Antti Hyry: Maailman laita

Luin Antti Hyryn satasivuisen kertomuksen Maailman laita. En tiedä onko kyseessä romaani vai pitempi novelli. Kirja on julkaistu vuonna 1967. Luin vuoden 1975 Delfiinikirja-painoksen. Kertomuksessa ei esiinny yhtään delfiiniä. Takakansitekstissä todetaan, että Hyryn teksti ei vuosien mittaan hiukkaakaan menetä kantavuuttaan. Tästä näytteeksi pieni katkelma, joka voisi tyylillisesti olla mistä tahansa kirjan kohdasta:

Mahtaisiko siinä, näin kaukana ulapalla, olla kaloja, ahvenia, saattaisi olla siikoja. Olihan tämän saaren metsässä sääskiäkin, ja muurahaisia. Ne joutuvat tänne ilmassa maatuulen mukana sääsket, ja muurahaiset lintujen höyhenissä.

Koska olin joskus vuosia sitten yrittänyt lukea Antti Hyryn novelleja, mikä lukeminen oli tyssännyt muutamaan novelliin, en pettynyt tähän kirjaan. Tiesin mitä on luvassa. Sata sivua ei kaada edes maailman laitaa. Hyryn tarinoissa ei nähdäkseni ole kysymys epätodellisista rikosmysteereistä eikä hurjapäisistä syrjähypyistä. Hyry kuvaa tekemistä, joka on arkista, maalaisjärjen käyttöön perustuvaa, harkittua toimintaa. Silti kyse ei ole hyvin toimivista remonttinikseistä, asiat eivät etene kuten Strömsössä, inhimillisille sattumuksille on sijansa. Ennen kaikkea tässä kirjassa kuvataan päähenkilön, Pietarin, mielenliikkeitä ja huomioita tapahtumien verkkaisessa tuoksinassa.

Jännite kirjassa syntyy siitä, että Pietari lähtee appensa ja veljensä kanssa moottoriveneellä merelle. Äkkiseltään merelle lähtö ei tunnu niin repäisevältä teemalta, varsinkaan kun suunnitteilla ei ole erityisen pitkä matka maailman merenkulkuun suhteutettuna. Ihminen voi kuitenkin hukkua vaikka kylpyammeeseen, Perämerikin on mahtavampi pientä ihmistä, riippumatta siitä millainen Skodan moottori hänellä on veneessään. Jo matkalle lähtiessä Pietari ajattelee, että meri on kuin maailman laita.

Kapea elämänkokemukseni antoi kirjan kertomukselle vahvasti tasoitusta, sillä olen perheineni käynyt pienellä ajelulla moottorialuksella Kalajoelta Maakallan luodolle. Päivä oli aurinkoinen, mutta tuulta oli pahimmillaan kymmenisen m/s. Minunlaiselleni maakravulle mainingit tuntuivat aivan kauhistuttavilta. Myöhemmin olen aina ajatellut sitä pientä reissua, kun kirkossa on veisattu virolaista virttä 482, joka alkaa sanoilla: "Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa". Ei meidän reissullamme juuri vaahtopäitä näkynyt, mutta ajatus pienistä lapsistani merihädässä tuntui musertavalta.

Hyryn kirjassa matkataan aluksi Maakrunnin ja sitten Ulkokrunnin luodoille. Otaksuin kyseessä olevan Maakalla ja Ulkokalla (ehkä kansikuvankin perusteella), mutta katsoin netistä, että Maakrunni ja Ulkokrunni näkyvät sijaitsevan jonkin verran pohjoisempana, nimittäin Iissä. Pienet kalastaja- ja majakkasaaret merellä ovat mieltä kiehtovia paikkoja. Niitten sijainti syrjässä muusta elämästä saa ihmisen miettimään millainen on maailman laita.

Perehdyin kirjaan parin päivän ajan.