Kerran olin taivaan suolajärvi on kuvailevan alaotsikkonsa mukaisesti Liiviläisen nykyrunouden antologia. Olli Heikkonen suomensi teoksen runot, kirjoitti esipuheen ja selitti suomennosperiaatteitaan (raakakäännökset 17 runoon teki Renāte Blumberga). Valt Ernštreit kirjoitti esseen pienestä suuresta liiviläisestä kirjallisuudesta. Lukaisin eilen tämän 112 sivua pitkän kirjasen.
Keitä ovat liiviläiset? Liiviläiset eivät nykyään ole kovin tunnettu kansa, vaikka he aikoinaan, noin 700 vuotta sitten, olivat väkiluvultaan arviolta silloisten suomalaisten kokoinen seurue. Liiviläiset kansoittivat Riianlahden rannikkoseutuja, osa heistä asui Väinäjoen suulla, nykyisen Riian kaupungin alueella. Kun saksalaiset kristinuskon levittäjät saapuivat 1100-luvun lopulla alueelle, osa liiviläisistä antoi kastaa itsensä tähän uuteen uskoon. Kun usko ei tuntunut painuvan kansan liiviin, saapui Saksasta kansainvälinen palkkasoturiarmeija tukemaan käännytystyötä – nämä ristiretkeläiset tunnettiin nimellä Kalparitarit. Kun ritarit olivat nuijineet uskoa liivinmaalaisiin eli: liiviläisiin, lätteihin (latvialaisiin) sekä Viron heimoihin muutamia vuosikymmeniä, kertoi saksalainen piispa paaville, että Liivinmaa olis nyt kristitty. Osa liiviläisistä oli taistellut päällikkönsä Kaupon johdolla kalparitareitten puolella, mistä lienee syntynyt liiviläisille jonkinmoinen mainehaitta.
Ensimmäinen maailmansota pyyhki yli Liivinmaan ja verotti liiviläisiä. Monet liiviläiset olivat jo latvialaistuneet. Maailmansotien välillä suomalainen kielimies Lauri Kettunen ja virolainen Oskar Loorits tekivät tutkimuksia tämän suomen- ja vironsukuisen kielen jäljelle jääneitten puhujien parissa Latviassa Liivinranta -nimisellä alueella Kuurinmaan luoteiskolkalla. Alkoi liiviläisten herääminen, liiviläistä kirjallisuutta, varsinkin runoutta ja lauluja sepitettiin. Kōrli Stalte liivinsi Uuden testamentin ja sepitti paljon runoja. Pētõr Damberg kirjoitti runoja ja toimi monessa mukana liiviläisen kirjallisuuden saralla. Myönteinen kehitys tyssäsi toiseen maailmansotaan ja varsinkin neuvostoaikaan, jolloin liiviläisten perinteinen kalastuselinkeino Itämerellä kiellettiin turvallisuussyihin vedoten. Liiviläiset saivat kalastaa vain Riianlahdella. Heidän oli liityttävä kalastuskolhooseihin ja entinen pienyrittäjyys lopahti. Lapset eivät enää oppineet liivin kieltä, vaan latvialaistuivat. Monet muuttivat pois entisiltä kotiseuduiltaan.
Nykyään liiviä äidinkielenään pitäviä ei juuri taida löytyä. Sen sijaan kielen opiskelijoita ja sitä taitavia on edelleen. Siitä todisteena on nyt puheena oleva kirja. Se esittelee kolme liivin kieltä käyttävää nykyrunoniekkaa, joista jokaisesta seuraavaksi jokunen sananen:
Valt Ernštreit (s. 1974) Liivin instituutin johtaja. Häneltä kirjaan valitut runot sijoittuvat Liivinrannan maisemiin tai operoivat sen maiseman sanoilla ja näkymillä. Yksi runoista tosin kuvaa Riian kaupungin muinaista liiviläisasutusta, jonka päälle nykyinen Riika on rakentunut. Runoissa on kirpeän-makea sävy, vähän niin kuin sekoittaisi hunajaan puolukkaa. Makeus irtoaa kotoisista muistoista ja näkymistä, kirpeys siitä miten kylätie on hiljennyt. Runot asettavat ymmärrettäviä kysymyksiä ja niihin voi helposti samaistua.
Baiba Damberga (s. 1957) Liivinrannnalta lähtöisin oleva kuvataiteilija, joka kirjoittaa myös runoja. Pētõr Dambergin veljentytär. Runoja kuvaillaan kuvallisiksi. Ensimmäiseksi valitussa runossa liiviläistyttö hymyilee Liiviläisten lipun väreissä. Jatkossa runot sukeltavat Liivinrannalla vietettyyn lapsuuteen. Suolajärvi sataa taivaasta maahan mukanaan kalat, jotka uivat mereen ja tekevät merestä suolaisen. Mutta tuleeko suolajärvi enää takaisin, vaikka miten kutsuisit? Ajanrajaa ei voi ylittää, kaikki on kuin uuteen nahkaan luotu.
Kempi Kārl (s. 1963) on hyvin mielenkiintoinen runoilija. Hän on kasvanut Mõtsāpūolen alueella, jossa 1800-luvun puolivälissä puhuttiin Salatsin liiviä. Nykyään hän on kyseisen murteen paras asiantuntija ja myös murteen kirjoitusjärjestelmä on hänen tekoaan. Hän on nostanut jalkeille hiipuvan kielen kadonneen murteen. Kempi Kārl on nimimerkki, jonka takana on Tarton yliopiston professori, Viron ja Latvian tiedeakatemioitten jäsen.
Kauniissa runossaan Salatsin hiljainen virta hän kyselee:
tohtisinko
herättää sinut
kun
syvällä unessasi
olen
enemmän hereillä
kuin
koskaan missään rakkaudessa
Runossa Kaikki katoaa poika kyselee äidiltä, miksi hän sanoo, että kaikki katoaa ja millä tavalla se tapahtuu. Äiti vastaa:
kun
et enää puhu
kaikki
on kadonnut
