maanantai 22. lokakuuta 2018

Henrikin Liivinmaan kronikka

Luin vuonna 1227 tai sen jälkeen kirjoitetusta latinankielisestä tekstistä suomennetun teoksen, joka sai suomennettuna nimekseen Henrikin Liivinmaan kronikka. Vuonna 2003 julkaistun suomennoksen tekivät Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Tietoni kronikasta ovat peräisin tästä suomennoksesta, jonka alkupuheen kirjoitti Seppo Zetterberg. Alkuteoksen nimenä mainitaan Heinrici Chronicon Livoniae.

Alkuteos on siis 1200-luvun alkupuolelta, joskin vanhin säilynyt versio löytyi vuonna 1862 puolalaisen aatelissuvun kirjastosta. Sen arvellaan olevan kopio, joka on peräisin 1200 – 1300-lukujen taitteesta. Kirjoittajan arvellaan olleen saksalainen pappi nimeltä Henrik. Näin voidaan hyvällä syyllä olettaa, vaikka yhtään ainutta selkeästi ilmaistua tämänsuuntaista tietoa ei tekstissä esitetä. Henrikin on joskus arveltu myös olleen lättiläinen (latvialainen), siihen viittaa hänestä käytetty suomenkielinen nimikin, Henrik Lättiläinen. Zetterberg taitaa suositella nimeksi Lätin Henrik.

Henrikin Liivinmaan kronikka on oman aikansa historiankirjoitusta, tosin täyttä objektiivisuutta ei liene tavoiteltu. Aiheena on Liivinmaalle ennen muuta Saksasta suuntautunut miekkalähetys. Ristiretkiksikin niitä nimitetään. Ristiretki tarkoittaa jonkinlaista pyhää sotaa, nk. pakanoitten käännyttämistä vaikka väkivalloin kristinuskoon. Väkivaltaa kirjasta ei todella puutu. Siitä pieni esimerkki keskikammottavasta päästä:

Karedan kylä oli silloin hyvin kaunis, suuri ja väkirikas, kuten yleensäkin Järvamaalla ja koko Virossa kaikki kylät, joita meidän miehemme vähän myöhemmin tuhosivat ja polttivat. Kolmen päivän jälkeen he palasivat saaliineen ja polttivat lähistöllä sijaitsevat kylät ja maakunnat, nimittäin Mõhun ja Nurmegunden. Viimein he saapuivat järvelle, jonka nimi on Võrtsjärvi, ja jäätä myöten kulkien palasivat hyvillä mielin Liivinmaalle.

Kronikassa kuvattu ajanjakso käsittää vuodet 1184 – 1227. Liivinmaa, latinaksi Livonia, tarkoittaa tässä suunnilleen nykyisen Latvian ja nykyisen Viron alueita. Tuolloin niitä asuttivat heimot, Latvian alueelta tärkeimpinä tekstissä mainitaan suomensukuista kieltä puhuneet, Riianlahden rantoja asuttaneet liiviläiset sekä balttilaiset lätit (yleisnimi ”latvialaisille” heimoille). Viro oli jakautunut maakuntiin, joilla oli osaksi keskenään erilaiset luonteet. Suurin osa kirjasta käsittelee virolaisten käännyttämistä, johon myös liiviläiset ja lätit ottivat osaa. Tärkein ero Saksasta ja muualta Euroopasta saapuneisiin ristiretkeläisiin oli se, etteivät Liivinmaan heimot olleet erityisempiä soturikansoja. Tosin saarenmaalaiset tuntuivat harrastaneen merirosvousta ja muuta kiusantekoa, samoin kuurilaiset Riianlahden eteläpuolella. Liivinmaan eteläpuolen liettualaiset heimot tekivät rosvoretkiä Liivinmaalle hyvin tottuneesti, siellä puuhailivat myös venäläiset.

