Pullakahvielokuvia 4: Helmikuun manifesti ja Erehtyneet sydämet ja Pikku-Matti maailmalla

Helmikuun manifesti. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajat Toivo Särkkä ja Yrjö Norta. Historiallinen draamaelokuva, joka kuvaa pääosin ajanjaksoa vuosina 1899 – 1918. Tosin elokuva käynnistyy peräti Tilsitin sopimuksen teosta vuonna 1807. Napoléon tuumaa Aleksanteri I:lle: ”Ottakaa Suomi, se on teidän.” Tämän jälkeen kuva siirtyy Porvoon tuomiokirkkoon, jossa Aleksanteri I vahvistaa ja lupaa pitää voimassa Suomen lait. Sortovuosissa, joitten airueina manifestit toimivatten, oli kyse siitä, että Venäjä pyrki sulauttamaan autonomisena pysytelleen pienen Suomen osaksi suurta Venäjän maata. Nämä pyrkimykset ja suomalaisten niitä kohtaan osoittama aluksi sivistynyt, sitten passiivinen ja lopulta selkeän aktiivinen vastarinta, ovat elokuvan johtoteema. Lisäksi mukana on ihmiskohtaloita, joitten kautta luodaan lihaa historian luitten ympärille.

Helmikuun manifestin vahvistaa elokuvassa tsaari Nikolai II. Tämä käynnistää nk. venäläistämistoimet Suomessa. Venäläiset esitetään alistavina ja ankarina tai luihuina ja pelokkaina. Suomalaiset ovat lainkuuliaisia ja varovaisia sekä sittemmin rohkeita ja isänmaallisia. Asetelmallisuus toimii ihan riittävän hyvin, aiemmin Ruotsin osana elellyt Suomi näyttäytyy omia oikeuksiaan puolustavana maana, jota voimalla ollaan alistamassa venäläisyyteen. Suomen sota vaikuttaisi jatkuneen maan alla koko autonomian ajan. Lopulta sota puhkeaa, ensin maailmansota ja sitten Suomen sisällissota. Irtaantuminen Venäjästä tapahtuu osaksi Saksan avulla, tosin saksalaisia ei elokuvassa huomata mainita muuten kuin jääkärien kouluttajina. Elokuvan päätöksenä muistutetaan Suomenlinnassa olevasta tekstistä, jonka mukaan ei kandeis luottaa vieraan apuun. Sitten näytetään vielä Suomen valtiolippua, jossa keskellä terhistelee vaakunajellona.

Käsikirjoituksen tehnyt Mika Waltari on miellyttävän lyhyin kohtauksin saanut kuvattua historiasta tuttuja tapauksia osana tuomariperheen elämää. Itsenäistyminen vaatii perheeltä ja heidän lähipiiriltään uhrauksia, taistelua Suomen puolesta käydään henkeen ja vereen. Noin puolentoista tunnin kesto asettaa rajoituksensa tarkkojen faktojen esittämiselle täsmällisesti, mielestäni tällainen sujuvoitettu versio toimii mainiosti. Tauno Palo esittää tuomariperheen poikaa, sittemmin jääkäriä, hänen puolisokseen löytyy köyhistä oloista lähtenyt neitonen, jota esittää Regina Linnanheimo. Elokuvan esittäminen oli Suomessa pitkään kielletty venäläisvastaisuuden taotta, nyt sen voi katsella pullakahvia nauttien kotonansa.

Erehtyneet sydämet. Valmistumisvuosi 1944. Ohjaus Eero Leväluoma ja Erkki Uotila. Pääosissa Eija Karipää, Erkki Uotila ja Kalle Rouni. Myös toinen ohjaajista, Leväluoma, esiintyy merkittävässä sivuosassa.

