Mika Waltari: Kolme pienoisromaania

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti Sinuhea lyhyempääkin proosaa kirjailijanuransa varrella. Luin samoihin kansiin präntättynä kolme pienoisromaaneiksi luonnehdittua kertomusta. Suluissa kertomusten julkaisuvuodet.

Fine van Brooklyn (1938). Minämuotoisessa kertomuksessa suomalainen opiskelijanuorukainen tutustuu Atlantin rannikolla hollantilaiseen neitoseen, joka käyttää sukupuolellista viehätysvoimaansa nuorukaisen hämmentämiseen. Tällaista sattuu varmaan kovin monille miehille (eikä välttämättä juuri Atlantin rannalla), mutta he eivät kehtaa kertoa siitä kellenkään. Jonkin kampanjan siitäkin varmaan saisi rypistettyä? Korostan vielä että minulle ei lain ole tällaista tapahtunut. Sen sijaan laitan tähän tekstistä katkelman, joka tuntuisi kuvaavan minunlaisiani henkilöitä:

”On ollut ihmisiä, jotka on viskattu mereen haaksirikkoutuvista laivoista”, hän jatkoi vakavasti. ”On ollut ihmisiä, jotka on poltettu noitina roviolla tai jotka itse ovat paenneet metsiin ja erämaihin aikoina, jolloin ihmisten vaisto oli herkempi toteamaan välikappaleita, jotka tietämättään vapauttavat pahoja voimia. Maa säteilee pahoja voimia, mutta ne eivät voi meitä vahingoittaa ellei ole välikappaletta, joka johtaa nuo voimat ihmisten pariin.”

Meille välikappaleille ei aina ole sijaa majatalossa... Fine van Brooklyn ei mielestäni ole sujuvinta Waltaria, oikeastaan pitkästyttävyys lienee paras syy nimittää tällaista kertomusta pienoisromaaniksi.

Sellaista ei tapahdu (1939). Kertomuksen keskushahmoina ovat mies ja nainen, jotka tutustuvat toisiinsa lentokoneessa. Tunnelmat ovat pahaenteiset, Eurooppa valmistautuu sotaan, kolonnat ovat liikkeellä ja ilmatorjunta toimintavalmiudessa. Mies ja nainen päätyvät vuorilaaksoon, sittemmin junaan, jossa he tutustuvat värikkääseen esiintyjäseurueeseen. Pienen paikallisen vähemmistön kansannousu tukahdutetaan julmasti heidän silmiensä edessä. En tiedä tapahtuuko tällaista miten tiuhaan, kirjoitus kertonee eniten kirjoitusajankohdan tunnelmista.

Kuun maisema (1946). Minämuotoinen kertomus kattaa Joel-nimisen miessukukuntaan lukeutuvan henkilön elämästä ajanjakson, jota voisi kutsua nuoruudeksi (kertomuksessa ikävuodet kahdestatoista kolmeenkymmeneen). Mikäli tämä kuvailu kuulostaa pitkästyttävältä, niin lukekaapa itse kertomus. ”Kuun maisemalla” tarkoitetaan kertomuksessa sitä autiutta mikä valtaa ihmisyksilön hänen tarkastellessaan omaansa ja lähimmäistensä vähäpätöistä rimpuilua elämänpyrkimystensä parissa. Kuten Sinuhessakin Waltarin näkemys ihmisen omista kyvystä ja elämän suomista mahdollisuuksista hyvään on aika pessimistinen. Oikeastaan tämä on yhdistävänä tekijänä kaikissa kirjan tarinoissa. Kuun maisemassakin on muutama kiinnostava kevyesti filosofinen pohdinta, mutta asia olisi tullut selväksi koko lailla vähemmälläkin.

Mikäli Waltari olisi kirjoittanut nämä kertomuksensa markka/sivu -palkkiolla, olisi hän tienannut tämän teoksen myötä 226 markkaa, mikä tuntuisi minusta ihan sopivalta korvaukselta – erityisesti muistaen että markka oli tuolloin eri tavalla arvossaan kuin viimeisinä aikoinaan. Tietysti joku voisi sanoa, että jos ketjukolaaja saisi kymmenen centtiä jokaisesta blogitekstistään, olisin tänä vuonna tienannut 10 euroa, mikä voisi olla ihan ok korvaus blogin pitämisestä. Aikaa tämän Waltarin teoksen lukemiseen kului minulta reilu viikko, mikä on aika reilua sekin.