tiistai 29. maaliskuuta 2016

Jevgeni Jevtušenko: Kyllä ja Ei


Vuonna 1932 syntynyt venäläinen neuvostorunoilija Jevgeni Jevtušenko on sepittänyt paljon runoja. Luin vuonna 1967 suomeksi ilmestyneen Jevtušenkon runoteoksen nimeltä Kyllä ja Ei, suomentajana Erkki Peuranen. Alkuteoksen kerrotaan olevan nimeltään Meždu gorodam da i gorodam net. Venäjänkielinen wikipedia ei kerro mitään tämännimisestä kokoelmasta. Sen sijaan englanniksi käännettynä on näköjään vuonna 1966 ilmestynyt kirja nimeltä The City of the Yes and the City of the No and Other Poems. Lukemani teoksen runot onkin kirjoitettu vuosina 1960 – 1965, joten mikäpä hänessä.

Jevtušenkon runot olivat jossain määrin minulle tuttuja. Luulenpa aika monien suomalaisten tunnistavan puheena olevasta kirjasta löytyvän rakkausrunon Ei, minä en tarvitse puolikasta, jota 1960-luvulla vasemmistolaisittain virittyneet laulajattaret esittivät. Pari muutakin runoa oli entuudestaan tuttuja, teoksen nimirunossa runoilija kulkee Ei-kaupungin ja Kyllä-kaupungin väliä ja runossa Ihmiset nauroivat seinäni takana, runoilijaminä kertoo sivullisten naurusta hänen kärsimyksensä aikana. Nämä runot aukeavat helposti, ne on kaikenlisäksi ainakin suomennettu proosan kaltaisena, vaikkakin säkeiksi aseteltuina. Jostakin runosta vähäiselläkin venäjän kielen taidolla ymmärtää, että alkuperäisenä runo on loppusoinnutettu.

Varsinaisia runollisia huippuja sain odottaa, vaikkakin ihan hyviä oivalluksia näihin helppotajuisiinkin runoihin sisältyy. Jevtušenkolla näyttää olleen ryyppäämisen lisäksi kokemusta myös enemmästä kuin yhdestä naissuhteesta, joten hän on minua kokeneempi toveri. Myös ekologisia näkökohtia nousee esiin parissa runossa. Sotakuvaus kirjan viimeisessä runossa nostatti kyynelet silmiini. Italiaan sijoittuvia runoja on mukana muutama, pari niistä aika pitkiä. Colosseum kuvaa osin vierailua areenalla nykyiseen aikaan, mutta se sisältää myös ajatuksen ihmisen tappajan luonteesta. Jännästi se siten rinnastui viimeksi lukemaani Jeseninin runoon Siperian rangaistusvangeista.

Jevtušenko uskaltaa arvostella muitten maitten lisäksi myös omaa maataan. Hienoimmin ja monitahoisimmin tämä arvostelu – ja samalla myös arvostus – nousee esiin runossa Ahmatovan muistolle. Nelisäkeille rakennettu 23-säkeistöinen runo kuvaa tilannetta, jossa runoilija Anna Ahmatovan ruumis on asetettu esille arkussa. Viereisessä arkussa on toisen vanhemman naisimmeisen ruumis, naisen, jota kukaan ei tunne, naisen joka on elänyt elämänsä työtä tehden ja vähään tyytymään joutuen. Jevtušenko asettaa runossaan nämä kaksi naista rinnakkain ja kysyy, onko olemassa kaksi Venäjää vaiko vain yksi, joka jatkuu maailmanjärjestyksestä riippumatta? Lopputoteamana runoilija päättelee, että Ahmatova yläpuolella Hoosiannan ja hänen tuntematon arkkunaapurinsa ovat sittenkin samaa maata:

Ja eukko tuossa toisessa arkussa
lepäsi, hän ei ollut nähnyt Nizzaa
oli Ahmatovan suuruus hänen otsallaan
eikä rajaa ollut heidän välissään.

Tykkäsin tämän runon syvällisestä tuumailusta. Siinä pohditaan oikeastaan, ovatko suuret taiteilijat jotenkin omassa patriisiluokassaan vai kuuluvatko hekin kansaan, onko olemassa kansa ja ei-kansa?

Kirjassa on 91 sivua ja lukaisin sen tänään.

8 kommenttia:

  1. Kirjoititpa kauniisti. Monesti tekstisi sisältää hitaasti vaikuttavia ajatuksia, joita huomaa joskus jatkavansa. Niin tässäkin blogijutussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella kauniisti sanottu, kiitokseni! Voi olla, että ajatukseni tulevat blogitekstiin vain osaksi valmiina ja lukijan tehtäväksi jää kehitellä niitä haluamaansa suuntaan. Se voi tosiaan olla hyväkin, sillä mitään lopullisia totuuksia tuskin on löydettävissä.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Mietinkin että mikä minun nilkkaani kopsahti.

      Poista
  3. Mielenkiintoista pohdintaa. Jevtušenkon runoista tunnen vain mainitsemasi "Ei, en tarvitse puolikasta" ja "Ihmiset nauroivat seinän takana", joka onkin lempirunojani ja mielestäni hieno kuvaus kärsivän mielenmaisemasta.
    Yhdistin Ahmatovan välittömästi toiseen taiteilijaan, nimittäin Amedeo Modiglianiin, jonka näyttely oli taannnoin Ateneumissa, ja minua alkoi heti kiinnostaa, oliko Jevtušenkolla yhteyksiä tähän toiseen rappiotaiteilijaan. Piirit olivat kovin pienet jo silloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jevtušenko sen enempää kuin Ahmatovakaan eivät kai olleet rappiotaiteilijoita? Jos tarkoitat tuossa yllämainittua runoissa esiintynyttä ryyppäämistä, niin se taitaa olla sellaista työtä tekevien miesten meuhkaamista.

      Modiglianista tiedän aika vähän, joku vanha ranskalainen elokuva kertoo hänen saaneen aika vähän taidettaan myytyä. Modiglianilla oli vissiin selkeästi tunnistettava tyyli, joka joskus on minua miellyttänyt, joskus taas olen pitänyt sitä vähän turhan selkeänä. Ihmishahmoilla on hänen tauluissaan minun nähdäkseni normaali vartalo, ainoastaan pää on pitkulainen ja soikea. Ehkä se sitten riittää taiteeksi?

      Poista
  4. Viittasin rappiotaiteilijalla lähinnä Modiglianiin - Jevtušenko taisi sittenkin olla vain "meuhkaava työtä tekevä mies" ...
    Modiglianin naishahmot ovat todellakin tunnistettavia. Minua kiehtoo niiden yhteys afrikkalaisiin naamioihin.
    Ahmatova istui Modiglianin mallina ainakin 16 kertaa ja hänellä oli suuri vaikutus Modiglianin taiteeseen. Modiglianin merkityksestä Ahmatovan runoudelle en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän siitä, että halusit jakaa kanssani tämän Modiglianin ja Ahmatovan välisen yhteyden.

      Poista