Elokuva kertoo nuoresta ja nätistä naisimmeisestä, Eilasta, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Helsingissä vuokra-asunnossa. Eila on työssä johtaja Limangan (Rouni) toimistossa. Limanka on juonikas ja lipevä bisnesmies, joka on valmis käyttämään hämäriä konsteja liikeasioittensa edistämiseksi. Näitä konsteja ovat liikekumppanin houkuttelu naisseuralla juottaminen humalaan. Limanka yrittää värvätä naisseuraksi myös Eilan. Eila kumminkin kieltäytyy ja saa välittömästi potkut. Hänen onnistuu kuitenkin saada uusi työpaikka, mutta Limanka hommaa hänelle lemput sieltäkin. Lisäksi Limanka saa konsteillaan hämättyä maaseudulta tulleen bisneskumppaninsa (Aku Peltonen) allekirjoittamaan kauppakirjan, joka on viedä miespolon perikatoon. Eilan elämää lämmittää orastava suhde kuvataiteilija Järveen (Uotila). Lemmensuhde on kuvattu niin sielukkaana, ettei ole ihme kun niin kauan kestää ennen kuin päästään itse asiaan. Ja totta mouses, Limanka tulee sotkemaan sitäkin suuntaa Eilan elämässä.

Elokuvassa on vain pari pikku kohtaa, jotka paljastavat, että elokuva on sota-ajalta. Eri väestöryhmien elintasoerot on kuvattu melkoisiksi. Mielenkiintoinen osio on vierailu talvisella lomalla kotimaisessa laskettelukohteessa. Nättejä naisia elokuvasta ei puutu.

Pikku-Matti maailmalla. Valmistumisvuosi 1947. Ohjaus Edvin Laine. Pikku-Mattia esittää lapsinäyttelijä, jonka nimeksi ilmoitetaan Veli-Matti. Matti asuu maalla mummon pienessä maalaistalossa. Pojalla on hyvä lauluääni, jota hän ei pidä piilossa. Kun mummo kuolee, Matti lähtee etsimään äitiään, jonka kuulee olevan Helsingissä.

Helsingissä Matti on ihmeissään kaikesta vilinästä ja saa auttajakseen satunnaisen veitsenteroittajan (Joel Rinne). Yösijaksi löytyy pommisuoja, joka on muuttunut asunnottomien yömajaksi. Paikka sijaitsee Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin lähellä, joten sen nimeksi mainitaan ”Grand Hotel Manala”. Yömajan ”professorina” muuten nähdään tunnettu teatteriohjaaja Wilho Ilmari. Manalan asujaimet vaikuttavat jokseenkin ehjiltä ulkonaisesti, raajarikkoja elokuva ei esittele, vaikka heitä lienee löytynyt Helsingistä sotien jälkeen paljon.

Matti saa laulullaan suosiota veitsenteroittajan apupoikana. Hänen työparinsa on langennut juopottelevaan elämään, vaikka hänellä on menneisyytensä taiteen parissa. Kaiken kaikkiaan Matti-pojan mainitsema ”viinamato” vaivaa useita elokuvan hahmoja. Matti kumminkin vääntää nuoren hyveellisyytensä tarmolla asiat paremmalle tolalle, mikä tämän tapaisten pullakahvielokuvien luonteeseen kuuluu. Hän saa sopivasti tukea Salmelta, jota esittää toinen lapsinäyttelijä Ritva-Leena. Hämärällä tavalla piristävää on nähdä Ansa Ikonen ja Siiri Angerkoski juopotteluun langenneina naisina, heidän osansa kun ovat elokuvissa usein niin puuduttavan kaavamaisia. Näyttelijöitten valinnat tavallaan purkavat elokuvan selkeää asetelmallisuutta.

Suomalainen yhteiskunta kohtasi sotien jälkeen muuttoaallon maalta kaupunkeihin. Vaikka tässä elokuvassakin siitä mainitaan, niin veri taisi vetää maaltamuuttaneita takaisin entisiin oloihin, kuten juonikuviossa viittilöidään. Sama refluksiliike nähdään muutamissa muissakin elokuvissa, kuten Kukonlaulusta kukonlauluun. Tyytyväisiä kaupunkiin muuttajia näkyy harvemmin.

Ajattelin, että Pikku-Matti olisi oikea ultimate-pullakahvielokuva ja niinhän se olikin!

Kuopio 250 vuotta

Kuvia Kuopion 250-vuotisjuhlilta. Monta silmäparia oli katselemassa valoshöytä torilta satamaan ulottuneella alueella. Tuomiokirkossa oli torni korkealla ja värit vaihtuivat kuin sisustus ravintoloissa. Feminisaatio näkyi esityksissä, mutta oli esillä vielä vanha kunnon Veljmieskin. Sieniä ja sinivaloa tarjosi tämä itäisen Suomen unista sykkivän kaupungin synttärinäytös. 

