talosta keskelle Washingtonia. Chance ei ole ihan tavallinen yksilö, hän on toiminut talossa puutarhurina ja hänen mieluisin harrasteensa on tv:n katselu. Chance ei osaa lukea, joten hän ei voi alkaa pitää kirjablogia – ja mahtoiko tuohon aikaan olla nettiäkään olemassa?

Erikoisen sattuman kautta Chance päätyy miljardööri Ben Randin taloon. Chancen käsitetään olevan nimeltään Chauncey Gardiner. Talon isäntä ja emäntä tykästyvät Chanceen. Ben, joka on presidentintekijä, tutustuttaa Chaunceyn myös Yhdysvaltain presidenttiin, jonka kautta hän päätyy tv:n talk showhun haastateltavaksi jonkinlaisena talouselämän harmaana eminenssinä. Chaunceyn karisma, joka perustuu hillittyyn, harkitsevaan käytökseen ja siihen, että ihmiset käsittävät hänen sanansa haluamallaan tavalla, johtaa ennennäkemättömään kansansuosioon. Seuraukset ovat kolossaaliset, mutta hillityn karismaattisella tavalla, toisin kuin edellä kuvailemassani elokuvassa.

Katselin Being There -elokuvan enkunkieliseltä bluray-levyltä, kun en muuta löytänyt. Hyvin tuosta selvän sai. 

Kesto 130 min.

Urponpäiväiset juurisyyt

Jatkan kolme kuvaa kuukaudesta -projektiani. Vuorossa on toukokuu.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 2023. Se on otettu toukokuu 21. päivänä Orinorossa. Jollekin saattaa Orinorosta tulla mieleen Orinoco, mutta kyse on eri paikasta. Eikä orilla ollut noroa havaittavissa. Kuvan nimi voisi olla Juurisyyt. Sitä nimeä itse käytän kyseisestä kuvasta. Siihen on syynsä ja juurensa, mutta ei niistä sen enempiä. Kuva puhunee puolestaan. Juuret kierivät maassa paljaina kuin kärmeet auringonkilossa.

 

Menemme ajassa sekä eteenpäin että taaksepäin. Seuraava kuva on otettu Urponpäivänä (25.5.) vuonna 2020. Pihallamme tehdään remonttia. Vuorossa on autotallin ajoluiskan valu. Minä en ole kuvassa vaan osaava ammattimies, eikä hänkään ihan kokonaan näy, kun sementti pölisee sopivasti.

Lopuksi peruutamme vuoteen 2014. Urponpäivänä kukkii pihassamme omenapuu. Elämä näyttäisi hymyilevän, mutta mitenhän asia oikeasti lienee? Mitä kaikkea kesäinen ympärystö toukokuisella pihallamme kätkee katsojalta? Taistelun koristetuulimyllyjä vastaan? Kasaantuvatko pilvet aurinkoiselle taivaalle? Ja minkälainen kasa niistä syntyy? 

Setäelokuvia osa 8: Panssarikenraali Patton

Franklin J. Schaffner ohjasi vuonna 1970 valmistuneen elokuvan, joka sai nimekseen Patton. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Panssarikenraali Patton. IMDb:n listauksen perusteella yleisin nimi elokuvalle Amerikan ulkopuolella on Patton. Kuitenkin myös kapinoitseva kenraali tai (Pohjoismaissa) Panssarikenraali ovat olleet käytössä. Brittein saarilla nimeksi on valikoitunut Lust for Glory, Ausseissa nimenä on ollut A Salute to a Rebel, Brasiliassa on arvuuteltu Patton, Rebelde ou Herói? Saksassa arvio soveltuvasta nimestä on ollut Rebell in Uniform, norjalaiset ovat käyttäneet elokuvasta nimeä Patton – menneske og soldat. Eri nimivaihtoehdoilla on varmasti oikeutuksensa sen perusteella mitä elokuva tästä toisen maailmansodan amerikkalaisesta kenraalista kertoo. Elokuvan työnimenä ollut Patton: Blood and Guts kertoo elokuvasta omalla tavallaan.

