Yrjö Jylhä: Kiirastuli

Yrjö Jylhän (1903 - 1956) runokokoelma Kiirastuli käsittelee Suomen kohtalon vuosia, aikaa ennen talvisotaa ja sen jälkeen. Ennen kaikkea kirja sisältää kalliita runokuvia itse sodasta. Jylhän teos julkaistiin vuonna 1941.

Yrjö Jylhä oli klassisen runon taitaja, joka kuului Tulenkantajiin, suomalaiseen nuorten modernistitaiteilijoitten ryhmään. Hänen tavallaan klassisen, mitallisen ja loppusoinnutetun runon kirjoittajia ryhmässä olivat mm. Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas. Nuoret mitallisen runon kirjoittajat erosivat edeltävien sukupolvien taitajista lähinnä aiheen valinnan ja käsittelyn osalta. Tietysti esim. Uuno Kailas kirjoitti myös perinteistä runoutta, virsi 584, Suomalainen rukous, on hänen käsialaansa.

Niinikään monet Kiirastuli-kokoelman runot tuntuvat nykylukijasta (lue: minusta) jokseenkin yhtä paatoksellisilta kuin V. A. Koskenniemen vaikuttava ”Syysilta metsässä”. Ehkä kuitenkin mahtipontisuus-ruuvia on Jylhän runoissa kierretty vähän pienemmälle. Uskonnollisuus on myös läsnä Kiirastulen runoissa. Eräs kokoelman tunnetuimmista runoista, ”Pyhä yö”, kertoo lapsesta, joka syntyy kirvesmies Joosepille jouluna. Runo tekee tavallaan kaikista rintaman miehistä evankeliumin paimenia tai taivaallista sotaväkeä, jotka ainakin sen yön ajaksi ottavat tehtäväkseen suojella lasta petojen hyökkäyksiltä. Samalla suurten kuvien linjalla kulkevat monet muutkin runot.

Itse asiassa pidän kokoelman parhaimmistoon kuuluvina juuri juhlarunoja ”Runo kansalleni” (kirjoitettu jo v. 1938 vapaussodan tapahtumia muistaen) ja ”Vaienneet voittajat” (kirjoitettu v. 1940, jolloin Helsingissä järjestettäväksi oli kaavailtu olympiakisat). Jylhän upea mitallinen ja loppusoinnutettu runo sopii loistavasti juuri sankarirunoihin ja palvoviin ylistyslauluihin. Hänen osallisuutensa Tulenkantajien ryhmässä lienee vaikuttanut siihen, että runoista ei ole muodostunut ylenmäärin hehkuttavia ja silti niitten uljas tyyli tekee kunniaa isänmaalle ja Suomen kansan taistelijoille.

Tietenkin se mikä tekee Kiirastulesta klassikon runokokoelmien joukossa, on sen omakohtaisuus. Jylhä toimi talvisodassa upseerina. Runoissa hän lähettää miehiä taisteluun, runoilijaa mukaillakseni ”hellin katsein, mutta kovin käskyin”. Puolet palaa hengissä, moni makaa ahkion pohjalla. Elossa selvinneet saattavat rynnäkön jälkeen hymyillä, kaikki kaipaavat kuitenkin pois rintaman helvetistä. Runoilija ei mässäile kauhukuvilla, vihollisen raketit voi nähdä tähdenlentoina.

Jylhän runot järkyttävät lukijaa, mutta ne tekevät sen tyylikkäästi, pienen ihmisen tragedioilla. Runossa ”Kotiin” loman saanut ansioitunut sotilas kaatuu viimeisessä hyökkäyksessä ennen lomaansa, pääsee vihdoin kotimatkalle ja saa kuin saakin ristin – tosin suuremman kuin oli suunniteltu. Tämän runon kautta syntyy yhteys Yrjö Kokon ”Pessiin ja Illusiaan”. Sanonnan mukaan ”sota ei yhtä miestä kaipaa”. ”Pessissä ja Illusiassa” ainoa nimeltä mainittu mies, korpraali Pienanen, saa edustaa koko sotilaskuntaa. Hänen kaatumisensa ennen lomallelähtöä tuntuu juuri siksi armottomuudessaan niin satuttavalta.

Tunnettuja runoja Kiirastuli-kokoelmassa ovat myös ”Kaivo” ja ”Kohtaus metsässä”. Kaivo on trokee-mittaan sepitetty kuvaus, jossa tulee esiin talvisodan arki – runon soturien ongelmana on, mistä saada vettä. Kaivo on jäänyt joko rintamalinjojen väliin tai ainakin sellaiselle kohdin, josta vihollisen tarkka-ampujan on helppo poimia päiväsaikaan kaivolla kävijä. Korsussa, maan alla, on kertojan mukaan ”tyyntä, kodikasta”, mutta haavoittunut sotamies kaipaa huokaillen vesitilkkaa. Vettä saa kuitenkin vain lunta sulattamalla ja lumi on kertojan mukaan mustaa, ”sen peittää pirstat, savu, saasta”. Lopulta eräs miehistä saa ilmeisesti tarpeekseen toverinsa pyynnöistä ja lähtee noutamaan tälle vettä. Runo järkyttää dramaattisuudellaan, minkä lisäksi se saa komeasti nostetta toimivasta riimittelystä ja mitallisuudesta:

haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:

veljet, vesitilkka tuokaa –.

Kohtaus metsässä -runossa kertoja joutuu äkkiä kasvokkain vihollissoturin kanssa. Runossa venytetään tapahtumaa viiden säkeistön mittaiseksi sodan moraalin pohdinnaksi. Kertoja tuntee selvästi myötätuntoa taiston kentälle kaatuvaa vastustajaansa kohtaan. Kuten tästä runosta, myös monesta muusta jää lukijalle tuntu siitä, ettei koettu jätä runoilijaa rauhaan, vaikka rauha koittaakin. Tämä vaikutelma korostuu kokoelman viimeisessä runossa ”Näky”, jossa kaatuneitten miesten armeija tulee pyytämään runoilijaa johdattamaan heitä takaisin taisteluun, joka heiltä jäi kesken. Vastahakoisesti, mutta velvollisuudentunnon ajamana runoilija suostuu. Tuloksena lienee tämä kokoelma.

Tuoko Kiirastuli jotakin uutta sodasta kertovaan kirjallisuuteen? Ainakin se on tunnetuin runokokoelma talvisodasta. Kirjoittajan omakohtaisen kokemuksen kautta Kiirastuli on viesti niiltä miehiltä, jotka menettivät henkensä talvisodassa, kuten myös niiltä, jotka sodan myllerryksestä hengissä selvisivät. Heistä jokaisella on ollut sodasta oma tarinansa. Kiirastuli kertoo yksilöitten kautta yhteisestä kärsimyksestä, torjuntavoitosta, joka pelasti Suomen.

Kiirastulen lukemiseen käytin pari päivää. Osa runoista oli entuudestaan tuttuja.