Powered By Blogger

torstai 24. tammikuuta 2013

A. S. Pushkin: Muistomerkki

Pushkinin aineellinen muistomerkki Kuopiossa.
Venäjän kirjallisuuden suurin nimi venäläisten mielestä lienee Aleksandr Sergejevitsh Pushkin (1799 – 1837). Luin Pushkinin runoista vuonna 1999 tehdyn melko kompaktin suomennosvalikoiman, jolle on annettu nimeksi Muistomerkki. Raakasuomennokset ja toimitustyön on tehnyt Jukka Mallinen, joka on kirjoittanut loppuun kaiken olennaisen, mitä on tarpeen tietää Pushkinista tai ylipäänsä kenestä muustakaan. Runot on suomentanut Ilpo Tiihonen, jonka omat selitykset on sijoitettu teoksen johdannoksi.

Kirjaan valikoidut runot muodostavat vaihtelevan ja värikkään näytteen Pushkinin tuotannosta. Valikoimasta löytyy tuhmia pikku lurituksia hieman barkovilaiseen tyyliin, joskaan Pushkin ei esitä asiaa yhtä alleviivaten. Venäjän sisäpoliittisia kuvioitakin jotkut runot käsittelevät, loppupuolelle on valikoitu mm. kuvaukset syksystä, Pohjolan kylmyydestä ja myrskypilvestä, joka on tehnyt tehtävänsä.

En tiedä ovatko kirjaan suomennettujen runojen valintaan vaikuttaneet enemmän Tiihosen mieltymykset raakakäännösten suhteen vai halu tehdä kiinnostava, monipuolinen ja ilmava runoteos. Ainakin jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu minua tyydyttävällä tavalla, vaikka tunnettu rakkausruno Я Вас Любил ei sisällykään valikoimaan. Eikä kirjasta löydy Vaskiratsastajaakaan. Em. runoelman katkelmia voi löytää suomennettuna vuonna 1946 ilmestyneestä käännösantologiasta Venäjän runotar (toim. Lauri Viljanen ja V. Kiparsky) – suomennoksen tekijä on Lauri Kemiläinen.

Runot Profeetta ja Muistomerkki ovat saaneet Tiihoselta suomenkielisen asun. Molemmat runot löytyvät myös Venäjän runottaresta, edellinen Otto Mannisen ja jälkimmäinen Lauri Kemiläisen suomentamana. Tiihosen Profeetta toimii mielestäni tässä ajassa ja tällä kielenkäytöllä paremmin kuin Mannisen. Muistomerkin molemmissa versioissa on omat yhtä vahvat ansionsa.

Profeetta on tehokkailla uskonnollisilla kielikuvilla maustettu jyhkeä kuvaus runoilijan heräämisestä täyteen nerouteensa jumalallisen kipinän – tai tässä tapauksessa kuusisiipisen serafin – varustamana. Runo on vuodelta 1826. Kymmenen vuotta myöhemmin Pushkin kirjoitti runon Muistomerkki, jossa runoilija enempiä siekailematta julistautuu suunnilleen Venäjän runouden tsaariksi, jota muutkin kansat kunnioittavat.

Sydäntäni lähimmäksi asettui runo, joka alkaa sanoilla Oi Herra, etten suistuis hulluuteen! Runosta liitän tähän yhden säkeistön pituisen näytteen:

Vaan kauheinta jos hulluus hämmentää:
luot pelkoa kuin ruttotautinen
ja häkki heilahtaa,
ja kahle painaa idiootin pään,
ja sinua kuin sutta sellissään
ne tökkii tikuillaan.

Kirjassa on 93 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja lounastauolla nelisen päivää.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Mari Mörö: Lyhyttä tavaraa

Suomalaisen Mari Mörön (s. 1963) pakinakokoelma Lyhyttä tavaraa julkaistiin vuonna 2000. Lukaisin sen osana lukion lukudiplomihaastetta.