Pääosaa, panssarikenraali Pattonia, esittää George C. Scott. Oikeastaan elokuvassa ei ole muita päähenkilöitä. Scottin lisäksi toisessa pääosassa nähdään Karl Malden, joka esittää kenraali Omar Bradleytä, joskin hänkin on mukana tapahtumissa lähinnä satunnaisena vastanäyttelijänä. Kenraali George Patton hallitsee elokuvassa omien joukkojensa lisäksi kaikkia muitakin tapahtumia. Hän on elokuvan aihe ja tärkein henkilö, olkoonkin, että tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan, Pohjois-Afrikan, Sisilian ja Ranskan rintamille.

Elokuvan käsikirjoituksen laativat Francis Ford Coppola ja Edmund H. North. He ovat kuulemma lukeneet Pattonin puheita ja lisäilleet niistä sopivia kohtia elokuvaan. Ehkä herkullisimmat hetkensä elokuvalla on juuri Pattonin mahtailevien lausahdusten osuessa ja upottaessa. On selvää, että tällaiselle iskevälle jutustelulle on ajan myötä löytynyt ihailijoita, vaikka elokuva selvästikin on tarkoitettu sodanvastaiseksi kuvaukseksi.

Elokuvassa Patton kertoo lukeneensa Caesarin De bello gallico -teosta, hän luennoi Maltalle tehdyistä hyökkäyksistä, hän esittää, että Montgomeryn pitäisi tehdä samanlainen koukkaus kuin von Schlieffen teki Saksan ja Ranskan välisessä sodassa 1800-luvun lopulla. Patton ei ole kenraalina yhtä sotaa, hän on kaikkia sotia. Hän sanoo hankkineensa koulutuksensa sitä varten, että voisi johtaa joukkonsa epätoivoiseen taisteluun. Hän ei ajattele kuten Sun Tzu, jonka mielestä paras taistelu on sellainen, jota ei tarvitse käydä. Patton haluaa taistella ja hän on valmis kävelyttämään armeijaansa vaikka sata kilometriä talvipakkasessa, että he pääsevät taistelemaan. Taistelun tauottua taistelukentällä makaavat sotilaat blood and guts levällään. Patton kulkee joukkojensa ja tuhottujen panssareitten lomassa ja huokaisee rakastavansa tätä.

Toisella puolella rintamalinjaa saksalaiset oivaltavat Pattonin kyvykkyyden sotilaana. Kovalla kädellään Patton kuitenkin vaikeuttaa asemaansa ja joutuu kärsimään siitä. Omar Bradley päätyy alaisen asemasta Pattonin esimieheksi. Vaikka Bradley ei voi hyväksyä Pattonin asennetta alaisiaan kohtaan, hänkin arvostaa Pattonia sotilaana.

Elokuvan sotakohtaukset on kuvattu isolta osin Espanjassa. Taistelupaikat vaikuttavat riittävän uskottavilta, enkä voi käsittää mistä kaikki tankit on saatu kohtauksiin. Saksalaisten Heinkel-pommareita on wikipedian mukaan valmistettu Espanjassa, joten lieneekö sieltä saatu niitä käyttöön kuvauksiin.

Patton, ihminen ja sotilas, on saanut muistokseen monumentaalisen sotaelokuvan ja setäelokuvan. Elokuvan pituus on ei ole vaatimaton. 162 minuuttia kestoa oli minunkin jaettava kahden päivän ajalle.

Kesälomalle Kajaaniin Pesismusikaaliin

Iskelmälaulaja Irwin Goodman lauloi aikoinansa mahdollisuudesta lähteä Kesälomalle Seutulaan, valtion täysihoitolaan. Tämä pulpahti mieleeni, kun ajattelin eilistä yhden päivän kesälomareissuani Kajaaniin. Oli sekin aikaa!

Kajaani, Kainuun pääkaupunki, oli tullut minulle tutuksi jo muutamalta aikaisemmalta käyntikerralta.Minulla on Kainuun kirjastokorttikin. Tälläkin kertaa käväisin kirjastossa, sillä aikaa oli ylenmäärin, mutta tekemistä sitäkin vähemmän. Luin siellä Suomen Kuvalehteä, jossa oli pitkähkö artikkeli Pohjanmaan ruotsinkielisistä suomalaisista KAJ-yhtyeen euroviisuedustuksen innoittamana.

Kirjastossa oli esillä myös Kajaanin kaupunginteatterin esittämän Pesismusikaalin mainos. Tämä musikaali se minut Kajaaniin vetikin. Alunperin olin ajatellut, että kävisin sen katselemassa vaimoni kanssa, mutta vaimoa ajatus ei lopulta kiinnostanut riittävästi, niin että tein yhden päivän junareissun Kajaaniin. Aikataulut vain pääsivät yllättämään minut.

