Sándor Petőfi: Runoja

Unkarin runouden suuri nimi Sándor Petőfi (1823 – 1849), serbisukuisen isän ja slovakkiäidin poika, eli vain 26-vuotiaaksi, mutta ennätti kirjoittaa suuren määrän runoja. Otto Mannisen suomennosvalikoimat Petőfin runoista ilmestyivät vuosina 1922 ja 1923. Luin niitten pohjalta vuonna 2001 laajennettuna ilmestyneen teoksen Runoja, johon on Petőfin elämää ja runoutta käsittelevän kirjoituksen laatinut ja Petőfin proosakatkelman suomentanut Hannu Launonen. Kirjan alussa on Petőfin vuonna 1847 kirjoittama koottujen teostensa esipuheeksi tarkoitettu teksti, joka löydettiin ja julkaistiin vasta vuonna 1908.

Otto Mannisen suomennoksina Petőfin runot vaikuttavat klassisen mitallisilta ja loppusoinnuiltaan täsmällisilta. Paria poikkeusta lukuunottamatta runot on sovitettu jambi- tai trokeemittaisiksi. Petőfin omista teksteistä ja Launosen kirjoituksesta saan sen käsityksen, että Petőfi on pyrkinyt eroon klassisesta mitasta, koska se hänen mielestään soveltui huonosti unkarin kieleen. Petőfi on tavoitellut puhekielisyyttä ja kansanlaulunomaisuutta, mikä Mannisen suomennoksissa näkyy mielestäni vain toisinaan. Runonsa ”Ryysyiset soturit” Petőfi aloittaa toteamalla, että hän kyllä osaisi kirjoittaa klassisen mitan mukaista runoa, mutta se ei hänen runoilleen sovi. Runoilija kutsuu runojaan sotureiksi, jotka kaunistaa uljuus, eikä univormu. Kirjan kannen daguerrotypiassa Petőfi kuitenkin poseeraa itse univormussa – ja uljaana.

Kirjassa on mukana runoja vuosilta 1842 – 1849 julkaisuvuoden mukaan järjestettynä. Kansa on Petőfin runojen tärkeä kuvauksen kohde. Kansan aseman parantaminen näyttää hänen runoutensa korkeimmalta päämäärältä. Kuitenkaan runot eivät yleensä sorru luomaan suurta sankarikuvastoa. Eivät ainakaan alkuvuosien veijarimaiset tarinat, jotka esittelevät pustan hevosmiehiä tai reheviä krouvien isäntiä sekä kauniita tummakutrisia neitosia, joihin usein juuri runoilijaminä rakastuu. Kuollut rakas on aiheena monessa runossa. Luonto on kuvissa mukana tähtiä myöten. Tähdenlennot rinnastuvat usein ihmisen kyyneliin. Yhden runon aiheena ovat pilvet, toisen haikarat, kolmannen Tisza-joki. Vuoristoakin kuvataan, mutta runoilija tunnustaa olevansa tasankojen poikia. Tietysti runoilija kirjoittaa myös runoilijan elämästä. Runo ”Lauluni” kuvaa kirjoittajan monia erilaisia näkökulmia elämään.

Aikaa myöten isänmaalliset aiheet nousevat esiin. Minusta vuoden 1847 runot ovat valikoiman parhaimmistoa. Vertauskuvalliset runot ”Koirien laulu” ja ”Susien laulu” kertovat jo pelkillä nimillään miten Petőfi suhtautui kansansa elämään vallanpitäjien alamaisina. Runot alkavat samansanaisella säkeistöllä, joka kuvaa talvista lohduttomuutta. Kolkolla pustalla sudet elävät loputtomassa kurjuudessa, mutta sentään vapaina. Kuin jatkona näille runoille, on valikoimaan sijoitettu ihan lähelle runo ”Kolme poikaa”. Se kertoo hyvinkin kansanlaulunomaisen tarinan isästä, jonka pojista yksi valjastaa hevosen ja lähtee tavoittelemaan maailmalta mainetta, myöhemmin lähtee toinen tavoitellakseen rikkauksia. Kummankin jälkeen vain hevonen palaa, jolloin onneton isä neuvoo kolmattakin poikaansa ratsastamaan maailmalle. Tästä runosta näytteeksi pojan vastaus:

Mutta poika vastaa: ”Taatto, täällä pysyn.

Kultaa, mainetta, ma vähät niitä kysyn.

Oman kylän mailt' ei pyri aatos pakoon,

niiltä muutan pois, kun muutan mullan rakoon!”

Vuonna 1848 Petőfi kirjoitti runon ”Kansallislaulu”. Runon jokainen säkeistö loppuu Mannisen kääntämänä sanoihin: ”orjuuteen ei enää taivu tämä maa!” Petőfi liittyi samana vuonna joukkoihin, jotka menivät vapauttamaan Transsilvaniaa. Heinäkuussa 1849 runoilija katosi taistelussa, eikä täyttä varmuutta hänen kohtalostaan ole tiedossa. Unkarilaisten kapina tukahdutettiin, mutta runot loivat Petőfistä kansan rakastaman runoilijan.

Petőfin runoissa on oma tunnelmansa. Nopea lukeminen ei minulle soveltunut heti alkuun. Vasta ajan kanssa tunsin pääseväni sisään runojen maailmaan. Runoilijan elämää ja runoutta selventävät tekstit olivat myös tarpeen. Kirjassa on 249 sivua ja lueskelin sitä viikon.