Vaikka sotilaallinen etulyöntiasema olikin ammattisotilailla – kalparitareilla ja muilla ristiretkeläisillä – oli liivinmaalaisten etuna kansan runsaus valloittajiin verrattuna. Tästä syystä pakanain käännytys kestikin kymmeniä vuosia. Lopuksi paikalle lehahti paavin legaatti Vilhelm Modenalainen. Henrikin kuvailun perusteella vaikuttaa siltä, että kaikki halusivat nähdä ja kuulla häntä. Tulee mieleen paavin hiljattainen Baltian kiertue. Kirjan keskeisin hahmo on kuitenkin kolkytvuotinen Riian piispa Albert von Buxhoevden. Hänen itsepintainen toimintansa mursi lopulta liivinmaalaisten halun olla omia isäntiään ja harjoittaa omaa uskontoaan. Naishahmoista tärkein on Neitsyt Maria. Liivinmaasta käytettiin roomalaiskatolisessa maailmassa nimitystä Marian maa.

Suomennos on sujuva ja helppolukuinen, tosin tekstissä on tiettyä junnaavuutta, kun ne pakanat eivät ota lopettaakseen vastaanhangoittelua. Vaikka erityisempää tapakulttuurin kuvausta ei sotataitoa lukuunottamatta paljoa löydy, antaa teos kuitenkin meitsille mielenkiintoisen kuvauksen keskiaikaisen, esikristillisen ajan Baltiasta.

Kirjassa on 264 sivua. Lukeminen kesti kaksitoista päivää.

2 kommenttia:

  1. Olet viimeaikoina liikkunut aktiivisesti balttien ja ugrien maisemissa, kirjoittanut mielenkiintoisia postauksia ja antanut uusia lukuideoita. Tuo virolaisten kohtalo on ollut kova, vaikkakin kalparitarit toivat tullessaan myös uusia kulttuurivaikutteita. Toisaalta olivat virolaiset uskollisia vanhoille jumalilleen.

    Tuo mainittu Buxhoevden suku on ollut liehumassa myös Viipurissa Vanhan Suomen aikana. Aiheesta on kirjoittanut tietenkin Lempi Jääskeläinen.

    Jos liiviläiset sinua innostaa, kannattaa lukea Lauri Kettusen "Tieteen matkamiehenä" teokset, joissa liiviläisten sammuvaa kulttuuria kuvataan mielenkiintoisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liiviläiset kyllä alkoivat kiinnostaa, varsinkin liivin kieli ja liiviläisten kansantarinat, onko niissä havaittavissa itämerellistä sukulaisuutta Kalevalan tarinoihin. Mm. saarenmaalaisten merirosvoilu Gotlannin seuduilla tuo mieleen kalevalaiset tarinat sammon ryöstöstä.

      Liiviläisiä on tosi vähän jäljellä, wikipedian mukaan viimeinen alkuperäinen kielen taitaja on jo poissa. Liiviläisinä itseään pitäviä sentään on.

      Tästä kronikasta tuli tietysti mieleeni Suomeen suuntautuneet ristiretket ja se miten vähän niistä tiedetään. Vaikutti siltä kuin Porthan olisi vetänyt parelleeleja juuri näistä Baltian ristiretkistä Suomen vastaaviin. Hänkin kirjoitti siitä miten kenties eri heimot (karjalaiset, vatjalaiset, venäläisetkin) olisivat liittyneet yhteen ruotsalaisia Karjalaan tunkeutujia vastaan, aivan kuten Liivinmaalla.

      Aloitin muuten kokeeksi sitä Jaan Krossin mammuttia Uppiniskaisuuden kronikkaa, ihan ok historiallinen seikkailuromaani. Tämä vain kiilasi väliin, kun on kaukolaina. Ai niin, Henrikin kronikassa mainitaan myös mielenkiintoinen nimi käännytystyötä tehneitten pappien joukossa: Pietari Kaukovalta, Suomesta!

      Poista