sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Mauri Paasilinna: On ilmoja pidellyt


Mauri Paasilinna (s. 1947) on nuorimmainen Paasilinnan kirjailijaveljeksistä. Luin hänen tuotannostaan toisena ilmestyneen tarinakokoelman ”On ilmoja pidellyt”, joka on julkaistu vuonna 1998. Esikoiskokoelma ”Lapinhullu ja muita tarinoita” oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin.

Kirjan kertomukset sijoittuvat Lappiin, joitakin niistä voi nimittää erätarinoiksi, joitakin veijaritarinoiksi. Pääosissa ovat yleensä miehet, jotka joutuvat silmäkkäin ihmiselämää suuremman voiman, nimittäin luonnon kanssa. Ja kuten tunnettua monesti se luonnonvoima sattuu asustamaan ihan vain toisessa ihmisolennossa. Niin että ne jotka minun laillani vierastavat loputtomia lohestustarinoita, voivat huoleti lukea näitä kertomuksia, kalastusta kuvataan sanottavammin vain parissa tarinassa. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin pohjoiseen, eivät läheskään kaikki hahmot ole Lapin asukkaita, eikä tarinoissa mässäillä hankalilla murreilmaisuilla. Jonkin verran riveiltä löytää samoja sanoja, joita Paulaharju käytti kirjassaan ”Tunturien yöpuolta”, mutta ne eivät tee lukemista hankalaksi. Paasilinnan kuvaileva sanasto on rikasta, kuitenkin siten, että ilman apusanastoakin saa selvän mistä on kyse.

Lappi näyttäytyy kirjassa erämaana, jossa pitkiä etäisyyksiä ja karuja olosuhteita on syytä kunnioittaa. Kirjailija kuvaa nähdäkseni Lappia myös jonkinlaisena villinä syrjäseutuna, jossa oman käden oikeus vallitsee. Tarinoissa vilahtelevat puukot, nyrkit ja ruutiaseet, myös laki taipuu sovellettavaksi vahvemman mukaan. Esimerkkejä jälkimmäisestä löytyy tarinasta ”Pohjan akka”, joka onkin kirjan parhaimmistoa. Jotkut tarinoista voisivat sijoittua mihin tahansa, kuten toinen mainio kertomus, ”Hirvipeijaiset”, josta näytteeksi miehekäs mystillis-filosofinen katkelma:

Joukko lähti hälisten huvilaan, mutta Jormakainen sammutti valot ja paneutui sohvalle pitkäkseen. Kuu kurkki verhon takaa. Edesmennyt isoisä, kirkkoväärti, piti kuuta pirun silmänä. Kuutamossa temmelsivät demonit ja kaksi kirottua, hulluus ja hekuma, seurustelivat. Ilmankos maailma oli täynnä järjettömyyttä, räyhänhenkiä.

Kirja sisältää peräti kaksikymmentä lyhyttä tarinaa. Itse en olisi sijoittanut viimeiseksi hirtehistä kertomusta viidestä poromiehestä. Vauhdikkaan tarinan sijasta olisi lopusta voinut löytyä vaikkapa etelän miesten Lapin reissusta kertova ”Viimeinen kanoottiretki”. Siinäkin on paikoitellen vauhtia, mutta myös kaunista sanastoa ja aiheen käsittelyn osalta tarina edustaisi paremmin kirjan yleisilmettä. Tässä suhteessa ensimmäiseksi sijoitettu tarina ”Reutuaapa” toimii erinomaisesti. Lukija saa sen myötä Lapin kasteensa ja tulee imaistuksi soitten ja tunturien maailmaan.

Kirjassa on 211 sivua ja sen lukemiseen käytin kaksi päivää.

2 kommenttia:

  1. Kiinnostava bloggaus.

    Mauri on kyllä tuntematon jo nimenä minulle. Joku oli blogissaan rankannut veli-Ernon älyköksi.

    VastaaPoista
  2. Minä olin lukenut aiemmin Arto Paasilinnan pari kirjaa. Ernon kirjat on minulta lukematta vaikka veljeni on kovasti kehunut teosta nimeltä Tosikertomuksia.

    VastaaPoista