En tykkää iltanäytöksistä, joten varasin ensin liput päivänäytökseen, joka alkoi klo 13 ja loppui vähän klo 15 jälkeen. Vasta varattuani teatteriliput tulin tarkastelleeksi liikenneyhteyksiä Kajaaniin julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ainut julkinen kulkuneuvo oli juna. Ja ainoat sopivat aikataulut olivat meno aamulla kahdeksan-yhdeksän seutuun ja paluu puoli vuorokautta myöhemmin. Eli olisin nalkissa Kajaanissa 12 tuntia. Yksi yö Bangkokissa saa kovankin äijän nöyräksi, niin väitetään. Miten kävisi minulle Kajaanissa, kun en ole missään lajissa kova?

Totuus osoittautui juuri sellaiseksi kuin lähtökohtaisesti oli kuviteltavissa. Päiväni Kajaanissa oli aurinkoinen. Minulla oli ylläni välikausitakki, jossa on paksu, hiostava kaulus. Olin lukenut säätiedotteista, että luvassa olisi pohjoistuulta, tosin vähäistä, lämpötila alle +15 ºC. Aurinko teki kuitenkin päivästä lämpimämmän kuin mitä viralliset, varjossa arvuutellut lämpötilat osoittivat. Bangkok tuli mieleen Kainuun kaupunkia tarpoessani.

Kävin sentään taidemuseossa, joka oli 1950-luvulla rakennettu poliisitaloksi. Sieltä löytyi vielä putkakin, melko alkuperäisessä kunnossa. Taide ei pahasti päässyt ihon alle, joten vierailuni kesti vain kymmenisen minuuttia. Myöhemmin piipahdin myös Kajaanin linnan raunioilla ja huomasin, että rauniot olivat haastava kuvauskohde.

Itse Pesismusikaali oli hauska rallatus, kuten KAJ:n esitys, joka oli kuulemma sijoittunut Euroviisuissa neljänneksi. Pesismusikaalissa oli oikeastaan paljon samaa juurta kuin KAJ:n musiikissa. Pesismusikaali kertoo maaseutu-Suomelle tärkeästä urheilulajista, joka elää yhä perinteisesti maaseutumaisilla alueilla kuten Porissa, Tampereella, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Vitsailematta voi joukkoon lisätä Joensuun, Vimpelin, Sotkamon, Siilinjärven, Lapuan, Kiteen, Alajärven, Hyvinkään ja Imatran. Ja paljon muita. Seurajoukkueitten kirjo on laaja, sitä käytiin pikakelauksella läpi musikaalissa.

Minua kiinnosti Pesismusikaali siitä syystä, että urheilu on läsnä kovin harvoin näytelmissä ja elokuvissa vaikka minusta urheilusta löytyisi paljon aineksia mistä tehdä draamallista taidetta. Pesismusikaalin olivat kirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, musiikin sävelti Joel Mäkinen. Pesistaustaa kirjoittajilta löytyi kenties kitsaammin? En minäkään koulun pesispeleistä välittänyt. Näytelmässä on mukana näyttelijä, jolla on pesistaustaa ja se on hyvä. Ilmeisesti yleisö oli tässä suhteessa asiantuntevampi minua, sillä toisinaan, varsinkin toisen näytöksen aikana, yleisöä nauratti hillittömästi sellaisissa kohdin, joissa itselleni nousi vaivainen hymynkare huulille. Taputin kyllä vilpittömästi mukana ja olin meiningissä kehollisesti tukevana (+110 kg).

Sanoituksista jäi mieleeni kertosäkeen Pesis pelastaa! ja kohta, jossa puhuttiin aution torin markkinahumusta tai jotain siihen suuntaan. Musikaalin rakenteen suhteen en ole ihan varma, oliko paras ratkaisu esittää musikaalin alussa viiden minuutin kertaus pesäpallon sääntöihin. Vai olisiko riittänyt, kun olisi vaikka mainittu, että ukrainalainen vieras kysyi pesisottelussa onko tämä finskij bejsbol? Musiikki oli rock-henkistä ja menevää, herkkyys kiteytyi kappaleeseen, jossa lapset kyselivät missä isä oli, kun he olisivat tarvinneet tukea. Isä rakensi pesisuraansa, tähän tuskaan voivat samaistua he, joilla on jokin työura ollut.

