Mansikkasauna

Marjukka ja Jorma Eronen toimittivat ja suomensivat vuonna 1979 julkaistun teoksen nimeltä Mansikkasauna. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja on Valikoima tšeremissilauluja. Tšeremissejä kutsutaan nykyään marilaisiksi. Kirjasta ei ilmene ovat laulut niittymarien vai vuorimarien perinnettä.

Koska kirjassa ei ole mitään johdantoa eikä jälkipuheita, jää kulloisenkin laulun käyttötarkoitus – esim. juhlahetki, johon laulu on tarkoitettu – lukijan arvailun varaan. Takakannessa sentään kerrotaan tšeremissirunojen vaikuttavan ”heleällä lyyrisyydellään” enemmän kuin myyttisen taustan kautta. Tämä heleä lyyrisyys tarkoittaa nähdäkseni näitten laulujen osalta sitä, että varsin vähillä kuvailuilla oletetaan lukijan tai kuulijan pääsevän perille siitä, mistä laulussa kerrotaan. Minun kohdallani näin ei aina käynyt, mikä ei välttämättä kerro mitään pahaa sen enempää tšeremissilauluista kuin niitten esittämisestä kirjassa sellaisenaan (toki suomennettuina). Oma rajallisuuteni vastaanottajana asettaa tietenkin esteensä kaikkinaiselle ymmärtämiselleni. Myös pikainen lukaisu saattaa vaikuttaa ymmärtämiseen ja varsinkin ymmärtämättä jäämiseen. Paikoitellen niukka ilmaisu toi mieleeni japanilaiset haiku- ja tankarunot.

Tässä valikoimassa on mukana myös tuntemani Otto Mannisen aikoinsansa suomentama laulu Patam-virrasta ja sen sinikukkasista. Eroset ovat suomennoksessaan ilmeisestikin halunneet pysytellä lähellä sananmukaisuutta, Manninen taas on tyylilleen uskollisena korostanut runon sointia mitallisena. Myönnän, että on makeeta lukea versio, jossa on laulullisuutta. Olen kovasti pitänyt Mannisen suomennoksesta. Erosten suomennoksen nelisäkeinen laulu on Mannisella kuitenkin kahdeksansäkeinen, mitan ja loppusointujen sanelemana. Sitä paitsi Eroset puhuvat Patan-virrasta.

Mitä, että jokin näytekö? On aika vaikeata löytää lyhyistä runoista näytettä, jossa ei lainaisi kokonaista runoa ja josta toisaalta tulisi jotain olennaista esille. Löysin kuitenkin yhden säkeistön, jonka voinen näytteenä esitellä. Runon ensimmäisessä säkeistössä kuvataan miten maataloustyöt voivat joskus edetä nopeastikin. Pianpa jo puidusta rukiista saadaan maltaita. Toisessa säkeistössä paljastetaan mistä tässä oikein säkeitä sepitelläänkään:

Eivät ne maltaita olleet vaan sokeria.

Maltaista panin olutta.

Ei se olutta ollut vaan mettä.

Tätä olutta kutsuin vieraan juomaan.

Ei se vieras ollut vaan lemmittyni.

Usein runoissa on tietenkin aiheena rakkaus. Moni laulu sopisi häitten yhteydessä esitettäväksi. Ja löytyy myös eroa ja surua, kuoleva toivoo pihlajan haudalleen ja laulua ylleen.

Kirjasessa on vain 70 sivua. Lukaisin sen eilen.