Katselin Youtube-videopalvelusta vuonna 1971 ensiesitetyn saksalaisen tv-elokuvan Deutschstunde, joka perustuu Siegfried Lenzin samannimiseen romaaniin vuodelta 1968 (suomennettu nimellä Saksantunti). Elokuvan ohjasi Peter Beauvais, pääosissa nähdään Wolfgang Büttner, Arno Assmann, Andreas Poliza ja Jens Weisser. Kaksiosaisen elokuvan pituus on 220 minuuttia. En saanut aina sanoista selvää, joten käytin automaattista saksankielistä tekstitystä ja huomasin, että ei se helppoa ole automaatillakaan. Pysyin tarinassa pääosin mukana, mutta yksityiskohtien osalta tuli välillä aika paljon lappia. Aiheesta valmistui uusi, kaunis elokuvaversio vuonna 2019. Itse romaani lienee saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko.
Tarina on mukaansakutsuva. Nuori jannu istuu kasvatuslaitoksen luokkahuoneessa muitten parikymppisten nuorukaisten kanssa. Alkamassa on saksantunti, siis äidinkielen tunti. Opettaja kirjoittaa taululle ainekirjoituksen aiheen: Velvollisuuden ilot. Vähempikin masentaisi. Elokuvan päähenkilö Siggi (Siegfried) ei saa kirjoitetuksi vihkoonsa mitään. Opettaja vie hänet rehtorin kansliaan. Poika saa soperrettua, että sitä on niin paljon. Rehtori suhtautuu asiaan rauhallisesti ja määrää pojan selliinsä lukkojen taakse kunnes aine on kirjoitettu loppuun.
Poika alkaa kirjoittaa ja vielä viiden päivän kuluttua ja monen vihkon täytyttyä kirjoitus on kesken. Tässä vaiheessa elokuvassa on kerrottu alku pojan muistoista ja elokuvan ensimmäinen osa on päättynyt.
Koska kyseessä on saksalainen tarina, eletään Siggin muistoissa tietenkin sota-aikaa. Tarinan viehättävyyttä parantaa se, että tapahtumat eivät sijoitu rintamalle vaan pieneen kylään Schleswig-Holsteinissa. Mutta sota ja kansallissosialismin ihanteet tuntuvat syrjäisessä kylässäkin. Lisäksi Siggin isä on kyläpoliisi, joka ottaa kymmenvuotiaan poikansa palvelukseensa vasikoimaan eräästä silmälläpidettävästä henkilöstä. Isän velvollisuudet siirtyvät osaksi pojan elämää.
Tarkkailtava henkilö on taidemaalari, jonka taide on rappiotaidetta (Entartete Kunst), kansallissosialistisen ideologian hylkäämää uudenlaista taidetta. Maalari saa maalauskiellon, jonka toteutumista poliisin on määrä tarkkailla. Tämän voisi kuvitella huumoriksi ja jonkin verran huumorintynkää on tarinaan sovitettu, mutta kuten tohtori Theo toteaa, tämä seutu ei siedä huumoria vaikka aurinko paistaisi. Seudun ilmentymä on Siggin isä, poliisi, joka pyrkii täyttämään velvollisuutensa vielä silloinkin kun sen parasta ennen päivä on mennyt.
Vaikka kyseessä ei ole mikään omaelämänkerrallinen tarina, on maalarilla sentään esikuva. Hän oli nimeltään Emil Nolde. Kannattaa lukea mitä hänestä kirjoitetaan wikipediassa. Nolden taiteelle kansallissosialistinen puolue käänsi selkänsä vaikka Nolde itse kuului puolueeseen jo vuodesta 1920. Saksankielisen wikipedian mukaan Goebbels ja Speer arvostivat Nolden maalauksia, mutta isompi osa kansallissosialisteista Hitler mukaanlukien eivät niistä tykänneet. Kuulemma Saksan liittokanslerin Angela Merkelin työhuoneessa oli ollut pari Nolden työtä, kunnes taiteilijan puoluekanta oli noussut esille.
Tykkäsin elokuvan tunnelmista, myös kohtausten päätökset olivat aika hienoja, arkisuudessaan iskeviä. Elokuvan loppukohtaus varsinkin toimii. Se ei rakenna mitään suurta julistusta vaan nuoret jäävät juomaan keskenään teetä niin kuin kennenkä poijjat.
Otin katsoakseni tämän elokuvan, sillä eräs saksalainen herrasmies kertoo youtube-videolla pitävänsä ennen muuta Lenzin kirjasta So zärtlich war Suleyken. Hän sanoo että Deutschstunde käsittelee samoja aiheita, mutta nimittää sitä sivutyöksi. Deutschstundessa onkin suomennettuna 610 sivua. Muistelen nähneeni tv-mainoksen, jossa Kalle Päätalo istahtaa kiikkutuoliin ja sanoo, että kun on tämänvuotisen romaaninsa kirjoittanut, on taas aikaa lukea. Hän tarttuu Siegfried Lenzin kirjaan. Muistaakseni se kirja on Saksantunti.