Pesismusikaali saa minulta hyvän arvion viihteenä, jossa tosin välillä uhkasivat jotkin läpilyönnit kadota Mantun monttuun tai Saarikentän jokeen. Yleisöä oli katsomossa nähdäkseni täysi tupa.

Siilinjärvellä minua odotti auringonlaskun punaama Siilinjoki, jonka taustalla häähmöitti pesiskenttä.

Musikaalin jälkeiset viisi tuntia ennen junan lähtöä olivat melko hikiset ja ellen olisi päätynyt samalle penkille paikallisen mieshenkilön kanssa juna-asemalla, olisivat kontaktit paikallisiin jääneet melko vähiin. Siinä sitten hetki puhella purpatettiin. Junassa lukeuduin kielivähemmistöön vaunussani. Venäjä, kiina ja jokin slaavilainen kieli olivat valta-asemassa. Tosin Iisalmessa vaunuun astui mieshenkilö, joka rupatteli ihan suomen kielellä.

Puramme leikkimökin

Tontillamme, rauhaisassa puutarhalähiössä, jossa veljeni mukaan on hiljaista kuin hautausmaalla, nökötti leikkimökki. Se oli rakennettu niin kauan sitten, että totesimme sen tulleen elinkaarensa päähän. 

Etäältä katseltuna leikkimökki olisi voinut tarjota hauskoja hetkiä jollekin lapsiperheelle, mutta purkaessani leikkimökkiä tulin siihen tulokseen, että kyllä lapsiperheen kannattaa harkita jotain tuoreempaa tilaratkaisua, jota ei tarvitse jakaa pieneläimien ja muiden mikrobien kanssa.

Leikkimökki sijaitsi myös ihan tontin rajalla, mikä ei ole nykyään kovin hyvä juttu. Lähin etäisyys naapurin tonttiin on kaksi metriä ja sekin vain naapurin kirjallisella luvalla. 

 

 Aloitin purkamisen irrottamalla kattohuopia mahdollisimman ehjinä, jotta niitten vienti jäteasemalle sujuisi helpommin. Aikamoisesti työtä se teetti ja viritti merkonomin olemattomat halki-poikki-pinoon -taidot äärimmilleen.

Ennen kattolaudoituksen purkua, poistin sisäkaton ja sisäseinien pahvilevyt. Kattolevyt oli kiinnitetty pääosin listoilla, jotka poistamalla levyt irtosivat melko nätisti. Seinälevyt sen sijaan oli kiinnitetty huopanauloilla ja päällystetty tapetilla, joten purkaminen sujui umpimähkään käsin repimällä. Onneksi minulla oli suursäkki, johon kerään syksyisin lehtiä. Täytin sen ääriään myöten pahvinpalasilla. Tätä jouduin katumaan, sillä täysi säkki ei sopinut ovesta ulos, joten jouduin vajuttamaan sitä sen verran, että oven kamanoista ulos päästiin, säkki ja minä.

Leikkimökin sisus oli ollut ampiaisten suosiossa kesäisin, siksi paljon ampiaisenpesiä seinien väleistä löytyi. Vain yksi ampiainen käväisi tarkastamassa purkuprojektiani, luultavasti uuden pesäpaikan toivossa.

 

Uskottuani joskus muuhunkin kuin ihmisten kataluuteen, minulle on jäänyt taipumukseksi kytätä kaikenlaisia merkkejä ympäristöstäni. Leikkimökin päädyn ristin muoto hyökkäsi siten sisimpääni. Vielä lautakasassakin se muistutti minua Liettuan Ristikukkulasta.

 

Purkuprojektin viimeiseksi kuvaksi jäi kuva leikkimökin lattiasta. Sen jälkeen vitsiaarteistoni kärsi niin vakavasta janosta, että painoin työn loppuun ilman valokuvia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt kun olen vähän lauhtunut ja juonut vatsani täyteen kaupan mehuja ja kun olen tutkaillut ottamiani valokuvia lähemmin, saatan kuitenkin lisätä vielä yhden kuvan, jolle olen antanut nimeksi anus dei. Luultavasti kyseessä on vastavalokuvauksen aikaansaama lisäys digitaaliseen otokseen, mutta aika hauska minun mielestäni.