Hermes Mangialardo: Oculucis, Snellun puisto

 

 

 

Ari Tiilikainen: Hetkiä valossa, Tuomiokirkko

 

 

Ari Tiilikainen: Taruvalkeat, Vahtivuorenkatu

 

Those Guys Lighting (Latvia): Divine Geometry, Matkustajasatama

 

 

Elements Ensemble: Glowpio, Taidemuseon sisäpiha

 

 

Taustamarkkinat BGMT: Minna Canthin haamu, Snellun puisto

 

Madame de Savorelle pakkasparasolleineen, Snellun puisto

AlexP (Alankomaat): MAPP, Poikalyskan kulma (ketjukolaaja oikealla)

"Taiottu laakso": Taide- ja kästyöosku Oivallus + koulukkaat

, Satamapuisto 

Heikki Konttinen: Veljmies (KuPS-pannalla), Kauppahallin pääty

Onneksi olkoon 250-vuotiaalle Kuopiolle! 

Alatkin jo päästä haamun ikään. 

Elokuvien uskontofilosofiaa

En ole uskonnon enkä filosofian asiantuntija ja elokuvien suhteenkin olen vain keskivertokatselija. Katselen kumminkin aika paljon elokuvia. Nyt ajattelin kertoa näkemyksiäni kolmesta elokuvasta niissä huomaamieni pienten uskonnonfilosofiaan viittilöivien seikkaperien takia. Suosittelen kaikkia näitä elokuvia katsottavaksi kenelle vain

Elämää Yangin jälkeen (After Yang, 2021) on Kogonadan ohjaama amerikkalainen scifi-elokuva, joka kertoo rauhallisesta maailmasta jossain Amerikoissa. Tekoäly on otettu käyttöön avosylin. Elokuvan perheessä Yang-niminen huomaavainen ja lempeä androidi toimii lapsenhoitajana perheen ainoalle lapselle, nuorelle tyttöselle. Eräänä päivänä pidetty Yang lakkaa kuitenkin toimimasta, jolloin perhe joutuu miettimään mitä Yangille tehdään ja hankitaanko perheeseen uusi lapsenhoitaja hänen tilalleen. Tässä yhteydessä perhe käy läpi kokemuksiaan elämästään Yangin seurassa.

Eräässä pienessä, mutta hyvin intiimisti toteutetussa jaksossa perheen äiti muistelee keskusteluaan Yangin kanssa. He keskustelevat siitä, miten tekoälyandroidi kokee oman toimintansa loppumisen. Yang toteaa, ettei hän toivo, että olisi olemassa kuolemanjälkeistä elämää, että se ei ole hänelle tärkeää. Hän viittaa tässä yhteydessä kiinalaiseen ajatteluun sanomalla: ”There is no something without nothing”. Tämä esitettiin Ylen Teemalla suomennettuna: ”Tyhjästä ei synny mitään.”

Minusta tämä suomennos ei oikein yllä enkunkielisen tekstin syvyyksiin. Minä näen siinä taolaisen jin&jang -ajattelun erään version. Joskus luin taolaisuuden perusteoksen Tao-te-king Pekka Ervastin suomentamana. Siinä puhuttiin olevaisesta ja ei-olevaisesta. Ei-olevaisen mainittiin olevan ”kummastuksen avoin ovi”. Jin ja Jang ovat erillisiä ja silti kimpassa toistensa kanssa niin kuin Korean lipussa. Olevainen ja ei-olevainen ovat vähän niin kuin kavereita, jotka antavat toisilleen tilaa, mutta ovat aina läsnä elämässä. Kaikki me kuolemme eikä sitä tarvitse kokea tuomiona.