Aloin lukea tätä kirjaa marraskuussa tai joulukuussa vuonna 2012. Se jäi silloin kesken, en muista mistä syystä. Kirjassa on pääasiassa lyhyitä pakinoita, taisi siellä yksi vähän pitempi tekstikin olla. Ilmaisu on nokkelaa sanailua, kirjoittaja nyppää lukijalta maton sananjalkain alta tuon tuostakin. Välillä sanailu kertoo jostain sellaisesta maailmasta, joka on minulle vieraampi, otaksun kyseessä olevan naisten maailman. Kenties juuri tästä johtuen en aina ymmärtänyt ihan kaikkea. En tosin pidä itseäni ihmeempänä nerona. Tänä aamuna linja-autossa ja illalla linja-autossa ja loput kotona olohuoneessa ajattelin tätä kirjoittamisen tyyliä, jonka Mörö on omaksunut. Saattaa olla, ettei näitä pakinoita ole tarkoitus lukea kovalla vauhdilla? Joitakin sanallisia oivalluksia olisi voinut makustella pitempäänkin. Kirjoittaja itse kuitenkin heittelee niitä tekstinsä sekaan kuin helmiä tahattomille lueskelijoille. Esimerkiksi minä voisin nyt alleviivata äskeistä ilmaisuani korostamalla, että oli vitsi rinnastaa tahattomat lueskelijat ja siat. Mörö ei tee niin, hän paahtaa eteenpäin uusia helmiä viskellen ja lukija joko jatkaa tekstin mukana menettäen huumorin mehukkaat ytimet tai pysähtyy tutustumaan niihin pitemmäksi aikaa, kuten vaikkapa runoon voi tutustua. (Voi tietysti runoon olla tutustumattakin ja aika usein ollaankin.) Voi käydä niin, että lueskelija ei katso joutavansa juuri nyt tutustumaan lukemaansa sen tarkemmin vaan kahlaa tekstin loppuun ja jatkaa elämäänsä eteenpäin. Näin ihmiselle usein käy. Monet ihmisetkin vain hurahtavat ohitsemme alleviivaamatta itseään. Ehkä kannattaisi vähän alleviivata? Ihminen ilman alleviivausta on kuin pakina vakan alla. Aitan polulla asteleva emäntä tarvitsee pilviset päivänsä ja vuoristorata on tasamaan asukille tiukka paikka.

Jossain määrin ajattelin itseäni sukupuolittuneena lukijana. Tähän taitaa kirjailija Mörökin viitata viittaamalla Veijo Mereen, jonka joku muistelee kirjoittaneen, ettei naisista olisi humoristeiksi. Onko minun, Aapelin pakinoitten ystävän, vaikea suhtautua naiseen pakinoitsijana? En varmaankaan kysyisi tätä, ellen itse niin epäilisi. Mörö on minun ikäluokkaani. Minun pitäisi olla jotenkin perillä monista niistä seikoista, joista hän kirjoittaa. Kuitenkin nämä pakinat jäävät minulle etäisiksi, ne kaikuvat jonkin minulle vieraan maailman voihkaisuja. Silti joistakin pakinoista pidän, varsinkin siitä, jossa on lasten kuvauksia toimivasta presidentistä ja omasta iästään.

Kirjassa on 129 sivua. Lukeminen kesti aikansa kuten niin moni muukin asia.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Philip Reeve: Kävelevät koneet

Englantilainen Philip Reeve kirjoitti vuonna 2001 julkaistun romaanin Mortal Engines. Tero Kuittisen tekemä suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Kävelevät koneet.

Kävelevät koneet on scifi-romaani, joka edustanee steampunk-nimistä tieteiskirjallisuuden haaraa. Olen siinä käsityksessä, että steam tarkoittanee höyryä ja tässä yhteydessä höyrykoneita, jotka tosin eivät erityisen merkittävää osaa puheena olevan romaanin tapahtumissa näyttele. Kirjassa kuvataan tulevaisuuden maailmaa, jossa ydinvoiman on korvannut nykyistä vanhanaikaisempi tekniikka, mikä ei ole muodostunut esteeksi yhteiskunnallis-teknisesti megalomaanisille rakenteille. Kaupungeista on tullut pyörillä ja telaketjuilla liikkuvia saalistajia, jotka pyrkivät hotkimaan toisiaan ”kaupunkidarwinismin” hengessä.

Punk-osasto köyhemmän ja kurjemmassa asemassa elävän väestön – kuten myös pienempien kulkukaupunkien – merkityksessä on kirjassa ihan kivasti esillä, joskin seikkailun myötä tarinassa vieraillaan yhteiskuntien ylätasoilta alas ja takaisin. Saattaa olla, että minulle kirja on hieman turhan nuorisohenkinen, en tosin osaa tarkalleen määritellä mikä sen tuntemuksen sai aikaan. Romaani on näet juonikkaasti laadittu ja taitavasti kirjoitettu, mielikuvituksellinen, se on helppolukuinen ja viihdyttäväkin kai, mutta minä vissiin etenen erilaisilla kierroksilla tai en etene ollenkaan (ehkä oikeanpuoleinen telaketjuni on katkennut joitakin vuosia sitten?). Seikkailujen lomassa kirjassa viritellään romansseja, päähahmot ovat nuoria ihmisiä. Ehkä minunlaiseni väsähtänyt, keski-ikäinen setä ei ole kirjan tärkeintä kohderyhmää.

Luin kirjaa työmatkoilla ja loput sata sivua tänään pakkolukuna olohuoneessa. Välillä katselin ampumahiihtoa. Kaikkiaan sivuja kirjassa on 319. Aloittelin lukemista joskus marraskuussa ja kerran jatkoin laina-aikaa. Tämän jälkeen minulla olisi luettavana viimevuotisesta scifi-haasteesta vielä kaksi teosta. Juuri nyt taidan antaa liejun kuivahtaa marssisaappaissani.