Anja Samooja: Sydänjuuret

Anja Samooja (1919 – 1966) sepitti runot vuonna 1948 julkaistuun kokoelmaansa Sydänjuuret. Sain kirjan haltuuni pyyteettömänä lahjana pari vuotta sitten ja nyt vihdoin luin sen.

Koska en tuntenut Samoojan runoja entuudestaan, etsin hänestä tietoa netistä. Wikipedian ja Kirjasammon mukaan Samoojan esikoisrunokokoelma Luode ja vuoksi julkaistiin vuonna 1947. Kolmas ja viimeiseksi jäänyt kokoelma Uralin ja Atlantin väliltä ilmestyi vuonna 1966.

Samoojan runous tässä kokoelmassa on runollista kertojan ääntä. Kertoja katselee ympärilleen ja kertoo näkemästään. Luonnonilmiöitä kertoja käyttää usein vertauskuvina, joitten verhoamana hän käy läpi sisäistä maailmaansa. Kertojan näkyjen kautta kuvaa runoilija väliin elämänkatsomuksellista, filosofista asennettaan, mutta toisaalta myös nuoren naisen elämän vahvoja tapahtumia. Jälkimmäisestä esimerkkinä runon Juhannuskokko viimeinen säkeistö:

Valkeni taivaat,

haihtui noituus ja huuma.

Kauan on sentään

kallio kokosta kuuma...

Nuori nainen kuuluu jo aiheena siihen osastoon, jossa puhutaan ”biologisesta kellosta”. Niinpä tämäkin osa elämää on runoista luettavissa. Runoilijan asenne lapsia ja äitiyttä kohtaan on hellä, äitiys on puhutellut runoilijaa läheisesti.

Filosofian suhteen runoissa ollaan lujalla kannalla. Ihmiskunta nähdään tuhoaan kohti kulkevana laumana. Runossa Surun lintu koneiden kaupungissa kuvataan runollisen murskaavasti ihmiskunnan menoa ja samalla runoilijan tehtävää. Kaksi viimeistä säkeistöä:

Luo lauluja tehtaista, koneista...” Koneista, niin.

Hyvin monta ruumista koneen murskasta kaivettiin.

Koneet katoo, ikuinen meri on jäässä. Prinssiä haudataan.

Surun lintu laulaa. Ajattomuus on kattona taivaan ja maan.

Huimimmilleen epäusko ihmistä kohtaan menee kokoelman päättävässä runossa Viimeinen ihminen. Maan tuho saa kosmiset mitat, runoilija kysyy onko viimeisessä ihmisessä voimia astua toisiin tähtiin maansa jättävänä kuninkaana.

Näistä synkistä tunnelmista huolimatta Samoojalta tunnutaan nettiselailun perusteella muistavan tästä kokoelmasta löytyvä veljeskateutta käsittelevä runo Lapsuusmuisto ja jouluruno Kuka tuntisi joulun paremmin? Lapsipa tietenkin. Minä heräsin Samoojan runoille parhaiten runon Uni myötä. Siinä Samooja onnistuu aika hienosti unen kautta kuvailemaan unen kotirantaa, jonka minä mielessäni käänsin ”taivaan kodiksi”. Unessa vainajat eivät usein puhu, niin on tässäkin runossa, jossa runon kertoja tapaa hiljaiset veljet, sisäänpäin kääntyneen isän ja nurmella nukkuvan äidin.

Kirjassa on 96 sivua. Lueskelin sitä muutaman päivän. Kiitokset lahjoittajalle!