Neljä pientä aikuista (2023) on Selma Vilhusen ohjaama suomalainen ja ruotsalainen elokuva, joka kertoo avioparista, joka tekee rohkean päätöksen kokeilla polyamorista suhdetta. Se tarkoittaa, että molemmilla on avioliiton ulkopuolinen lemmensuhde. Tämä tarkoittaa, että kumpikin puoliso on vuorollaan poissa kotoa ulkosuhteensa parina. Voi kuulostaa ihan kivalta vaihtelulta, mutta elämässä on myös pyykinpesua ja lastenhoitoa. Näitten jakaminen kimppakamun kanssa ja varsinkin häntä ilman voi osoittautua yllättävän rasittavaksi. Avioparin mieshenkilö toimii kirkkoherrana helsinkiläisessä seurakunnassa. Joulusaarnassaan hän lukee paimenista, jotka olivat kedolla lampaita kaitsemassa. Sitten hän herää uskonnon parista oman elämänsä kriisiytyneeseen olotilaan ja lausuu saarnastuolista: ”Sinä yönä Jumala oli valtavan rohkea: Hän uskalsi syntyä ihmiseksi – kaikkine vajavaisuuksineen ja virheineen.” Elokuva päättyy papin pohdiskeleviin sanoihin saarnastuolissa. Se on vähän kuin jättäisi viimeisen rivin tai kokonaisen kappaleen pois tarinasta. Hyvä ratkaisu.

Minua on usein mietityttänyt, mitä tarkoittaa, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ihmiset ovat kumminkin aika monenmoisia. Toisaalta, kukapa meistä ei saisi asioitaan sotkettua? Ja jos ja kun ihminen on vajavainen niin kuin on, miten sitten on Jumalan laita? Jonkun evankeliumin mukaan Jeesus puuskahti: ”Te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te saattaisitte hyvää puhua, kun itse olette pahoja? ” Jaa-a… Eihän paha ole kenkään ihminen vaan toinen on mälsempi toista?

Palimpsesti (2024) on Hanna Västinsalon ohjaama suomalainen scifi-elokuva, joka kertoo vanhoista ihmisistä, joille tarjoutuu tilaisuus osallistua kokeeseen, jossa he lääkeaineitten ansiosta alkavat nuortua. Nuortuminen tapahtuu hillittyyn tahtiin ja merkitsee eri asioita eri ihmisille. Aikakausi ei siis muutu, elokuvan päähahmot vain alkavat nuortua. Elokuva seuraa kahta ihmistä, Tellua ja Juhania. Tellulle tärkeää nuortumisessa vaikuttaa olevan seksi, Juhani taas alkaa jahdata nuoruutensa tavoittamatonta haavetta, avaruustieteen opintoja. Hän laittaa seinälle Juri Gagarinin julisteen ja katselee tv:stä avaruussarjaa. Tellua kiinnostaa mihin avaruusmiehet oikein pissivät, kun ovat painottomassa tilassa avaruusaluksellaan.

Tutkimusta johtava mies kertoo en muista kummalleko, että hän voi nyt kirjoittaa elämänsä uudelleen, tehdä elämästään palimpsestin, jonka hän kertoo olevan vanhan taideteoksen päällemaalaus. Wikipedian mukaan löytyneitä palimpsesteja tutkitaan juuri sen selvittämiseksi, mitä maalauksen tai kirjoituksen alta löytyy. Nähdäkseni elokuvan opetus onkin se, että vaikka kuolema tuntuu surulliselta, kaikki kumminkin odottavat meidän kuolevan, joten mitä tuota junkaamaan.

Eduard Mörike: Mozartin matka Pragiin

Saksalainen Eduard Mörike (1804 – 1875) oli romantiikan tyylisuunnan runoilija ja kertomusten kirjoittaja. Vuonna 1856 julkaistiin hänen kertomuksensa Mozart auf der Reise nach Prag. Vuonna 1987 kertomus julkaistiin Eeva-Liisa Mannerin suomentamana nimellä Mozartin matka Pragiin. Ostin ntamo-kustantamolta pikku kirjasen, joka sisältää myös suomentajan alustuksen nimellä Möriken viimeinen proosateos. Manner käy ansiokkaasti läpi Möriken uraa kirjoittajana ja oppineena sekä kertoo Möriken eristäytyvästä luonteesta ja hänen proosatuotannostaan, erityisesti kyseisestä teoksesta.

Kertomuksessa suuri säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart matkaa vaimonsa Konstanzen kanssa Wienistä suuntana Praha (saksaksi Prag). Mozartin matkan tarkoitus on viimeistellä ensiesitystä varten oopperansa, jonka me tunnemme nimellä Don Giovanni, mutta jota kertomuksessa kutsutaan nimellä Don Juan. Muutaman matkapäivän jälkeen he pysähtyvät vaunuillaan majatalolle, jonne Konstanze jää lepäämään.

