Unkarin lyyra – unkarilaista lyriikkaa keskiajalta nykyaikaan

Vác. Kalvinistinen kirkko.

Kirjastotädin avustuksella löysin kirjastosta antologian, joka sisältää vanhempaa unkarilaista runoutta. Kirjan toisessa alaotsikossa teosta kuvataan seuraavasti: Unkarilaisten asiantuntijain valikoimasta aineistosta toimittanut ja suomeksi runoillut Toivo Lyy. Kirja julkaistiin vuonna 1970 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

Unkarin lyyra on omistettu Unkarin uljaalle kansalle. Vaikuttaa siltä, että tämä seikka on huomioitu jo runoja valikoitaessa. Varsinkin vanhemmat runot sisältävät laajoja, ylistäviä kuvauksia Unkarin kansallisista suurmiehistä. Usein runoissa myös valitetaan Unkarin kansan kovaa osaa vieraan vallanpitäjän alamaisina ja nostatetaan henkeä, jolla kansa vapautuisi tämän ikeen alta. Vanhin runoista on kuitenkin ”Neitsyt Maarian valitusvirsi” 1300-luvulta, kirjoittajana nimeltä tuntematon dominikaanimunkki. Varhaisimmat nimeltä tunnetut runoilijat ovat olleet aikansa oppineita ja vaikuttajia. Kunkin runoilijan elämästä ja runoudesta on kirjan lopussa lyhyt kuvaus. Mukana antologiassa on myös kansanrunoutta eri aikakausilta. Toivo Lyyn suomennokset ovat kieleltään erinomaista, sujuvaa runoutta kautta koko teoksen. Runot on käännetty mitallisina ja loppusoinnutettuina.

Ensimmäinen runoilija, jonka haluan nostaa esiin on Mihály Csokonai Vitéz (1773 – 1805). Tämä hauska kiertelevä runoniekka kirjoitti jonkin verran runoja kansanlaulujen tapaan ja juuri ne runot ilahduttavat minua. Varsinkin runon ”Lemmenlaulu varsannahkaleililleni” hauskat runolliset vertauskuvat toimivat melkoisen messevästi. Pitkässä runossa ylistetään viinileiliä kuten rakastettua, siinä todetaan muun muassa leilin ”pulputtavan kuin helmikanat”. Hauska sattuma on, että kun viikko sitten vietin lomaa Unkarissa, hotellini sijaitsi Csokonain kadun varrella! Jouduimme hankkimaan korkkiruuvin, koska Tokajissa ei ole vielä ehätetty kierrekorkkiaikaan. Pulputus oli tutun kuuloista.

Isänmaallisen runoilijan Mihály Vörösmartyn (1800 – 1855) mukaan on nimetty Budapestin keskustasta aukio. Koska tulin aukiolla piipahtaneeksi, ajattelin liittää mukaan jotain hänen kirjoittamaansa. Ja koska alunperin tarkoituksenani oli vastata tällä blogeerauksellani Leena Lumen rakkausrunohaasteeseen, haluan nostaa esiin katkelman Vörösmartyn nuorelle Laura-vaimolleen omistamasta runosta Haaveilijalle:

Jos sinulla on tänään mihin luottaa

ja mitä ajatella, rakastaa,

niin nauti ilo, minkä hetki tuottaa,

äläkä etsi ehkä kauniimpaa,

mut aina pettävämpää kaukaisuutta.

Visegrád. Näkymä Tonavalle.

Sándor Petőfin (1823 – 1849) mukaan on Unkarissa nimetty katuja, siltoja ja paljon muuta. Toivo Lyyn suomennoksissa on mukana 21 runoa Unkarin runouden suurelta nimeltä. Suosittelen kaikkia, joita Petőfi kiinnostaa, tutustumaan myös näihin Lyyn suomennoksiin. Minusta ne eivät lainkaan häviä Otto Mannisen kääntämille runoille. Joukossa on sitä paitsi myös sellaisia runoja, joita Mannisen suomennokset eivät sisällä. Minuun vetosivat voimakkaasti varsinkin Petőfin runo ”Rauennut suunnitelma”, joka kertoo kotiin palaavan pojan aikomuksista sanoa äidilleen jotain oikein kaunista, mutta äidin kohtaaminen haihduttaakin mielestä kaikki hienot mietteet ja johtaa lämpimään syleilyyn. Myös runo ”Ilta kotona” on kuvaus kotiinpaluusta ja juttutuokioista niin isän kuin äidinkin kanssa.

Koska valikoima sisältää runoja myös 1900-luvulta, haluan nostaa esiin Margit Kaffkan (1880 – 1918), yhden valikoiman kolmesta naisrunoilijasta. Hänen elämäntoverilleen osoittamastaan runosta ”Litania” löytyy mm. seuraava säkeistö:

Sinä viisaasti kirjoitettu kirja,

jota ennen en päässyt lukemaan...

Sinä raikas, uusi terveyteni:

miten kauan sairas olinkaan!

Seuraavana pääsee ääneen Lőrinc Szabó (1900 – 1957), jonka rakkausrunojen sarja sai nimekseen ”Sirkkain soittoa”. Näin hehkuu alku runosta 272:

Kuin simpukasta sinut esiin sain,

kuin kuoresta, en vaatteistasi vain,

kun viime-hetkeen asti, ennenkuin

tajusit kohtalosi, katsees luin

anovan armoa ja torjuvan.

Kun jälleen katsoit, sinut horjuvan

jo näin: jo riisuuntuvan sielussas –

ja kutsuit, karkoitit pois katseellas.

Valikoiman viimeisen runon on kirjoittanut Gábor Garai (1929 – 1987), Unkarin kirjailijaliiton sihteeri ja sosialistisen työväenpuolueen keskuskomitean jäsen. Hänen runonsa ”Akrobaatit” kuvaa sirkustaiteilijaparia. Mies roikkuu trapetsilla pää alaspäin ja nainen häneen hampaissa pidettävän kaksoislevyn kautta kiinnittyneenä. Runossa muistutetaan miten tärkeää on voida luottaa sekä itseensä että työtoveriinsa. Jos tämä tällainen tuntuu vanhentuneelta sosialistiselta työn sankaruuden kuvaukselta, mitä sitten ovat kaikki ne nykyisen työelämän puheet työyhteisön yhteenhitsautumisen tärkeydestä ja omaan tekemiseen keskittymisestä?

Tonavan rantaa.

Kirjassa on 388 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.