Saksalainen Eduard Mörike (1804 – 1875) oli romantiikan tyylisuunnan runoilija ja kertomusten kirjoittaja. Vuonna 1856 julkaistiin hänen kertomuksensa Mozart auf der Reise nach Prag. Vuonna 1987 kertomus julkaistiin Eeva-Liisa Mannerin suomentamana nimellä Mozartin matka Pragiin. Ostin ntamo-kustantamolta pikku kirjasen, joka sisältää myös suomentajan alustuksen nimellä Möriken viimeinen proosateos. Manner käy ansiokkaasti läpi Möriken uraa kirjoittajana ja oppineena sekä kertoo Möriken eristäytyvästä luonteesta ja hänen proosatuotannostaan, erityisesti kyseisestä teoksesta.
Kertomuksessa suuri säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart matkaa vaimonsa Konstanzen kanssa Wienistä suuntana Praha (saksaksi Prag). Mozartin matkan tarkoitus on viimeistellä ensiesitystä varten oopperansa, jonka me tunnemme nimellä Don Giovanni, mutta jota kertomuksessa kutsutaan nimellä Don Juan. Muutaman matkapäivän jälkeen he pysähtyvät vaunuillaan majatalolle, jonne Konstanze jää lepäämään.
Mozart lähtee käppäilemään läheisen linnan puutarhaan, jonne hän menee omine lupineen. Linna on kreivin kotilinna, hänellä on hieno puutarha, jonka lehtimaja, etten sanoisi orangérie, vetää säveltäjäneroa puoleensa. Lehtimajassa on puuastioissa kasvavia appelsiinipuita, oleantereita sekä pomeranssipuu. Mozart menee pomeranssipuun luo ja puoliksi vahingossa tulee irrottaneeksi puusta yhden hedelmistä. Jostain syystä hän vielä halkaisee sen veitsellä. Sillä siunaaman hetkellä paikalle ilmestyy puutarhan edeskäypä joka syyttää Mozartia pomeranssin anastamisesta.
Kreivin linnassa valmistaudutaan juhlimaan kreivin nuoren veljentyttären Eugenien kihlajaisia. Pomeranssipuu ja sen yhdeksän hedelmää oli varattu erityissyistä juuri kihlajaisjuhlaa varten. Mozartin pelastaa nolosta tilanteesta se, että isäntäväki, eikä vähiten juuri Eugenie, fanittavat suurta säveltäjää ja pyytävät hänet vieraakseen.
Loppuosa tarinan ajassa etenevistä tapahtumista keskittyy kihlajaisjuhliin. Samalla Mörike antaa sekä Wolfgangin että Konstanzen selvittää tapahtumia, jotka ovat edeltäneet Prahan reissua. Mozart kuvaillaan ulkonaisesti hyväntahtoiseksi, hieman lapsekkaaksi luonteeksi, jonka rahankäyttö on tuloihin nähden turhan avokätistä. Hänen neroutensa tuodaan selvästi esille monella tavoin, suosikkini on seuraava kaunispuheinen Möriken näkemys:
Sävellys oli noita loistavia kappaleita, joissa puhdas kauneus vapaaehtoisesti, kuin oikusta, suostuu eleganssin palvelukseen, mutta siten, että samalla kun se näennäisesti verhoutuu mielivaltaisten muotojen leikkiin ja kätkeytyy häikäisevien valojen paljouteen, se paljastaa oman jalon luonteensa jokaisessa liikkeessä ja tuhlaten purkautuu uljaaseen paatokseen.
Nerouden ja hyväntahtoisuuden vastapainona on Mozartin taipumus vaipua synkkyyteen. Konstanze tuntee miehestään tämän luonteenpiirteen. Hän yrittää hoitaa perheen taloutta ja kannustaa miestään harrastamaan liikuntaa. Satunnaisia myönteisiä onnistumisia on tapahtunut, mutta mustat pyörteet myllertävät säveltäjän sisimmässä. Kihlajaisjuhlien lopulla Mozart esittää pianolla osia Don Giovannista ja nuori Eugenie käsittää musiikin heijastavan säveltäjän mielen synkkiä piirteitä. Kertomus päättyy böömiläisen kansanlaulun sanoihin, joissa orastavan kasvun muistutetaan nousevan hautaasi koristamaan.
Möriken viimeiseksi mainittu proosateos on hyvä esimerkki romantiikan tyylin kertomuksesta. Mieleen tuli kotimaisesta kirjallisuudesta Runebergin idylliseksi mainittu runo Hanna, jossa täydellisen onnen ja kukoistuksen takana lymyää toukkien maailma. Mörike itse kävi elämänsä ehtoopuolella araksi, melankoliseksi ja passiiviseksi, kunnes hiipui hiljaa pois.
Mannerin alustusteksti on 14 sivua pitkä ja itse kertomus kattaa 85 sivua. Eilen aloin tätä lukea, mutta olin edellisyön vähistä unista niin väsyksissä, että kirja putosi käsistäni kolme kertaa, jolloin annoin periksi ja kuuntelin radio-ohjelmaa, jonka ääreen nukahdin. Viime yön nukuin kohtalaisesti, joten kirja tuli melko nopsaan lukaistua.
Kirjasta tulee tietysti monissa kohdin mieleen Milos Formanin elokuva Amadeus (1984), joka pohjautuu Pushkinin näytelmään Mozart ja Salieri, vuodelta 1832. Oli kieltämättä vaikea karistaa elokuvan hahmoja mielestään kertomusta lukiessa.
