Agatha Christie: Hiirenloukku

Maailmankuulu salapoliisikirjailija Agatha Christie kirjoitti myös lyhyitä salapoliisikertomuksia, jotka julkaistiin englanniksi nimellä Three Blind Mice and Other Stories tai The Mouse Trap and Other Stories ilmeisesti vuonna 1948. Suomeksi tarinat ilmestyivät kirjassa nimeltä Hiirenloukku – kahdeksan rikoskertomusta vuonna 1977. Pääosan suomennoksista teki Kirsti Kattelus. Tuija Räsänen ja Satu Mononen suomensivat kumpikin yhden kertomuksen.

Aikoinaan olin maksanut pehmeäkantisesta pokkarista 30 markkaa. Muistaakseni en ollut sitä lukenut ennen tätä. Nytpä on sekin sivistyksen valkoinen läikkä saanut ketjukolaajan rasvaiset sormiprintit jälkipolvien kauhisteltavaksi.

Itse kirjan tarinat lienevät tyyliltään tuttuja kaikille Poirotia ja Miss Marplea tv:stä katselleille, vaikka eivät koskaan olisi mitään heidän seikkailuaan lukeneetkaan. Kirjassa ratkovat rikoksia molemmat hahmot. Silti pisin kertomus, kirjan nimitarina ”Kolme sokeaa hiirtä”, ratkeaa ilman heidän harmaita aivosolujaan ja neulepuikkojaan. Jostain minulle mysteeriksi jäävästä syystä tarinaa on Hiirenloukku-nimisenä näytelmänä esitetty vuosikausia Lontoossa eräässä teatterissa. Taisin muuten vahingossa kulkea sen teatterin ohitse, kun kerran piipahdin Lontoossa. Kieltämättä kyseessä on hyvin perinteinen salapoliisitarina, jossa lukijan pitää arvata epäillä sitä, joka vaikuttaa vähiten todennäköiseltä syylliseltä. Ehkä juuri tästä syystä arvasin syyllisen jossain puolen välin paikkeilla. Tosin kun nyt muistelen tarinaa, en jaksa millään muistaa, miksi hän oli murhat tehnyt, eikä se oikeastaan paljon kiinnostakaan. Kaikissa tarinoissa ei sentään murhata, mistä kirjailija saa minulta täydet pongot.

Jos jotain väkinäistä paremmuusjakoa yritän tähän väkrätä, niin ehkä ne Miss Marple -tarinat maistuivat minulle vähän paremmin kuin Poirotit. Mutta mitään selkeää syytä en osaa sanoa. Luultavasti kyse onkin siitä, että tämän kirjan Marple-tarinat nyt vain sattuivat miellyttämään minua enemmän. Varsinkin tykkäsin tarinoista ”Mittanauhamurha” ja ”Täydellisen palvelijan tapaus”. Niistä löytyy muutama herkullinen henkilöhahmo kevein, taitavin vedoin kuvattuna. Poirot-tarinan ”Huoneisto neljännessä kerroksessa” muistan nähneeni tv:stä ja siitä muistin kyllä juonenkin melko tarkkaan.

No, siinähän tuota tuli juttua. Kirjassa on 224 sivua ja luin sitä noin viikon työmatkoilla ja ruokatunnilla sekä eilen krapulassa kotioloissa.