Kissa-elokuva

Kävin vappupäivänä vaimoni kanssa Kuvakukossa katselemassa ”kissa-elokuvan”. Siihen tapaan kuvailin elokuvaa vaimolleni aamulla, kun häntä katselureissulle suostuttelin. Sitten elokuvateatterissa kuulin jonkun toisenkin käyttävän samaa nimitystä.

Kyseessä on elokuva nimeltä Flow, latviaksi Straume, tarkoittanee virtaa tai virtausta. Siinä missä Pushkin aikoinaan runossaan kirjoitti kansojen virrasta, kuvataan elokuvassa tulvaveden kuljettamien eläinten virtaa megatsunamin pyörteissä. Pääosaan nousee kissa, joka parhaansa mukaan ja kissamaisen moraalinsa säilyttäen kamppailee muitten eläinten tavoin radikaalisti muuttuneitten olosuhteitten vietävänä. Aina ei voi voittaa, kaikkea ei voi voittaa ja kaikki eivät voi selviytyä voittajina.

Tsunami on valtavan voimakas, elokuvassa ei esiinny yhtään ihmistä – ihmisen tekemiä maisemia, tyhjiä asumuksia ja esineitä kylläkin runsaasti. Nykyisen elämänmenon murtuminen luonnonvoiman alle on tapahtunut nopeasti, kasvillisuus kukoistaa, eläinmaailma vain on mullistunut perinpohjin. Kissan kumppaneina seikkailevat rengashäntämaki (Madagaskarin eläin), kapybara (Etelä-Amerikan eläin), sihteerilintu (Afrikan lintuja) ja koiralauma sekä jonkinlainen valtaisa valas. Muitakin eläimiä nähdään, joskin enimmäkseen ohikulkijoina ja kohtalotovereina.

Tällainen aihe kuulostaa ehkä aikuisesta karmeammalta kuin lapsesta. Jo Punahilkka-sadussa tapahtuu aika kamalia. Vuoden 2008 elokuvassa WALL•E saimme ihastella tarinaa elinkelvottomaksi saastuneelta maapallolta, jolta ihmiset ovat lähteneet avaruusaluksilla pakosalle. Satua seuraavat lapset ottavat vastaan ja kestävät yhtä sun toista, mitäpä muutakaan he voivat. Tärkeätä nähdäkseni on, että elokuvan hahmot ovat suloisia ja pehmeäpiirteisiä, nekin, jotka joutuvat taistelemaan keskenään.

Sen verran kovaan pyörrytykseen Flow’n katsoja joutuu, että emme vaimoni kanssa kumpikaan olleet varmoja elokuvan loppuratkaisusta. Emme oikeasti muistaneet sitä tunnin kuluttua elokuvan katselemisen jälkeen. Tämä ei johdu siitä, että tapahtumat olisivat liian epäselviä vaan siitä, että niitä tapahtumia tulee aika lailla solkenaan, tiukkojen tilanteitten ja hauskojen gagien flow tuntuu katkeamattomalta ja saattelee katsojan tilaan, jossa päiväunet tuntuisivat kaivatulta vapautukselta. Kun kävelin vaimon kanssa parkkipaikalle rautatien käytävää pitkin, ajattelin, että olisi aika rasittavaa, jos käytävän toisesta päästä äksähtäisi ärhäkkä megatsunami päin pläsiä.

Kuten kaikki varmaan tietävät tämä animaatioelokuva on isolta osin latvialaista työtä ja voitti oscarin. Elokuva valmistui vuonna 2024 ja sen ohjasi Gints Zilbalodis. Hänen kanssaan käsikirjoituksen laativat Matīss Kaža ja Ron Dyens. Animointi saa minulta täydet pisteet, kuten myös aiheen käsittely. Elokuvassa ei esiinny ihmisiä eikä sen puoleen ihmisääniäkään. Kertojaa ei ole, eikä mitään selitteleviä tekstejä. Musiikkia elokuvasta sentään löytyy, tosin minulta se jäi kokonaan huomaamatta, olin sen verran tapahtumien vietävänä.

Kesto 86 min.

Kuvakukon aulassa oli kävijöitten ihasteltavana ropotti, joka esitti livekuvaa kävijästä, joka sen eteen asettui.