Vepsän satuja

Elias Lönnrot keräsi aikoinaan kaikenmoista puheenpartta Karjalan kansain keskuudesta. Hänen vuonna 1842 Vepsänmaalta keräämistään saduista, sananlaskuista ja arvoituksista koosti Markku Nieminen vuonna 2006 julkaistun nykysuomelle sovitetun pienen vihkosen nimeltä Vepsän satuja. Kirjan upean kuvituksen teki Aleksei Maksimov.

Vepsäläiset sadut noudattavat yleistä kansojenvälistä satuperinnettä. Niissä on sikäli reippaasti väkivaltaa, että ihan iltasatuina eivät kaikki menettelisi. Toisinaan loput ovat sitä paitsi aika tylyjä, eikä niistä ihan helpolla löydä reiluntuntuista opetusta. Sen sijaan sitä opetusta, että maailmalla kannattaa pitää varansa eikä antautua haihatteluun ja helpon onnen etsintään, sitä kyllä löytyy. Ihmiset ja eläimet tekevät erehdyksiä, joista joutuvat maksamaan itse kalliin hinnan, ellei sitten erehdys koidu jonkun toisen kohtaloksi kuten sadussa Tsaari Pirras ja hänen koiransa. Toisinaan eläinsaduissa kettu on ilkeämielisen viekas, mutta joskus kettukin katkaisee koipensa.

Aikuiselle nämä sadut edustavat menneitten aikain tarinaperinnettä, jossa rajutkin otteet voi ottaa paksun huumorin kannalta. Kettu höynäyttää sutta sadussa Mies ja repo. Kettu vohkii ensin mieheltä kalat ja valehtelee sitten sudelle pyytäneensä ne hännällään avannosta. Susi menee koettamaan samaa konstia, jolloin sen häntä jäätyy kiinni ja rantaan pyykille tulevat akat hakkaavat suden kepeillä. Kettu aavistaa suden tulevan sitä syyttämään. Sillä aikaa kun akat hakkaavat sutta, kettu ahmii taikinan akkojen tiinusta ja hieroo vielä loput taikinasta päähänsä. Suden saapuessa kettu puolustautuu näin:

Repo siitä hukalle: ”Katsos minuakin, kuomaseni. Samoiten minua lyötiin, kun tulin kylään sinulle vahtia pitämään. Katso, kaiken pääni löivät rikki. Aivotkin ulos karkaavat.”

Kuten ymmärtää sopii, liikutaan näissä saduissa yleensä maalaismaisemissa tai metsässä. Sama pätee sananlaskuihin. Niitten viisauksien kanssa voi lukija käydä omaa hatarapäistä väittelyänsä. Onko aamu tosiaankin iltaa viisaampi? Yleensä aamulla on minulla vielä hippunen toivoa tallella, kun taas illalla olen menettänyt uskoni muuhun kuin yöuniin, eikä niihinkään aina ole luottamista. Lienee temperamenttikysymys, kumpi asenne kuvastaa viisautta – sekö jossa ei vielä osaa arvata tulevaa vaiko se, jossa on kyllästymiseen asti tulevia ja olevia nähnyt. Vaan melkeinpä aina on löydettävissä helmi ajatuksien kaurapellon vaiheilta. Niin nytkin, kun seisahduin seuraavanlaisen sananlaskun kohdalle:

Ei meri siitä pilaannu, jos koirat rannasta latkivat.

Tästä sananlaskusta johtui ensimmäiseksi mieleeni kuva nuoresta neitosesta, joka tyköistuvissa mansikanpunaisissa housuissaan kävelee ihmisyhteisön keskellä ja sitten pelästyksekseen huomaa muittenkin kuin nuorten ja mieleistensä miesten tsekkaavan katseillaan hänen vaatetuksensa viehkeitä linjoja. Hetken aikaa sanan äärellä seisahdettuani löysin itseni myös katselemasti itseäni ja naapureitani. Onhan se tietysti niin etteivät kaikki ihmiset suinkaan osaa olla niin reiluja naapureita kuin minä olen. Ja on selvää, että sellainen aikaa myöten alkaa rasittaa minun reilusukuisuuttani. Mutta enkö minä koteineni ole kuitenkin meri verrattuna niihin kulkijoihin, jotka tonttini ohitse ramppaavat? Enkö minä ole meri jonkin tuntemattoman taivaankappaleen pinnalla, tavoittamaton ja tyyni kuin Äänisen aalto jääkannen alla? Koirat rannalla latkikoot.

Vepsän satujen vihkosessa on vain 41 sivua, mutta siihenkin sain kulutettua pari päivää.