Mozart lähtee käppäilemään läheisen linnan puutarhaan, jonne hän menee omine lupineen. Linna on kreivin kotilinna, hänellä on hieno puutarha, jonka lehtimaja, etten sanoisi orangérie, vetää säveltäjäneroa puoleensa. Lehtimajassa on puuastioissa kasvavia appelsiinipuita, oleantereita sekä pomeranssipuu. Mozart menee pomeranssipuun luo ja puoliksi vahingossa tulee irrottaneeksi puusta yhden hedelmistä. Jostain syystä hän vielä halkaisee sen veitsellä. Sillä siunaaman hetkellä paikalle ilmestyy puutarhan edeskäypä joka syyttää Mozartia pomeranssin anastamisesta.

Kreivin linnassa valmistaudutaan juhlimaan kreivin nuoren veljentyttären Eugenien kihlajaisia. Pomeranssipuu ja sen yhdeksän hedelmää oli varattu erityissyistä juuri kihlajaisjuhlaa varten. Mozartin pelastaa nolosta tilanteesta se, että isäntäväki, eikä vähiten juuri Eugenie, fanittavat suurta säveltäjää ja pyytävät hänet vieraakseen.

Loppuosa tarinan ajassa etenevistä tapahtumista keskittyy kihlajaisjuhliin. Samalla Mörike antaa sekä Wolfgangin että Konstanzen selvittää tapahtumia, jotka ovat edeltäneet Prahan reissua. Mozart kuvaillaan ulkonaisesti hyväntahtoiseksi, hieman lapsekkaaksi luonteeksi, jonka rahankäyttö on tuloihin nähden turhan avokätistä. Hänen neroutensa tuodaan selvästi esille monella tavoin, suosikkini on seuraava kaunispuheinen Möriken näkemys:

Sävellys oli noita loistavia kappaleita, joissa puhdas kauneus vapaaehtoisesti, kuin oikusta, suostuu eleganssin palvelukseen, mutta siten, että samalla kun se näennäisesti verhoutuu mielivaltaisten muotojen leikkiin ja kätkeytyy häikäisevien valojen paljouteen, se paljastaa oman jalon luonteensa jokaisessa liikkeessä ja tuhlaten purkautuu uljaaseen paatokseen.

Nerouden ja hyväntahtoisuuden vastapainona on Mozartin taipumus vaipua synkkyyteen. Konstanze tuntee miehestään tämän luonteenpiirteen. Hän yrittää hoitaa perheen taloutta ja kannustaa miestään harrastamaan liikuntaa. Satunnaisia myönteisiä onnistumisia on tapahtunut, mutta mustat pyörteet myllertävät säveltäjän sisimmässä. Kihlajaisjuhlien lopulla Mozart esittää pianolla osia Don Giovannista ja nuori Eugenie käsittää musiikin heijastavan säveltäjän mielen synkkiä piirteitä. Kertomus päättyy böömiläisen kansanlaulun sanoihin, joissa orastavan kasvun muistutetaan nousevan hautaasi koristamaan.

Möriken viimeiseksi mainittu proosateos on hyvä esimerkki romantiikan tyylin kertomuksesta. Mieleen tuli kotimaisesta kirjallisuudesta Runebergin idylliseksi mainittu runo Hanna, jossa täydellisen onnen ja kukoistuksen takana lymyää toukkien maailma. Mörike itse kävi elämänsä ehtoopuolella araksi, melankoliseksi ja passiiviseksi, kunnes hiipui hiljaa pois.

Mannerin alustusteksti on 14 sivua pitkä ja itse kertomus kattaa 85 sivua. Eilen aloin tätä lukea, mutta olin edellisyön vähistä unista niin väsyksissä, että kirja putosi käsistäni kolme kertaa, jolloin annoin periksi ja kuuntelin radio-ohjelmaa, jonka ääreen nukahdin. Viime yön nukuin kohtalaisesti, joten kirja tuli melko nopsaan lukaistua.

Kirjasta tulee tietysti monissa kohdin mieleen Milos Formanin elokuva Amadeus (1984), joka pohjautuu Pushkinin näytelmään Mozart ja Salieri, vuodelta 1832. Oli kieltämättä vaikea karistaa elokuvan hahmoja mielestään kertomusta lukiessa.