Kalevala Lyhennettynä

Lukemani teos: Kalevala Lyhennettynä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 172. osa, toimittanut F. A. Heporauta vuonna 1925, tarkastetut painokset vuosina 1933 ja 1942. Lukemani kappale (8. painos) on painettu vuonna 1964.

Kalevalan runoja kokosivat itäisestä Suomesta, Vienan Karjalasta ja Inkeristä Elias Lönnrot ja kumppanit 1800-luvun alkupuolella. Lönnrot koosti runojen perusteella yhtenäisen teoksen, joka tunnetaan nimellä Kalevala. Kalevala on Suomen kansalliseepos.

Lukemani lyhennetty versio Kalevalasta on siis laadittu koulujen tarpeita varten ja muuta versiota Kalevalasta en ole lukenutkaan. Ensimmäisen kerran luin kirjan yläasteen loppuvuosina ja toisen kerran luin sen kokonaan nyt. Kirjaan sisältyy esipuhe, selventävää sanastoa sekä lopussa piirrettyjä kuvia työkaluista, vaatteista ja rakennuksista.

Kalevala on suomalaiselle kiintoisa kirja. Se sisältää suomenkielistä kansanrunoutta, jolla on hyvin vanhat juuret. (Wikipediassa mainitaan tosin, että Kalevalan kieli on oikeastaan alunperin vienankarjalaa.) Kirjan sivuilta voi lukea näytteitä muinaissuomalaisesta tarustosta, kansan tavoista ja uskomuksista. Kalevalan tarut liittyvät myös paikoitellen yhteen eurooppalaisen taruston kanssa. Vaikka Kalevalan kieli on yhtenäistetty laajaa suomenkielistä lukijakuntaa ajatellen, sisältää se yhä vanhaa sanastoa ja osin nykysuomesta poikkeavaa kielioppiakin.

Kun nuorena poikana jouduin lukemaan Kalevalaa (Lyhennettynä), pidin sitä pitkän matkaa aika tylsänä kirjana. Tämä saattoi johtua läksynomaisesta lukemisesta, jossa tietty pätkä Kalevalaa oli luettava ensi tunniksi. Lisäksi kieli tuntui vaikealta, selityksien silmäily vei aikaa ja hajotti tuntumaa luettavaan. Sitten eräänä viikonloppuna satuin olemaan matkalla ja minulla oli Kalevala mukanani matkalukemisena. Majoituspaikassani aloin lukea jaksoa, jossa kerrotaan Kullervon tarina. Se on verrattain yhtenäinen, dramaattinen ja kiehtova osa Kalevalaa. En varsinaisesti pidä sanonnoista ”se kolahti” tai ”jäin koukkuun”. Sanoisin pikemminkin, että Kullervon tarina vetosi tunteisiini hyvin voimakkaasti, se liikutti minua.

Vuosien ja vuosikymmenien mennessä lueskelin silloin tällöin Kalevalaa sieltä täältä. Milloin liikutuin Väinämöisen soiton kuvauksista, milloin itkin Ainon tarinaa lukiessani, milloin koetin ratkaista Sammon arvoitusta. Väinämöisen lähtö on äijämäisen juhlava lopetus ja laulajan alku- ja loppusanat muodostavat upean kehyksen koko kirjalle. Nyt luin mielenkiinnolla kuvausta karjalaisista häistä, nuoren morsion tuntemuksista ja hänen saamiaan ohjeita miten toimia miniänä talossa. Epäonninen Ilmarinen, seppo sen mokoma, vaati myös huomiotani. Lisäksi tällä kertaa minuun vetosi ehkä ensimmäistä kertaa kieli. Kalevalassa asiat ilmaistaan omaperäisesti ja vivahteikkaasti niin että toistokin maistuu heleälle runolle! Kiinnitin huomiota siihen, miten monet sanonnat ovat peräisin Kalevalan säkeistä. Sekä alkuperäiseen tekstiin että selityksiin sisältyy myös tahatonta koomisuutta, mikä kirvoitti minusta monet makoisat naurut.

En silti väitä, että olisin lukenut kirjaa tällä kertaa erityisemmällä innoituksen ruokahalulla. Kalevalassa sana ”viikko” tarkoittaa pitkää aikaa ja parikin viikkoa Kalevalan lukeminen tällä kertaa kysyi. Tosin lopuksi harpoin kirjan läpi uudestaan poimiakseni ylös muutamia säkeitä. Kalevalassa on lyhennettynäkin 186 sivua kuvat ja sanastot mukaanluettuna.